Om betydelsen av kurser i universitetspedagogik

Då jag blev anställd som lärare vid fakulteten (2004) började jag genast delta i kurser i nätpedagogik. De var helt nödvändiga för att kunna undervisa och använda sig av webbmaterial. Ett halvår senare inledde jag grundkursen i universitetspedagogik. Kursen pågick ett helt läsår och var för mig en inkörsport till pedagogikens värld. Jag upplevde den ena aha-upplevelsen efter den andra under både grundkursen och de senare kurserna och samlade på mig drygt 60 studiepoäng under några års tid.

Har nu varit med om några utvärderingsprocesser i samband med att lärarbefattningar lediganslagits – sitter nämligen i fakultetens pedagogiska kommitté (opetustaitotoimikunta) sedan något år tillbaka. Om någon som inte har formell pedagogisk utbildning utses till professor, skriver man in i utlåtandet att kurser i universitetspedagogik rekommenderas. Man kan alltså anses vara den bäst lämpade sökanden även utan pedagogisk utbildning.

Ofta hörs argument mot kurser i pedagogik med motiveringarna “alla läkare kan undervisa”, “till vårt yrke hör att ge råd åt yngre, för det behövs inga skilda kurser” eller “NN har aldrig studerat universitetspedagogik, men är en briljant lärare!”. Visst, jag håller med – till en del.

Om vi ser på dem som söker professurer, brukar man kunna skilja åt dem som har gått kurser i universitetspedagogik från de andra på minst en sak: de som har gått kurser förstår bättre vad de ska berätta om sig själva i sina ansökningsdokument. De förstår också att de ska strukturera sina dokument tydligt, så de som utvärderar de sökande snabbt ser på vilken nivå den sökande står. Och då är processen så mycket trevligare för dem som ska bestämma vem som ska få jobbet!

Som utvärderare ser jag alltså mycket pragmatiskt på kurserna, som varit viktiga på ett helt annat plan för mig som pedagog. I dagens värld är det viktigt att vara effektiv för att spara sin egen och andras tid – så skaffa dig pedagogisk utbildning också för den skull.

Posted in Sekalaista | Comments closed

Kuin joulupukin työpajassa

Tällä hetkellä tiedekunnassa tuntuu olevan samanlainen kuhina kuin joulupukin työpajassa adventtikalenterin viimeisiä luukkuja availtaessa. Ainakin omassa lähiympäristössäni kaikilla tuntuu olevan jokin projekti tekeillä ja dead line lähestyy kovaa vauhtia. Suuri kansainvälinen lääketieteen koulutuksen kongressi AMEE järjestetään elokuun lopussa täällä Helsingissä emmekä tietenkään halua jättää käyttämättä mahdollisuutta esitellä tiedekunnan opetuksen kehittämistyötä kansainvälisille kollegoillemme!

AMEE:n abstraktin formaatti aiheuttaa lääkärille harmaita hiuksia. Kaikkien kongressien formaatit määrittelevät sana- tai merkkirajoituksen, mutta yleensä lähettäjä saa itse jaotella ne mieleisellään tavalla. Menetelmät ja tulokset ovat tärkeitä, joten yleensä introduktio kuitataan lauseella tai parilla. AMEE:n formaatissa saa olla 300 sanaa, mutta jokaiseen osioon saa laittaa korkeintaan 50 sanaa: tausta, mitä tehtiin, tulokset, pohdinta, yhteenveto ja take home message. Tämä johtunee siitä, että suuri osa osallistujista esittelee opetuksen kehittämisprojekteja, varsinaisten tutkimusabstraktien dead line oli jo joulukuussa.

Abstraktia kirjoittaessani tunsin itseni Tuhkimon sisarpuoleksi, joka yrittää tunkea jalkaansa liian pieneen kenkään. Olisi niin paljon sanottavaa ja tilaa arvioijien vakuuttamiseen on niin vähän! Itsekin refereenä toimineena yritän asetella sanani siten, että kerron riittävästi ja jätän tekstiin koukkuja, jotka houkuttelisivat arvioijaa kuulemaan lisää. MOT-sanakirja ja thesaurus ovat kovassa käytössä.

Itse olen jo lähettänyt oman abstraktini (ja pari muutakin) välttääkseni viime hetken ruuhkan. Aiemmilta vuosilta tiedetään linjojen tukkeutuneen, kun kaikki viime tippaan jättäneet yrittävät yhtaikaa lähettää abstraktinsa. Toivottavasti saamme mahdollisimman monta abstraktia täältä Helsingistä – Barcelonan kongressissahan 2016 olimme jo hyvin näkyvillä!

Posted in Sekalaista | Tagged , , | Comments closed

Ajatuksia ammatillisuudesta ja rehellisyydestä

AMEF eli Lääketieteen koulutuksen yhdistyksen tutkimusseminaari järjestettiin tänä vuonna Tampereella. Osallistujille seminaari onkin hyvä läpileikkaus suomalaisen lääketieteen koulutuksen kuumista aiheista ja esittäjät saavat hyvän tilaisuuden harjoitella vapaan esityksensä pitämistä englanniksi.  HY oli hyvin edustettuna: viisi omaa ja kaksi yhteistyönä tehtyä projektia yhdeksästä esityksestä!

Seminaarin kiinnostavimmaksi anniksi nousi kuitenkin AMEE:n presidentin, professori Trudie Robertsin esitys akateemisesta vilpistä. Tieteellisessä tutkimuksessa havaitusta vilpistä ja sen epäilystä on viime aikoina tullut paljon uutisia. Akateeminen vilppi ei kuitenkaan jää vain tieteelliseen tutkimukseen vaan sitä löytyy myös opetuksen puolelta.

Professori Roberts määritteli vilpin hyötymistarkoituksessa tehtäväksi sääntöjen rikkomiseksi. Heikot opiskelijat syyllistyvät siihen harvoin. Huijareita ovat ne lahjakkaat, jotka osaavat tehdä sen jäämättä kiinni. Vilpin yleisyyteen vaikuttavat kiinnijäämisen todennäköisyys, suorituspaineet ja henkilön oma käsitys oikeasta ja väärästä. Pysäyttävintä oli se ajatusmalli, joka tutkimusten mukaan löytyy vilpin  taustalta. “Kaikki muutkin huijaavat, ilman sitä ei pääse eteenpäin!” Tilaisuus tekee varkaan, hankala elämäntilanne ajaa rikkomukseen: “Se ei ollut minun vikani, te pakotitte minut tähän!”

Erään raportin mukaan jopa 80 % syyllistyi vilppiin ennen sisäänpääsyä. Toisessa tutkimuksessa 58 % opiskelijoista syyllistyi vilppiin ainakin kerran opiskeluaikanaan. Kolmannen tutkimuksen mukaan 1,5 % vastaajaa huijasi tentissä, mutta 43 % kertoi peukaloineensa kliinisiä tuloksia potilastyössä. Ensimmäinen kerta on aina vaikein ja siksi pieneenkin vilppiin pitää tarttua heti.

Vilppi on vakava asia siksi, että lääkärin työ perustuu luottamukseen. Roolimalleilla on suuri merkitys potilasturvallisuutta edistävän ilmapiirin ylläpitäjinä. Ammatillisuuteen kuuluu tietty tinkimättömyys: “Do or don’t do – there is no try!”

amef-2016

 

Posted in Sekalaista | Tagged , | Comments closed

Sinisiä ajatuksia nollasäännöstä

Anestesialääkärinä arvostan filosofista pohdiskelua, sillä sellainen on kovin kaukana jokapäiväisestä työstäni. Ongelmat ovat usein hyvin käytännönläheisiä ja pohdintaa tulee vain ratkaisuvaihtoehtojen välillä. Halki, poikki ja pinoon, ei tämä asia tästä puhumalla korjaannu! Opettajan roolissa joudun joskus tilanteisiin, joissa päivänselviltä tuntuvat asiat eivät kaikille sitä olekaan. Arviointityöryhmässä tällainen eteeni tullut asia on nollasääntö.

Olen omassa paperitentissäni noudattanut sääntöä, jonka mukaan läpipääsyraja on ollut 50 % maksimipistemäärästä ja yksi nollavastaus on johtanut tentin hylkäämiseen. Käytännössä tämä ei koskaan ollut ongelma, sillä opiskelijat tiesivät aina vähintään puolen pisteen verran. Tenteissä tuli hylkäyksiä, mutta näiden opiskelijoiden kaikki vastaukset olivat heikkoja eikä nollasäännöllä ollut käytännön merkitystä.

LL-johtoryhmän tuoreen päätöksen mukaan nollasääntöä noudatetaan vastauksissa, jotka aiheuttaisivat potilaalle vakavan, pysyvän haitan tai kuoleman. Tämäkään ei vielä täysin nollasäännön ongelmaa ratkaissut: Jos opiskelija jättää tehtävän tyhjäksi, niin lasketaanko se potilaan vahingoittamiseksi? Akuuttitilanteissa potilasta saattaa vahingoittaa eniten juuri se, ettei lääkäri tee mitään. “Merkitäänkö nollasäännön tehtävät etukäteen?”

Itse ajattelen, että tehtäviin vastaamatta jättäminen on aikamoista riskinottoa – aina kannattaa ottaa edes se puoli pistettä.  On vaikea kuvitella tenttipaperia, jossa saatu vähimmäispistemäärä koostuu 50 % täydellisistä vastauksista ja 50 % tyhjistä kohdista. Tentissä eteen tulleen oman osaamisen puutteen pitäisi myös kertoa opiskelijalle jotakin. Huonoin vaihtoehtohan on päästä rimaa hipoen läpi, jolloin osaamisen aukot jäävät paikkaamatta. Lääkärin työssä osaamisvajeet tulevat joka tapauksessa ilmi – mieluummin siis tentissä kuin työssä!

 

 

Posted in Sekalaista | Tagged | Comments closed

Kasvaminen hyväksi neuvottelijaksi

Suoritan parhaillaan AMEE:n alaista verkkokurssia Leadership in Medical Education ja olen siitä hyvin innostunut (kuten melkein kaikesta muustakin uudesta). Yksi kurssin vetäjistä piti plenaryn Barcelonassa ja sain siitä hyvän kokonaiskäsityksen kurssista. Glenda Eoyang on hankalien ja monimuotoisten ongelmien (wicked problems, sticky issues) asiantuntija. Näille on tyypillistä, että ne ovat osa suurta ongelmavyyhtiä, jossa on monia liikkuvia osia ja joihin on vaikea löytää yksiselitteistä ratkaisua. Ratkaisukeskeisyyden sijaan kurssilla harjoitellaan näiden vyyhtien edes osittaista hallitsemista ja kesyttämistä.

Ensimmäinen moduuli keskittyi ympäristömme monimuotoisuuden kartoittamiseen, toisessa pääpaino on yhteistyön rakentamisessa. Olin aivan innoissani lukiessani neuvottelutaidoista, miten kehitytään aktiiviseksi kuuntelijaksi ja tuodaan osapuolia lähemmäs toisiaan. Yhtäkkiä tajusin lukemani kuulostavan jotenkin tutulta. Olen ollut mukana L2k ja L4s vuorovaikutusharjoituksissa 15 vuotta ja mehän harjoittelemme juuri näitä neuvottelutaitoja. Lääketieteellinen substanssi, simuloidun potilaan kohtaamisen aiheuttama jännitys ja ammatillisuuteen liittyvät kysymykset vievät suuren osan huomiosta, mutta pohjimmiltaan kyse on juuri neuvottelutaidoista.

Puhumme edelleen lääkärin määräyksestä ja joskus se on hyväkin asia. Terveyden edistämiseen liittyvät asiat eivät välttämättä miellytä, mutta lääkärin painava sana motivoi yrittämään. Sairauksien kohdalla hoitomyöntyvyyteen vaikuttavat monet asiat ja hoidon toteutuksesta joudutaan usein neuvottelemaan. Siinä aktiivinen kuuntelu, toisen osapuolen näkökulmien verbalisointi ja ymmärryksen varmistaminen toimivat paremmin kuin lääkärin määräys. Nämä ovat hyödyllisiä taitoja myös vastaanottohuoneen ulkopuolella.

 

Posted in Sekalaista | Tagged , , | Comments closed