Sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset hakeutuvat opiskelemaan humanitäärisin ja itsensä kehittämistä painottavin motiivein [1], eli heitä ajaa halu auttaa ja tehdä hyvää sekä kehittää itseään. Hyvän elämän tai terveyden edistäminen ja ihmisten elinolosuhteiden parantaminen ovat myös esimerkiksi psykologien ammattieettisten periaatteiden  tai lääkärien eettisten ohjeiden  keskiössä. Ei siksi ole yllättävää, että sote-ammattilaiset toimivat aktiivisesti ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseksi niin julkisuudessa kuin erilaisissa ammatillisissa työryhmissäkin. Tämä on erittäin tärkeää työtä: yhteiskuntaa kehitetään usein jäähtyneen Juhla Mokan ja kuivahkon kampaviinerin makuisissa työryhmissä, joissa kirjoitetaan iltamyöhään terveyteen ja hyvinvointiin vaikuttavaa ohjetta tai suositusta.

Parhaimmillaan Sote-ammattilainen huomioikin työssään sekä yksilön hyvinvoinnin että yksilön fyysistä ja psyykkistä terveyttä uhkaavat yhteiskunnalliset tekijät. Vastaanotoilla ammattilainen kohtaa kuitenkin aina yksilön ja on taitava tunnistamaan yksilöä sairastuttavan syyn sekä suunnittelemaan häntä tukevan hoidon. Sote-ammattilaisella on kuitenkin laajennettu vastuu ihmisten terveydestä, eikä yksilöön keskittyvä hoito aina auta. Lääkäri ei saa puhdistettua saastunutta pohjavettä eikä psykologi poistettua liian kuormittavan työn aiheuttamaa uupumusta tai ilmastoahdistusta. Yhä useampi Sote-ammattilainen nostaakin esiin yhteiskunnan rakenteet ihmisen fyysistä ja psyykkistä terveyttä uhkaavana tekijänä . Myös nuori valmistuva lääkäri voikin miettiä, mitä hän voi tehdä yhteiskunnan rakenteiden muuttamiseksi ja ennakkoluulottomien ratkaisujen edistämiseksi.

Vuodesta toiseen sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset listataan Suomen arvostetuimpien ammattien joukkoon. Siksi Sote-ammattilainen on ainutlaatuisessa asemassa ajaessaan yhteiskunnallisia muutoksia, jotka edistävät ihmisen fyysistä ja psyykkistä terveyttä. Meillä on laaja-alainen tutkittuun tietoon perustuva asiantuntemus ja käytännön ammattitaito, joita käytämme ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin tukemiseen. Meillä on myös yhteiskunnan arvostus ja luottamus. Asiantuntemuksemme ja yhteiskunnallisen arvostuksen käyttäminen tutkittuun tietoon perustuvaan yhteiskunnallisen muutoksen ajamiseen on perusteltua. Mutta mitä Sote-ammattilainen voi tehdä, jos esiin nostamiamme huolenaiheita ei oteta vakavasti tai haluamme vauhdittaa muutosta?

Aktiivinen toiminta ilmasto- ja ympäristökriisin pysäyttämiseksi kantaa hedelmää

Yhteiskunnan rakenteiden muuttaminen vaatii aktiivista työtä, jota moni Sote-ammattilainen tekee usein palkatta oman palkkatyönsä ohella. Muutoksen edistämisen keinoja on runsaasti, ja on vaikeaa sanoa, missä poliittisen vaikuttamisen ja aktivismin välinen raja kulkee. Sote-ammattilaisia toimiikin monissa järjestöissä, jotka kamppailevat tutkitun tiedon avulla ilmasto- ja ympäristökriisin torjumiseksi. Sote-ammattilaisia voi löytää esimerkiksi eduskunnan asettamasta Suomen ilmastopaneelista, Lääkäreiden ilmastorintamasta  ja ympäristöliike Elokapinasta. Kaikki nämä organisaatiot nostavat esiin samoja ilmastonmuutoksen aiheuttamia uhkatekijöitä psyykkiselle ja fyysiselle terveydelle. Niiden aktiivisen toiminnan tai aktivismin tavoite on sama, mutta vaikutuskeinojen paletti ja mahdollisuuksien kirjo voi olla erilainen. Asiantuntijat viestivät ensi sijassa kirjallisesti, mutta kansalaistoiminnan keinovalikoima on laaja, kattaen niin asiantuntijalausuntojen kirjoittamisen ja asiantuntemuksen jakamisen mutta se voi sisältää myös mielenosoitukset ja kansalaistottelemattomuuden.

Monella rintamalla tehty työ on myös vaikuttavaa. Vaikka kokeellista tutkimusta ilmasto- ja ympäristökriisin torjuntaan liittyvän aktivismin vaikutuksista ei voida tehdä, mielenosoitukset ja kansalaisaktivismi on yhdistetty pienempiin hiilidioksidipäästöihin [2] ja niillä on vaikutusta julkiseen keskusteluun [3]. Aktivismi myös kasvattaa kunnianhimoisen ilmastopolitiikan kannatusta ainakin niiden ihmisten keskuudessa, joiden mielestä ilmasto ja ympäristökriisin torjunta on tärkeää [4]. Erilaisten asiantuntijaorganisaatioiden lausunnot ja muistiot puolestaan ovat keskeisiä poliittisessa päätöksenteossa.

Aktiivinen työ tai aktivismi ilmasto- ja ympäristökriisin estämiseksi tukee myös yksilön hyvinvointia. Esimerkiksi pitkittäistutkimus viime vuosituhannen rauhanliikkeeseen kuuluneista aktivisteista osoittaa, että aktivismi vähensi heidän omaan elämäänsä liittyviä huolenaiheita [5]. Aktiivinen työ ja toiminta yhteistyössä muiden kanssa parantanee hyvinvointia siksi, että se luo toivoa. Tutkija Åsa Wettergren esittääkin, että aktiivinen ja yhteistyössä tehty työ hyvän puolesta toimii ikään kuin vastavoimana halulle syyttää ja syyllistää ihmisiä yhteiskunnan epäkohdista [6].

 

Ympäristöliike Elokapinan lääkäreitä osoittamassa mieltä Mannerheimintiellä lokakuussa 2022. Kuva: Kian Ryhänen

Sote-ammattilainen voi tuoda ihmisille toivoa

Toivolla on suuri vaikutus ihmisen hyvinvointiin [7], ja sen merkitys tunnistetaan laajasti hoitotyössä. Koska tunteet ohjaavat ihmisen päätöksentekoa, tutkimukset ovat pyrkineet selvittämään, minkälaiset tunteet saavat ihmisen osallistumaan aktiivisesti ilmasto- ja ympäristökriisin torjuntaan. Esimerkiksi ahdistus ja huolestuneisuus on luonnollinen reaktio ilmasto- ja ympäristökriisiin ja voi aktivoida ihmisen toimimaan. Ahdistus voi johtaa esimerkiksi siihen, että ihminen hankkii tietoa ja pyrkii aktiivisesti toimimaan ilmasto- ja ympäristökriisin torjumiseksi.

Tutkimukset kuitenkin osoittavat [8,9], että ahdistus ei yksin selitä, miksi ihminen haluaisi toimia ilmasto- ja ympäristökriisin torjumiseksi. Ahdistuksen lisäksi ihminen tarvitsee toivoa. Toivo jaetaan usein fatalismia muistuttavaan passiiviseen toivoon sekä rakentavaan toivoon, eli uskomukseen, että omalla aktiivisella toiminnalla on vaikutusta esimerkiksi ilmasto- ja ympäristökriisin torjumisessa. Toivo ja usko omaan pystyvyyteen motivoivat ihmistä: jos ihminen tunnistaa, että ilmasto- ja ympäristökriisiin voidaan vaikuttaa mutta emme yhteisönä tee tarpeeksi, hän motivoituu [8]. Parhaimmillaan toivo luo positiivisen ja itseään vahvistavan kehän, jossa ihminen saa lisää toivoa toimiessaan aktiivisesti ilmasto- ja ympäristökriisin torjumiseksi [8] ja se voi ylläpitää omaa aktiivista toimintaa.

Sote-ammattilainen on ammattinsa puolesta ainutlaatuisessa asemassa toimiessaan aktiivisesti ilmasto- ja ympäristökriisin torjumiseksi. Sote-ammattilaiset ovat yhteiskunnassa arvostettuja ja heidän toimintansa tuo ihmisille toivoa. Meillä on myös runsaasti tutkittuun tietoon perustuvaa asiantuntemusta, jolle on huutava tarve yhteiskunnan pyrkiessä torjumaan ilmasto- ja ympäristökriisin haitallisia terveysvaikutuksia. Sote-ammattilaisen paikka onkin kaikkialla: niin kirjoittamassa asiantuntijalausuntoja työryhmissä kuin myös mielenosoituksissa ja kansalaisaktivismissa, jossa voimme tuoda muille toivoa pelkästään olemalla läsnä ja seisomalla toisten rinnalla.

Eino Partanen
Yliopistonlehtori, dosentti
psykologian koulutusohjelman johtaja
Instagram: @merellathemushroomqueen

Viitteet

[1] Helsingin yliopistopedagogiikan keskus (2021). Hakumotiivit, lääketieteellinen tiedekunta, syksy 2021. Julkaisematon.

[2] Muñoz, J., Olzak, S., & Soule, S. A. (2018, June). Going green: Environmental protest, policy, and CO2 emissions in US states, 1990–2007. In Sociological Forum (Vol. 33, No. 2, pp. 403-421).

[3] Han, H., & Ahn, S. W. (2020). Youth mobilization to stop global climate change: Narratives and impact. Sustainability, 12(10), 4127.

[4] Bugden, D. (2020). Does climate protest work? Partisanship, protest, and sentiment pools. Socius, 6, 2378023120925949.

[5] Boehnke, K., & Wong, B. (2011). Adolescent political activism and long-term happiness: A 21-year longitudinal study on the development of micro-and macrosocial worries. Personality and Social Psychology Bulletin, 37(3), 435-447.

[6] Kleres, J., & Wettergren, Å. (2017). Fear, hope, anger, and guilt in climate activism. Social Movement Studies, 16(5), 507-519.

[7] Satici, S. A. (2016). Psychological vulnerability, resilience, and subjective well-being: The mediating role of hope. Personality and Individual Differences, 102, 68-73.

[8] Marlon, J. R., Bloodhart, B., Ballew, M. T., Rolfe-Redding, J., Roser-Renouf, C., Leiserowitz, A., & Maibach, E. (2019). How hope and doubt affect climate change mobilization. Frontiers in Communication, 20.

[9] Sangervo, J., Jylhä, K. M., & Pihkala, P. (2022). Climate anxiety: Conceptual considerations, and connections with climate hope and action. Global Environmental Change, 76, 102569.

Nyt ajankohtainen lääketieteen Nobelin palkinto myönnetään vuosittain kaikkein merkittävimmälle lääketiedettä muokkaavalle tutkimukselle. Vuoden 2022 lääketieteen nobelisti, ruotsalainen biologi Svante Pääbo palkittiin eri ihmislajien genetiikan tutkimuksesta – hänen tutkimusryhmänsä suurimpia saavutuksia on ollut neandertalinihmisen genomin sekvensointi. On hämmästyttävää ajatella, että maailmankaikkeuden mittakaavassa vain 40 000 vuotta/1400 sukupolvea sitten maapallolla on elänyt rinnakkain useampia ihmislajeja ja että Pääbo on onnistunut tutkimaan heidän erojaan geenien tasolla. Kun vertaa tämän palkitun tutkimuksen aihetta oman sairaalani tutkimusskenen arvomaailmaan, ne eivät oikein tunnu kohtaavan. Sairaalatutkimushakemuksen kysymykseen ”arvioni tutkimuksessa saavutettavalle hyödylle sairaalassani” olisi vaikea perustella, miksi kannattaisi tutkia neandertalilaisen ihmisen genomi. Nyt kuitenkin tiedämme, että Nobel-palkittu tutkimus on kirjoittanut kokonaan tuoreen sivun ihmiskunnan historiaa antaen uudenlaista tietoa ihmislajeista.

Tämä ajatus johdattaakin kysymykseen, miksi kliinikkotutkija ylipäänsä tekisi laboratoriotutkimusta, jonka kysymyksenasettelu voi olla hyvin kaukana käytännön lääketieteestä ja sairaalan tavoitteista? Olen opintojeni ja työelämäni ajan vaihtelevin ajatuksin pohtinut, onko ylipäänsä mahdollista yhdistää kliinisen lääkärin työtä laboratoriotyötä vaativaan tutkimukseen? Jos palataan Nobel-maailmaan, suurin osa 47:stä viimeisen 20 vuoden aikana palkitusta lääketieteen tutkijasta oli yhdysvaltalaisia, miehiä (vain 5 naista oli palkittu), koulutukseltaan biologeja, ja yhtä palkintoa lukuunottamatta (MRI-kuvantaminen) kaikki olivat tehneet laboratoriotutkimusta. Joukossa oli vain neljä palkittua, jotka olivat tehneet lääkärinä kliinistä työtä tutkimuksen ohella. He olivat kaikki miehiä ja työskentelivät pääosin USA:ssa. Tässä näkyy varmasti se, että Eurooppaa suurempien tutkimusresurssien lisäksi Pohjois-Amerikassa on panostettu huomattavan paljon kliinikkotutkijoiden uramahdollisuuksiin tarjoamalla akateemisia virkoja, jotka mahdollistavat työn jaksottamisen 75%-25% tutkimukseen ja kliiniseen työhön. Toki Nobel on liian karkea mittari vastaamaan kysymyksiini, mutta aihetta on vaikea lähestyä faktatiedolla, koska emme tiedä mikä on laboratoriotutkimusta tekevien lääkäreiden osuus kaikista kliinikkotutkijoista. Omalla työpaikallani näitä on yhden käden sormilla laskettava määrä.

Tutkijoiden kanssa käymieni kahvipöytäkeskustelujen perusteella suomalaiset lääketieteen opiskelijat päätyvät enää harvoin laboratoriotutkimusprojekteihin. On täysin ymmärrettävää, että tutkimusnäyttöön perustuvan lääketieteen kehittymisen myötä kliinisen tutkimuksen merkitys on korostunut, ja moni lääkäri päätyy tekemään kliinistä tutkimusta, jonka yhteys omaan erikoisalaan on suora. Kliininen tutkimus on myös käytännössä helpommin organisoitavissa, koska edelleenkin Suomessa suurin osa kliinikoiden vetämästä tutkimuksesta tehdään omalla vapaa-ajalla ja pienellä budjetilla kliinisen työn ohella ilman erillistä tutkijatyösuhdetta. Lääkärin näkökulmasta tärkeä laboratoriotutkimusta vaativa lääkekehitys on myös akateemisen rahoituksen puitteissa käytännössä mahdotonta, koska budjetit (puhutaan jopa 1-2 miljardin euron investoinneista) ylittävät monituhatkertaisesti akateemiset tutkimusbudjetit.

Miksi lääkäri sitten tekisi nykymaailmassa kallista, hidasta, hankalaa, aikaa vievää ja lopputulokseltaan epävarmaa laboratoriotutkimusta? Taloudellisesti se on järjetöntä – oman tutkimusryhmän pyörittäminen vastaa työmäärältään vähintään yrityksen pyörittämistä, sillä erolla että työtä tehdään ilman tuottoa. Jokavuotinen stressinaihe on rahoituksen jatkuvuus, joka on ahkeruuden ja sitkeyden lisäksi paljolti myös onnesta kiinni. Toisaalta kliinikkotutkijoiden etuna on, että heidän on helpompi muodostaa kokonaiskuva sairauksista, löytää kliinisesti merkittäviä kysymyksenasetteluita ja kerätä tutkimusnäytteitä potilailta. Motivaatiolähteen täytyy olla vahva ja erityinen, jotta laboratoriotutkimusprojektit saadaan vietyä maaliin. Yksi tärkeä motivaatiolähde on luontainen innostus ja tarve saada selityksiä asioille ja ilmiöille – miten sairaudet syntyvät ja mikä niiden etenemistä määrittää? Toinen tärkeä tekijä on molemmista töistä nauttiminen ja sisäsyntyinen motivaatio olla osana molempia keskenään erilaisia maailmoja.

Kyselin myös käytännön kokemuksia Helsingin yliopistossa lastentauteihin erikoistuvalta kollegaltani Juha Grönholmilta. Hän on hiljattain perustanut oman tutkimusryhmän, joka tutkii primaareja immuunipuutoksia. Tutkimusrahoitus on järjestynyt säätiöiden apurahojen lisäksi Suomen Akatemian kliinisen tutkijan pestistä, joka on yksi hyvin harvoista tutkimusrahoituksista, joka mahdollistaa palkallisen tutkimustyön kliinikolle. Näitä myönnetään vuosittain vain 10 kappaletta. Tämän lisäksi sairaaloille on budjetoitu pieniä summia, jotka ovat mahdollistaneet kliinikoiden palkallisen tutkimustyön, mutta valitettavasti SOTE-uudistuksen myötä näyttää siltä, että nämä tutkimusrahat ollaan leikkaamassa pois ainakin HUS:n budjetista.

Juha kertoo, että ryhmän perustaminen on ollut opettavaista, mutta samalla iso haaste. Käytännössä klinikasta on järjestynyt hyvin tutkimusjaksoja, ja klinikkaan palaaminen on ollut helppoa pidemmänkin tutkimusjakson jälkeen (esim. yli 3 vuoden postdocin jälkeen). Raskasta on ollut pitkät jaksot klinikassa, koska tutkimustöihin täytyy ottaa koko ajan kantaa ja perheelliselle tuntuu, että aika ei tahdo riittää. On tavallista, että työpäivä alkaa jo klo 5, jotta hän saa vastailtua sähköposteihin ja kirjoitettua manuskriptia eteenpäin. Perustutkimuksen tekeminen on antanut paljon ja on ollut hyvä vastapaino kliiniselle työlle (ja päinvastoin) ja tekee työstä paljon monipuolisempaa. Eksperimenttien tulokset ovat usein hyvin konkreettisia ja tutkimus on monipuolista. Usein kyllä tulokset eivät vastaa odotettua ja sitten joutuukin miettimään… On hienoa nähdä, että uudet menetelmät saadaan toimimaan ja niitä voidaan soveltaa potilasnäytteiden tutkinnassa ja juuri näiden näytteiden tutkiminen tekee työstä mielekästä. Tulevaisuudessa hän toivoo, että pääsisi tutkimaan itse klinikassa hoitamiaan potilaita.

Jos kliinikkotutkija tarttuu vain varmoihin tutkimuskysymyksiin, joiden hyöty tiedetään jo etukäteen, kaikkein tärkeimmät ja yllättävimmät löydöt voivat jäädä tekemättä. On mahdotonta tietää etukäteen, mikä uusi tutkimustieto tulee muuttamaan maailmaa ja siksi on absurdia olettaa, että kaikelle tutkimukselle voisi löytyä etukäteen ennustettava hyöty. Laboratoriotutkimuksessa on arkea, että lukuisatkaan kokeet eivät johda mihinkään ja tulokset jäävät vaisuiksi. Toisaalta joskus sitkeän ja määrätietoisen työn tuloksena tutkimusryhmä onnistuukin sekvensoimaan laadukkaasti muinaisen ihmislajin genomin ja sen tuoman faktatiedon myötä pääsemme filosofisen ajatuksen äärelle – me nykyihmiset olemme ulkoisista eroavuuksistamme huolimatta geneettisesti hyvin samanlaisia keskenämme maanosasta riippumatta. Lisäksi ihmislajina olemme aina sekoittuneet sekä ihmislajien sisällä että välillä eroavuuksiin katsomatta.

Maria Hurskainen
Lastenkardiologi ja tutkija

On helppo olla varma somekanavilla surffatessa tai otsikoita kahlatessa. Jospa kysymme suoraan kokemusasiantuntijoilta: Helsingissä kotona asuvien 75-100+ -vuotiaiden kohorttitutkimuksessa (HEVA, Helsingin vanhustutkimus) joka viides (21%) kertoi yhteiskunnan kohtelevan konkareitaan huonosti. Mutta vain viitisen prosenttia vastaajista oli itse kokenut yhteiskunnan huonoa kohtelua. Myös kotona ikääntyneen turvallisuuden tunteesta tulemme pian saamaan lohduttavaa tietoa (in press). Kunpa päätöksenteko historiallisen soteuudistuksen toteutuksessa ei perustu äkkivääriin ”totuuksiin”, vaan suostumme näkemään harmaan sävyt tietoon tukeutuen.

Terveyskeskus on nasta paikka

Harmaat otsikot ylittävät harvoin uutiskynnystä. Potilaspalaute osoittaa luottamusta ja tyytyväisyyttä terveysasemilla saatuun hoitoon ja kohtaamisiin. Omalääkärin olemassaolo oli yhteydessä myönteiseen suhtautumiseen yhteiskunnan huolenpitoon myös mainitussa kyselyssä Helsingin ikääntyneille.

Sekä jaksaminen että rakenne kuitenkin natisevat jo äänekkäästi. Aihe nousi vahvasti esiin perusterveydenhuollon tutkimuksen päivillä Kalastajatorpalla: useista nopeasti juurrutetuista toimintamalleista ei ole tutkimustietoa, vaikka yleislääkäreiden tutkimusinto on nousussa. Lääkärin työolot ja terveys 2019 -tutkimus raportoi tk-lääkäreiden uupumisen yleisyydestä (53%) jo aiemmin, ja kongressiesitys toi valoa yleislääkärin ylenmääräisen kuormituksen syihin; työyhteisö kuormittaa kuitenkin vähemmän kuin muilla aloilla. Pitovoimaa löytyy hyvistä työyhteisöistä, kun vastavoimana huono organisaatio estää tekemästä yleislääkärin työtä.

Kansakin tahtoo tietää

Terveys kiinnostaa aina. Juuri nyt tiede tarvitsee meitä tulkkeja sijoittamaan tulokset kontekstiinsa. Tiede tarvitsee meitä välittämään tieto sekä päättäjille että muille veronmaksajille. Vain monitieteinen lähestyminen luo teeseistä synteesin, tai soten ainutlaatuisuus huomioiden edes testattavan hypoteesin.

Meiltä valmistuvien lääkäreiden ja maistereiden soisi osaavan kriittisen ajattelun ja yhteistyötaidot, joiden turvin rautalankamallit rakennetaan ja korjataan hyvinvointialueilla. Jospa joka kolmas ikääntynyt 75+ haluaisi jatkossakin elää 100-vuotiaaksi. Laatikon ulkopuolella on paljon arvokasta. Vaikeasti sovitettavissa organisaatioissa korostuu rakentavan vuorovaikutuksen välttämättömyys: kommunikaatio ilman asenteellista tulkintaa.

Harmaan sävyt raportteina

Tietoa on sirpaleina. Liuta osaajiamme ahkeroi kesän aikana Valtioneuvoston raportteja Suomen soteratkaisujen tueksi. Tiedekunnan suuri huoli on tulevien ammattilaisten kouluttaminen. Rahaa  erikoislääkäri- ja erikoishammaslääkärikoulutuksesta uupuu Kaisu Pitkälän jne. raportin mukaan jo nyt yli 60%. Priorisointiraportti piirtää puolestaan tarpeellisen kokonaiskuvan – mikäli 248-sivuiseen teokseen perehtyy. Iloa yleislääketieteen ymmärtäjälle tuo lupaus siitä, että terveyden edistämiselle on muitakin mittareita kuin QALY tai varsinkaan saranaindeksi.

Raporteista Omalääkäri2.0 valaa betoniin selkeimmin osan niistä periaatteista, joita ilman ei yleislääkärin työtä voi tehdä. Tämä hoidonjatkuvuuden raportti kuvaa myös keinot, joilla sotemenot voisi vuosien saatossa saada kuriin.

Suuri on kaunista?

Harmaat seniorimme ylittänevät harvoin kynnyksen kasvottomiin palveluihin, joissa seinät ovat kaukana kotoa ja toisistaan. Raporttien ja näytön vastainen taitaa olla mm. hyvinvointikeskukseksi kutsuttu jättihanke Kamppiin. Vaikka melkein puolella ryhmässä 75+ on nyt älypuhelin, ja yli puolet käyttää internetiä, osallisuus omassa elämässä härpäkkein ei ehkä toteudu toivotusti. Kalasataman esimerkki vahvistaa huolta.

HEVA-tutkimuksen 30 vuoden seurannassa fyysinen toimintakyky ja psyykkinen hyvinvointi paranevat yhä, mutta myönteinen trendi ei enää koske ikäryhmiä 90+. He lienevät lähitulevaisuuden suurin potilasryhmä terveyskeskuksissa. Kiinnostaisi tietää, miten iso osa ikänäön ja toiminnanvajeiden rajaamista tai muista haavoittuvassa asemassa olevista eksyy palveluista jo ennen bussimatkaa. Kaukana toisistaan olevat seinät erkaannuttavat myös ammattilaiset toisistaan, vähentävät me-henkeä ja lisäävät sairauspoissaoloja.

Keski-iän kolhitusta onnelliseksi 100-vuotiaaksi

Ikääntyneiden palveluissa on vakavia puutteita. Siitä huolimatta vanhimmat tuntuivat olevan hämmentävän tyytyväisiä vuonna 2019; vain viitisen prosenttia 75-100+ -ryhmässä koki itse saaneensa huonoa terveydenhuoltoa. Neljä viidestä tunnusti olevansa onnellinen. Sekä onnellisuus että tyytyväisyys ovat tyypillisesti heikoimmillaan 50-vuotiaana. Haluan luottaa, että nyt päätöksiä tekevät löytävät itsensä tyytyväisinä 90-vuotiaina palvelujen tarvitsijoina aikanaan.

So so!

Haastan tulevan suunnittelussa olevat tekemään uudenvuodenlupauksen nyt:

• En tappele hyvinvointialuetta pahoinvointialueeksi mustavalkoisilla ismeillä
• Otan malliksi hyvän tutkimusryhmän:
  1. varmistamme termit ja tavoitteen
  2. etenemme kaikkia kuullen uteliaina
  3. tehtävä valmistuu, vaikka suuntaa joskus muutetaan
• Liitämme tavut ”so” ja ”te”

Kun sovitellaan yhteen ”so” ja ”te”, hyvinvoinnin tekijöiksi pääsemme kaikki me.

Helena Karppinen
LT, Helsingin yliopisto
Yleislääketieteen kliininen opettaja
LL-koulutusohjelman monialaisen oppimisen työryhmän pj
EURACT-neuvoston Suomen edustaja ja perusopetuksen komitean pj

Intohimona ikääntyneet ja koulutus
twitter @HelenaKarppine1

 

 

 

Pandemiapelkojen laannuttua oli mennyt kesä taas sukukokousten aikaa. Oma suku kiinnostaa monia ja erilaisia sukutapahtumia järjestetään Suomessa paljon. Yhtenä syynä tähän on varmaankin sotienjälkeinen nopea muutos, jossa agraarit sukuyhteisöt pirstoutuivat työn perässä maailmalle. Tämä oli meidän geopoliittinen katastrofimme, jonka tuottamaa irrallisuutta podetaan edelleen ja lievitetään muun muassa sukutapaamisilla.

Näistä yhteen osallistuin minäkin, Luoma-Mieltyn suvun tapaamiseen Seinäjoella elokuussa. Olen yksi Henrik Antinpoika Mieltyn ja vaimonsa Kaisa Antintyttären jälkeläisistä – kuulemma. On pakko tunnustaa, että Ilmajoella 1660-luvulla syntyneet isoisäni isoisän isoisän isoisän vanhemmat ovat jääneet vähän etäisiksi, ja sukutapaamisen parista sadasta osallistujastakin tunsin vain muutaman lähisukulaisen. Tästä huolimatta ajatus sukupolvien ketjusta ja ”omasta väestä” tuntui mukavalta.

Jäin kuitenkin pohtimaan miksi. Mikä osallistujia, valtaosa toistensa 8. serkkuja, oikeastaan yhdisti? Mikä se suku oikein on, ja onko näillä lähipiirin ulkopuolisilla sukulaisilla edes merkitystä? Mihin sukulaisuus loppuu?

Kaikki on suhteellista
Kaikkitietävän Wikipedian määritelmän mukaan sukulaisiksi voidaan kutsua joukkoa ihmisiä, joilla on yhteiset esivanhemmat. Tällä perusteella me kaikki sukutapaamiseen osallistuneet olimme siis selvästi sukulaisia. Mutta niin ovat sitten kaikki muutkin, sukulaisuus riippuu siitä mistä katsoo. Australian aboriginaalien mielestä varmaan kaikki eurooppalaiset ovat sukulaisia. Alkuvuodesta 2022 ilmestyneessä tutkimuksessa esiteltiin yhteinen sukupuu 3601 nykyihmisen ja kahdeksan muinaisihmisen perimälle (Wohns et al. 2021). Kaikki nämä perimät pystyttiin yhdistämään yhteen puuhun, eli itse asiassa koko ihmiskunta on yhtä (liian) suurta sukua. Meidän labradorimme niputtaisi mukaan myös jyrsijät. Ja onhan minulla ja porkkanallakin yhteiset esivanhemmat – tosin tuota n. 1,6 miljardia vuotta sitten elänyttä levämäistä pariskuntaa on ehkä vielä Henrikiä ja Kaisaakin vaikeampi kuvitella.

DNA
Sukulaisuuskysymys on triviaali ja vaikea samaan aikaan. Minulle se on myös ammatillinen. Oikeusgeneetikothan selvittävät työkseen, ovatko näytteenantajat sukua vai ei; isyystestien ja perheenyhdistämisen lisäksi myös esim. vainajien tunnistus on sukulaisuuden selvittämistä. Yhden vastauksen sukulaisuuteen antaa siis DNA, yhteisen perimän osuus. Oikeusgenetiikassa tutkitaan lähes yksinomaa läheisiä sukulaisuussuhteita, jotka selviävät pienellä otoksella DNA-merkkejä. Kauemmas sukupuussa pääsee koko perimän sekvensoinneilla, mutta tälläkin on rajansa: DNA:n resoluutio tyssää väistämättä jonnekin 4. serkkujen tienoille (isovanhempien isovanhemmat sisaruksia). Tätä kaukaisemmilla sukulaisilla yhteisen DNA:n osuus perimästä on niin pieni, ettei sitä kyetä erottamaan ei-sukulaisilta löytyvästä, sattuman tuottamasta samankaltaisuudesta.

Jos DNA kykenee tunnistamaan sukulaiset vain 4. serkkuun saakka, onko 5. serkku sitten enää sukulaisesi? Monen mielestä on. MTV3:n Sukuni salat -ohjelmassa jääkiekkovalmentaja Jukka Jaloselle löytyi aatelissukulainen 700 vuoden takaa Liettuasta. Yhdennäköisyyskin oli kuulemma ”häkellyttävä” (juttu 8.1.2021 Ilta-Sanomissa). Tämän on kuitenkin pakko olla sattumaa, Jukka Jalosella ja Liettuaa 1300-luvulla hallinneella Gediminasilla yhteisiä geenejä ei voi olla sen enempää kuin kahdella satunnaisella pohjoiseurooppalaisella.

Jatkumoita ajassa
Geneettisten yhteyksien puuttumisesta huolimatta tieto jonkinmoisesta jatkumosta oman itsen ja menneisyyden henkilön välillä voi kuitenkin olla innostava ja tärkeä. Ehkä se mukava tunne sukulaisuudesta välittyykin juuri tämänkaltaisten jatkumoiden kautta?

Toisin kuin sukututkimuksessa, sukua on aiemmin ehkä ajateltu ennemmin ajassa eteenpäin: suvun määritti omaisuuden, arvonimien, etuuksien ja tietojen siirtyminen aina seuraavalle polvelle. Ketju nähdään yhtenäisenä, vaikka päätylenkit etääntyvät toisistaan. Kansallismuseon Vaurauden filosofia -näyttelyssä esitellään kreivi Henrik Creutz, Malmgårdin linnan ja sen tiluksien 13. isäntä. Arvonimi on sama kuin ensimmäisellä Malmgårdin Creutzilla 1600-luvulla, omaisuuskin varmaan osittain, mutta geneettistä yhteyttä ei testeissä heidän välillään havaittaisi. (Isälinjassa periytyvä Y-kromosomi saattaa tosin olla tässä tapauksessa poikkeus, useimmissa yhteiskunnissa kun periytymistä ja sukulaisuutta on ajateltu patriarkaalisesti.)

Harvalla meistä on kuitenkaan aatelisarvon tai Malmgårdin linnan kaltaista konkreettista todistetta suvun jatkumosta, joten tämä ei auta sukulaisten määrittämisessä ainakaan minua. Aineetonta perimää, kuten perinteitä, arvoja ja asenteita kulkee kyllä suvussa kuin suvussa. Abstrakteina asioina näitä on kuitenkin vaikea tunnistaa, eivätkä nekään auta sukulaisuusdiagnooseissa.

Ainakin sukulaisuus on tärkeää
Entä evoluutiobiologia, olisiko siitä apua sukulaisuuden määrittelyssä? Tarjoaisiko esim. ”Hukkuvan miehen hypoteesi” jonkinmoisen sukulaisuuden happotestin? Hypoteesi väittää, että jos pystyt pelastamaan (itsesi vaarantaen) vain yhden kahdesta hukkumaisillaan olevasta, pelastat sukulaisesi. Olisi tietysti mielenkiintoista tietää, pystyisikö uhkaavassa tilanteessa jotenkin vaistomaisesti erottamaan 5. serkun keskimääräisestä kadunhenkilöstä. Tai jos tietäisit tuon sukulaisuussuhteen, vaikuttaisiko se valintaasi? Tämän empiiriseen testaamiseen voisi eettisellä toimikunnalla olla kuitenkin jotain huomautettavaa, joten tuskin tämäkään kysymyksessämme paljoa auttaisi.

Hukkuvan miehen hypoteesi onkin vain kevyttä visualisointia raskaan sarjan teorialle nimeltä sukulaisvalinta. Se vastaa ainakin yhteen alkuperäisistä kysymyksistämme, siihen onko sukulaisuudella väliä. On, paljon. Sukulaisuudella on ratkaiseva merkitys sille, että eliöt viruksista nisäkkäisiin tekevät yhteistyötä. Luit oikein, viruksetkin tekevät yhteistyötä sukulaisten kesken. Nature Ecology & Evolutionissa julkaistiin viime vuonna aiheesta mielenkiintoinen katsausartikkeli (West et al. 2021: Ten recent insights for our understanding of cooperation).

Sukulaisvalinta-heureka ratkaisi monta biologista pulmaa. Darwin piti kehittämänsä luonnonvalinnan teorian pahimpana kompastuskivenä altruismia. Kilpailua painottanut teoria ei oikein pystynyt selittämään, miksi jotkut eliöyksilöt auttoivat toisia omalla kustannuksellaan. Selkein esimerkki tästä ovat mehiläiset, joiden työläiset eivät lisäänny vaan raatavat vain yhden munia tuottavan kuningattaren hyväksi (pätee myös muurahaisiin ja muihin sosiaalisiin hyönteisiin). Asiaa tutkittiin Darwinin päivistä saakka, mutta vasta v. 1964 englantilainen William D. Hamilton ratkaisi toisten auttamisen evolutiivisen ongelman simppelillä matemaattisella kaavalla rB – C > 0. Se tunnetaan nimellä Hamiltonin sääntö (Hamilton’s rule). Harva on siitä kuullut, vaikka sitä pidetään yhtä tärkeänä maailman ymmärtämiselle kuin sitä vähän kuuluisampaa kaavaa E = mc².

Hamiltonin epäyhtälössä C on auttajalle koituva haitta, B on autettavan saama hyöty ja r on sukulaisuus auttajan ja autettavan välillä. Yksinkertaistetusti Hamiltonin sääntö siis sanoo: itselle aiheutuva haitta kannattaa tietyissä tilanteissa, jos autettava on sukulaisesi. Mitä läheisempää sukua autettava on, sitä enemmän kannattaa laittaa itseään peliin. Haitan ja hyödyn epätasapainoa voi korjata myös auttamalla joukkoa vähän kaukaisempia sukulaisia. Sukulaisvalintaa 1900-luvun alkupuoliskolla tutkineen J.B.S. Haldanen kerrotaankin tokaisseen, että voisi hyvin kuolla kahden veljen tai kahdeksan serkun puolesta (keskimäärin sisaruksilla geenimuodoista 1/2 on samoja, serkuilla 1/8). Tämän empiirinen testaaminen tuskin olisi houkutellut eksentristä Haldaneakaan.

Valitettavasti Hamiltonin kaava pelaa vain evoluution pelimerkeillä, tekojen hyöty ja haitta mitataan ainoastaan auttajan ja autettavan elinaikaisella lisääntymismenestyksellä. Kaavasta ei siis välttämättä kannata etsiä lohtua, kun jälkikasvu seuraavan kerran tuhoaa parketin, ikääntyvä äiti lankeaa puhelinmyyjään tai erehdyt takaamaan serkkusi pankkilainan.

Elämä geeneille
Sukulaisvalinnan keskiössä ovat yksilöiden sijasta geenit: auttamalla sukulaisia autat omia geenejäsi. Omien geenimuotojen suosiminen selittää näppärästi mehiläisten, muurahaisten ja muiden sosiaalisten hyönteisten käyttäytymisen. Erikoisen haplodiploidisen sukupuolenmääräytymisen vuoksi kaikilla kuningattaren munimilla naarailla, siis pesän työläisillä, geeneistä 75 % on yhteisiä. Jos työläiset lisääntyisivät itse, seuraavaan sukupolveen siirtyisi vain puolet niiden geeneistä, mutta auttamalla kuningatarta luku nousee 75 %:iin. Kauppa siis kannattaa, jos ajatellaan geenejä.

Meille nykyajan individualisteille on tietysti vähän sulattelemista ajatuksessa, että me tässä ollaankin geeniemme palveluksessa, eikä toisin päin. Nämä teoriat popularisoi Richard Dawkins kuuluisassa kirjassaan Geenin itsekkyys.

Viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että sukulaisuuden ajamaa yhteistyötä esiintyy todella laajasti. Artikkelissaan West ja kumppanit esimerkiksi kirjoittavat (vapaasti suomennettuna): ”Mikrobien tekemän yhteistyön tutkimus on kasvanut räjähdysmäisesti viime aikoina. Tilanne on nyt täysin erilainen kuin vain 15 vuotta sitten, jolloin ehdotus bakteerien yhteistyöstä olisi voinut purskauttaa juoman mikrobiologin suusta”. Monet mikrobit, vaikkapa Pseudomonas aeruginosa, tuottavat ja erittävät ympäristöönsä yhdisteitä, jotka suvuttomasti lisääntyvissä kolonioissa ovat sukulaisten käytettävissä. Empiiriset kokeet ovat osoittaneet, että kyse on todellakin sukulaisvalinnasta: mitä suurempi kolonia (eli sukulaisten joukko) on, sitä innokkaammin yhdistettä tuotetaan, ei-sukulaisten kokeellinen lisääminen koloniaan vähentää tuottoa ja huijareiden ilmaantuminen saa mikrobit vaihtamaan strategiaa kokonaan. Tämänkaltaista yhteistyötä on havaittu myös esim. VS-viruksella (vesicular stomatitis). Merkittävintä tässä on se, että Hamiltonin yksinkertainen kaava kykenee selittämään yhteistyön laajasti läpi eliökunnan viruksista nisäkkäisiin – sukulaisuus ratkaisee.

Totuus on tuolla jossakin
Eliökunnan kehittymisessä ja toiminnassa sukulaisuudella on siis iso merkitys. Sukulaisuus on kuitenkin luonnolle tyypillinen liukuma, jossa kaikenlainen kategorinen rajanveto on vaikeaa tai mahdotonta. Evoluution puntarissa geeneillä on merkitystä ja lähisukulaiset ovat siksi arvokkaampia – mutta ei näillä perusteilla karsinoida ihmisiä sukutapaamisissa.

Ihmismaailmassa lähisukulaiset voi olla helppo nimetä, ja biologiset lähisukulaiset voidaan määrittää yksinkertaisen mekanistisesti DNA-merkeilläkin. Mutta kaikki lähisukulaisiksi kokemamme henkilöt eivät välttämättä jaa geenejä kanssamme yhtään sen enempää kuin kaukaisemmatkaan sukulaiset, joskus vähemmänkin. Jotkut taas eivät koe geneettisesti läheisiä sukulaisiksi lainkaan. On pakko nostaa kädet pystyyn: oma kokemuksiin ja tunteisiin perustuva henkilökohtainen vastaus sukulaisuuteen on varmasti parempi kuin mikään yksittäinen kriteeri – varsinkaan biologinen.

Nyky-yhteiskunnassa meillä on vähemmän yhteisiä kokemuksia biologisten sukulaisten kanssa kuin menneinä aikoina, emme asu samalla paikkakunnalla, emme vierrä kaskea tai valvo tervahautaa 5. serkkujemme kanssa. Tavallaan meillä on siis suppeampi sukupiiri. Mutta eroaako esi-isiemme kokemus kaukaisista sukulaisista paljoakaan vaikkapa nykyihmisen tuntemuksista Facebook-yhteisönsä jäseniä kohtaan? Epäilen ettei, vaikka minulla ei ole tueksi dataa eikä Facebook-tiliä. Ja ovathan ne sukukokouksetkin paikkaamassa nykytilannetta.

Minulle 8. serkut pysyvät vieraina, mutta nyt kun tiedän Henrikistä ja Kaisasta, voin aistia jatkumon ja löytää jopa yhtymäkohtia. Isonvihan aikaan Pohjanmaalla lapsia kasvattaneet esivanhemmat ovat varmaankin stressanneet aivan samoista asioista kuin minä nyt: toimeentulosta ja Venäjästä.

Kyselin ehkä tyhmiä kysymyksiä alusta alkaen. Seuraavassa sukukokouksessa otan rennommin ja vain nautin sukulaisteni seurasta.

Jukka Palo, oikeusgenetiikan dosentti
HY/THL

 

Kiitokset: 
- dos. Perttu Seppä, sukulaisvalinnan asiantuntija ja William D. Hamiltonin ei-sukulainen - joka (silti) oli pelkäämässä Hamiltonin hukkumista Tvärminnen syysjäihin.
- Matti Korpiaho, kummisetä, serkku ja Luoma-Mieltyn sukuseuran pj
- Olli Rajala, serkku ja lähisukulainen

 

Käsite ”homeostaasi” on vaivannut minua pitkään. Se on käsitteenä melko yksinkertainen tarkoittaen jonkin systeemin sisäisiä mekanismeja, joilla se pyrkii tasapainoon erilaisten ulkoisten ja sisäisten voimien paineessa. Homeostaasin avulla kuvataan usein erilaisia ihmiskehon toimintoja, kuten kehon lämpötilaa. Elintoimintojen kannalta on ratkaisevan tärkeää, että kehon lämpötila pysyy suhteellisen vakaana. Ihminen on tottunut säätelemään sitä pukeutumalla tilanteen mukaan, mutta elimistöllä on myös omat keinonsa säädellä lämpötilaa esimerkiksi hikoilemisen tai verenkierron avulla.

Kehon lämpötila on hyvä esimerkki siitä, että kyse ei ole mistä tahansa tasapainosta, jonkinlaisesta kylmän ja lämpimän absoluuttisesta balanssista, jos sellaista ylipäätänsä voikaan olla. Kyse on ihmisen toiminnan kannalta optimin lämpötason ylläpitämisestä. Jos lämpötila on vaarassa mennä tuon parhaan mahdollinen tason yli tai ali, elimistö puuttuu automaattisesti asiaan ja tekee tarvittavia korjausliikkeitä. Näin tarkasteltuna homeostaasi tarkoittaa optimointia, joka mahdollistaa ihmiskehon sujuvan toiminnan.

Homeostaasin ylläpitäminen vaatii kahdenlaisia mekanismeja. Jotta järjestelmä voisi toimia, sillä on oltava tehokas palautejärjestelmä, joka perustuu erilaisiin sensoreihin. Niiden avulla komentokeskus saa tietää, että jokin on pielessä. Tämän jälkeen komentokeskus käyttää tilanteen korjaamiseen tarkoitukseen sopivia välineitä, kuten entsyymejä ja hormoneita. Esimerkiksi verensokerin optimitason ylläpitämiseen elimistö käyttää muun muassa haiman erittämää insuliinia.

Sana homeostasis ei alun perin liity ihmiskehon toimintoihin, vaan se tarkoittaa yleisesti samana pysymistä. Kun rupesin pohtimaan, voisiko sen avulla kuvata myös muita ilmiöitä, hyvä ehdokas käsitteen käytölle löytyi aiheesta, jota olen itse tutkinut viime vuodet – ihmisten välisestä kommunikaatiosta ja sen ongelmista.

Kommunikaation homeostaasi syntyy tasapainoilusta sen välillä, kuinka paljon siihen satsataan kognitiivisia resursseja ja mitä tällä satsauksella saadaan aikaan. Tarkastellaan ensin energiankulutusta. Ihmisaivot ovat varsinainen energiasyöppö, joka tarvitsee toimintoihinsa noin viidenneksen koko kehon käyttämästä energiasta, vaikka se painaa vain puolitoista kiloa.

Aivojen käyttämä energiaa kuluu erilaisten toimintojen prosessointiin, kuten ihmisten väliseen vuorovaikutuksen säätelyyn. Yksi tapa säästää energiaa on pistää automaattiohjaus päälle. Tätä varten aivoissa on prosessointiyksikkö, jota psykologit kutsuvat systeemi 1:ksi. Ihminen ei tiedosta sen toimintaa, koska se perustuu intuitiiviseen ajatteluun. Aivojen kannalta on taloudellista käyttää mahdollisimman vähän systeemin 1:n vastakohtaa systeemiä 2:ta. Siinä ihminen tarttuu itse ohjaimiin ja käyttää pohdintaa ja järkeilyä. Se on hitaampi ja kuluttaa noin kolme kertaa enemmän aivojen resursseja kuin systeemi 1.

Jos höpisemme niitä näitä tai keskustelemme small talk -moodissa, automaattiohjauksen käyttö ei ole kovin vaarallista, koska olennaista ei ole informaation välittäminen vaan sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen. Mutta kun haluamme kertoa tärkeän uutisen, sopia kaverin kanssa tapaamisesta tai vaikuttaa kokouksen kulkuun, ei ole yhdentekevää, meneekö viesti perille. Perille menossa auttaa, jos osaa mukauttaa puheensa kuulijoiden tietoihin, tunnetilaan ja ennakkoasenteisiin sopivaksi. Jos luotamme näissä tilanteissa liikaa automaattiohjaukseen tuottamisprosessiin ja laistemme puheen mukauttamisesta, säästämme energiaa mutta riskeeraamme sen, mitä tavoittelemme.

Kuulijan roolissa on riskinä olla kuuntelematta ja antaa ajatuksen vaellella. Tämä mahdollistaa energian käytön muiden asioiden pohtimiseen. Näin vaarantuu kuitenkin koko kommunikaation idea, aito keskustelu, jossa kumpikin osapuoli on oikeasti läsnä tilanteessa. Tämän seurauksena kuulijalta jää ehkä tärkeää informaatiota saamatta. Kuuntelemallahan – toisin kuin puhumalla – ihminen voi oppia jotakin uutta.

Kommunikaation homeostaasi syntyy siis siitä, että osaa löytää balanssin aivojen resurssien käytön ja keskustelun tavoitteiden saavuttamisen välillä. Tässäkin on kyse optimoinnista, joka auttaa löytämään ihmisen kannalta tilanteeseen parhaiten sopivan ratkaisun.

Arto Mustajoki
Emeritusprofessori, tietokirjailija, podcast-isäntä (https://kommunikaationkompastuskivia.fi/)

Vallan ja vastuun liitto on luja. Vai rakoileeko se kuin luottamus ihmisen hyvyyteen tai terveydenhuollon kantokykyyn? Valta mahdollistaa toisia henkilöitä koskevat päätökset. Pysähdy hetkeksi vastuun ja vallankäytön valintoihimme eri rooleissa ja ammateissa.

Lääkäri päättää

Uskallanko kotiuttaa hauraan herran alkeelliseen kotitaloonsa tämän niin toivoessa, vaikka lähimuisti on aikaa sitten hämärtynyt, vai siirränkö hänet varmuuden vuoksi osastolle? Tarjoanko elämänsä ehtoota vuodeosastolla viettävälle vielä yhden ehkä hyvinkin merkityksellisen retken kotiin, puistoon tai kioskille?

Lääkärillä ja hoitajalla on melkoinen valta tehdä tai olla tekemättä potilaansa näköisiä ratkaisuja; perustelemme päätökset vakuuttavin termein muiden nyökytellessä vieressä. Haluamme kantaa vastuumme. Päätöksiä muokkaavat joskus turhan tiukasti omat arvomme, ennakkokäsitys, kiire tai epävarmuus. Tunnemme vastuun kotiuttamisen mahdollisista riskeistä, mutta vastuu sairaalahoidon provosoimasta deliriumista ja toiminnanvajeesta jää useammin huomiotta.

Potilassuhteessa lääkäri tekee hoitopäätökset potilaan kanssa. Jaettu päätöksenteko (shared decision making) on kulmakivi, jonka ainesosana on silti epätasa-arvo: neuvottelujen jälkeen lääkäri ehdottaa vaihtoehdot, jotka potilas hyväksyy tai hylkää.

Hoitaja vastaa melkein kaikesta

Opetustilanteissa on ilo tavata myös hoitoalan opiskelijoita. Viime aikoina kovin moni on kertonut harkitsevansa alanvaihtoa. Kun äskettäin esitin alkuvaiheen sairaanhoitajaopiskelijoille kysymyksiä vastuusta, hämmentävän suuri enemmistö ajatteli hoitajan vastaavan potilaan lääkityksestä. Lähes yhtä moni koki myös potilaan hyvinvoinnin ja terveyden olevan sairaanhoitajan vastuulla. Mikä vastuu jää ihmiselle itselleen?

Käytäväkeskustelut myös kokeneimpien hoitajien kanssa herättävät lisää tutkimuskysymyksiä. Monessa terveyskeskuksessa hoitajien erityisosaaminen on häivytetty. ”Kaikki tekee kaikkea”-periaate, hoidon tarpeen arvioinnin ja potilasvirtojen keskittäminen suuriin yksiköihin ja lääkkeenmääräämishoitajien koulutukseen keskittyminen tuntuvat ahdistavan taitavia hoitajia: he ymmärtävät, mitä eivät tiedä ja mistä eivät siten voi vastata. Näyttöön perustumatta tai siitä huolimatta toimintamalleja on puskettu käytäntöön. Haasteita on myös näyttöön perustuvan hoitotyön toteutumisessa . Pian julkaistava uudempi raportti tuskin tuo enempää valoa näytön käytöstä työyhteisöissämme hoitajien vinkkelistä.

Vastuuton valta

Turvallisen maailman rikkuessa valta ja vastuu eivät aina osu yhteen. Vaikka hoitajapula on tunnistettu toistakymmentä vuotta, hoitajien harteille on vaadittu ja asetettu merkittäviä uusia toimenkuvia. Nyt some syytää hoitajan työn kauheutta, vaikka Sairaanhoitajaliiton työolobarometrin 2020 mukaan yli 35-vuotiaiden hoitajien työtyytyväisyys oli noussut. Media on opetellut vastuunkantoa, mutta some mahdollistaa mielikuvien muutokset hämmentävän nopeasti; miten yksittäinen somettaja tunnistaisi vastuunsa? Valta tuo julkisuutta, jolloin sanan säilä sivaltaa uhaten jopa omien hyvinvointia.

Tiedekuntamme väen soisi käyttävän yhteiskunnallisen vaikuttamisen valtaansa yhä enemmän. Lisäksi korostusta vain yksittäisen potilaan hoitovastuusta olisi kohtuullista ravistaa reippaasti mutta lempeästi. Runsaudensarvea ei ole, joten lääkärin vastuu resurssien oikeudenmukaisesta jaosta kuuluu modernin tiedekunnan perusopetukseen.

Vallaton vastuu

Organisaatioidemme himmeleissä on ammattilaiset joskus asetettu vastuuseen, jonka toteutukseen ei ole valtaa. Esimerkiksi sopii hyvinvointialueen toiminnasta vastuullinen ylilääkäri, jolla ei ole päätösvaltaa. Tai uusi lääkäri, jonka vastuuksi ladataan lupaa kysymättä parin konkarin työ, mutta työkaluksi annetaan Apotti.

Vallaton vastuu toisen ihmisen hyvinvoinnin huomioimisesta sopii kuitenkin vallan mainiosti niin potilas- kuin parisuhteeseen, työ- ja tiedeyhteisöön kuin hyväntekeväisyyteen: saat kysyä, kantaa ja antaa, mutta muuttaa et voi.

Vallan vastuullista vapautta

Älkäämme siis ottako vastuuta potilaittemme elämästä vaan hoidosta. Potilaan vastuu on olla oman elämän herra tai hidalgo – vapaasti valitsemallaan tyylillä. Lääkärikunnan olisi mahdollista oppia vastaamaan resurssien riittävyydestä. Tämä vaatii näyttöä, kykyä soveltaa, ja toteutusta monialaisesti tutkien ja suunnitellen.

Tänäänkin sinulla on valta ja vastuu tehdä oma hyvä valintasi.

Helena Karppinen
LT, Helsingin yliopisto
Yleislääketieteen kliininen opettaja
LL-koulutusohjelman monialaisen oppimisen kehittämisryhmän pj
Suomen edustaja yleislääketieteen opettajien EURACTin neuvostossa

Föreställ dig att du lider av smärta men att ingen förstår hur du mår. Föreställ dig att någon försöker förklara vad dina smärtor beror på men att du inte förstår vad personen säger. Hur känns det då?

Smärta är ett allmänt problem inom vården: ungefär 40 procent av alla besök på hälsocentraler görs på grund av smärta. Att beskriva och förstå smärta på ett språk som inte är ens modersmål är svårt. Därför är viktigt att man får uttrycka sig på sitt eget modersmål. Men det är lika viktigt att läkaren verkligen förstår vad man säger.  ”Jag måste få sagt det jag menar och jag måste kunna förstå vad du berättar för mig”.

FT Marianne Mustajoen väitöskirjassa ”Kieli on tärkeä: Tutkimus kaksikielisten suomenruotsalaisten keskinäisen viestinnän kielestä Suomen terveydenhuollossa” selvitettiin, miten suomen kielen käyttö vaikutti kaksikielisyyden eri osa-alueilla potilailla, joiden äidinkieli oli ruotsi. Tutkimus osoitti, että kaksikielisillä potilailla, joiden suomen kielen taito oli heikko, oli vaikeuksia ilmaista terveysongelmia suomeksi. Kommunikaation puute johti myös uusintakäynteihin tai siihen, ettei potilas ollenkaan hakeutunut hoitoon terveysongelmansa takia.

Kansainvälinen tutkimus on myös osoittanut, että mitä suuremmat kulttuuriset ja kielelliset erot potilaiden ja henkilökunnan välillä ovat, sitä puutteellisempi on kivun arviointi. Tämä puolestaan vaikuttaa kivun lievitykseen, joka havaittiin verrattaessa valtaväestöön kuuluvia syöpäpotilaita vastaaviin vähemmistökielen potilaisiin. Yhteisen äidinkielen puuttuessa kivun arviointi tulee tehdä potilaan valitsemalla kielellä, useimmiten hänen äidinkielellään.

Siksi on suuri tarve kehittää menetelmiä ja apuvälineitä, jotka helpottavat ja parantavat keskinäistä ymmärtämystä hoitotilanteissa, joissa potilas ja lääkäri eivät puhu samaa äidinkieltä tai eivät hallitse samaa kieltä esteettömästi.

Det har ännu inte gjorts forskning kring språk och smärta i Finland. Det finns alltså ett stort behov av att utveckla metoder för att underlätta och förbättra den ömsesidiga förståelsen i vårdsituationer där patienten och läkaren inte har samma modersmål eller inte behärskar samma språk utan hinder.

En grupp bestående av språkvetare, läkare, psykoterapeuter, sjukskötare och kommunikatörer i anknytning till Helsingfors universitet, HUS och Tammerfors universitet, har därför initierat projektet ”Får jag sagt det jag menar och förstår läkaren mig?” – beskriva och förstå smärta på svenska i Finland.  Forskningsprojektets syfte är att utveckla konkreta hjälpmedel för patienter och vårdpersonal för beskrivning och bedömning av smärta på svenska för att undvika att missförstånd uppstår på grund av bristande språkfärdigheter. Resultatet ska användas för alla svenskspråkiga smärtpatienter och därmed öka möjligheterna för effektiv smärtlindring och högklassigare sjukvård för svenskspråkiga i hela Finland. Hjälpmedlen ska också ligga som grund för språkinlärning.

Ett annat viktigt mål med forskningsprojektet är att stärka medvetenheten hos vårdpersonalen om modersmålets betydelse i vården. Vår förhoppning är att hela hälsovårdssektorn i Svenskfinland kommer att gynnas av forskningsresultaten.

I ett senare skede hoppas vi att hjälpmedlen kan utvecklas för att också tjäna personer med andra modersmål än svenska och finska i landet.

Projektet som pågår under två år understöds av Svenska kulturfonden.

Nina Lindfors
dosentti, Helsingin yliopisto
opetus- ja tutkimuslinjajohtaja sekä käsikirurgian, ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri, HUS Tukielin ja plastiikkakirurgia
prosessikemian DI

Tohtorikoulutus on perinteisesti painottunut vahvasti tutkimukseen. Lähtökohtana biotieteissä on ollut, että koulutamme väitöskirjatutkijoita yliopistouralle. Tosiasiassa kuitenkin EU:ssa puolet tohtoreista sijoittuu valmistuttuaan muualle kuin akateemiseen maailmaan, ja USA:ssa vastaava luku on peräti 70 prosentin tienoilla.

Akateemisen urapyramidin huipulle eli professoriksi yltää vain murto-osa tohtoreista. Muunkinlaiset pysyvät työsuhteet ovat yliopistomaailmassa selkeästi enemmän poikkeus kuin sääntö. Oletusarvo vastavalmistuneen tohtorin (pitkästä) yliopistourasta on siis vähintäänkin kyseenalainen.

Jos kuitenkin tohtorintutkintojen määrä pysyy nykyisellä korkealla tasollaan (kuten valtiovallankin toive on), ja kapealle akateemiselle urapolulle mahtuu kulkemaan vain harva, minkälaisiin tehtäviin tulevaisuuden tohtorit voisivat sijoittua? Huono vaihtoehto olisi nähdäkseni sellainen työ firmapuolella, jonka hoitamiseen riittäisi hyvin maisterintutkintokin. Hyvä vaihtoehto olisi työ, jossa pääsee laajasti hyödyntämään tohtorikoulutuksen tuomia taitoja ja josta maksetaan myös asiaankuuluvasti korkeampaa palkkaa kuin maistereille.

Tohtorikoulutuksen arvo työelämässä on nimenomaan taidollisissa eikä tiedollisissa valmiuksissa. Väitöskirjatyössä tutkittu molekyyli x:n vaikutus signalointipolkuun y harvoin sinällään kiinnostaa potentiaalista työnantajaa. Sen sijaan selkeästi kysyntää on niin sanotuille siirrettävissä oleville taidoille (hieman kankea suomennos termistä ”transferable skills”), joita tohtorikoulutuksen myös tulisi kerryttää.

Tärkeitä tohtorikoulutuksen tuomia taitoja, joita voidaan hyödyntää laajasti työelämässä, ovat esimerkiksi kriittinen ajattelu, tiedonhankintataidot, kyky analysoida isoja tietoaineistoja, datan visualisointi ja viestintätaidot. Näistä ainakin pari ensimmäistä kehittyvät tutkimustyötä tehdessä, ja hyvä ohjaajalla on taitojen karttumisessa merkittävä rooli.

Väitöskirjatyö muodostaa 240:n opintopisteen laajuisen kokonaisuuden, josta osa (40 opintopistettä) koostuu muusta kuin itse tutkimustyöstä, lähinnä kursseista ja tieteellisistä kokouksista. Minkälaisia kursseja meidän tulisi tarjota väitöskirjatutkijoillemme? Minkälainen osaaminen tukisi parhaiten vastavalmistuneiden tohtorien sijoittumista ja menestymistä nykypäivän työelämässä? Itse nostaisin yhtenä tarpeena kyvyn viestiä selkeästi ja ymmärrettävästi tieteellisestä tutkimuksesta erilaisille yleisöille.

Tutkijoina kirjoitamme jatkuvasti tieteellisiä tiivistelmiä tutkimuksestamme muun muassa julkaisujen ja apurahahakemusten yhteydessä. Yleistajuisia, suomenkielisiä tiivistelmiä täytyy kirjoittaa vain harvoissa rahoitusmuodoissa. Niiden taso ei vaikuta hakemusten arviointiin, ja laatu onkin kirjavaa. Ja vaikka pystytkin kirjoittamaan hyvän yleistajuisen tiivistelmän Suomen Akatemialle, osaisitko kertoa tutkimuksestasi ymmärrettävästi eskarilaisille? Entä eläkeläisten opintopiirille tai syöpäpotilaille?

Viestintä on mietittävä aina jokaiselle kohdeyleisölle erikseen. Tämä ei ole ihan yksinkertaista, jos on tottunut viestimään pääsääntöisesti toisille tutkijoille. Omakohtaisena esimerkkinä voin mainita oivalluksen, että meille itsestään selvä termi ”metastaasi” ei välttämättä aukene muille kohdeyleisöille. Nähdäkseni viestintäkoulutukselle tohtorikoulutuksen osana olisi selkeä tarve.

Tänä vuonna mietimme uusiksi tohtoriohjelmien kurssitarjontaamme tulevalle neljälle vuodelle. Opiskelijapalautetta kurssitarjonnasta ja sen aukoista olemme jo keränneet. Kehitystyön tavoitteena on, että jatkossa meiltä valmistuu tohtoreita, joilla on entistä paremmat taidolliset valmiudet sijoittua myös akateemisen maailman ulkopuolelle, kiinnostaviin, ”epätyypillisiin” töihin.

Liisa Kauppi
Kirjoittaja on apulaisprofessori ja biolääketieteen tohtoriohjelman (Doctoral Program in Biomedicine, DPBM) johtaja.