Mikä on tutkimusongelmasi? Onko tämä se kysymys, joka sinulle ensimmäisenä esitetään, kun kerrot, että olet tekemässä tai suunnittelemassa väitöskirjaasi? Todennäköisesti on, ja se onkin ihan looginen ja järkevä kysymys. Se voi olla myös hyvin kiusallinen kysymys, jos olet vaihtanut tutkimuskysymystäsi sen kymmenen kertaa etkä siitä huolimatta ole onnistunut saamaan sitä konkreettiseen muotoon.

Aloin suunnitella väitöskirjaani ensimmäisen kerran jo keväällä 2009. Kiinnostukseni heräsi käytännön työssä; opetin luku- ja kirjoitustaidottomia maahanmuuttajia ja kohtasin mitä kummallisimpia, kiehtovimpia ja erikoisimpia tilanteita ja haasteita viikoittain. Tiesin, että tätä halusin tutkia.

Mutta mitä tutkisin ihan tarkalleen ottaen? Kun minulta oli tivattu tutkimuskysymystä useamman kerran, niin keksinkin sitten mitä hienommilta kuulostavia kysymyksiä ja ongelmia, joita tutkia ja jotka ratkaisemalla parantaisin (lähes) koko maailman.

Kun lopulta laitoin tuumasta toimeksi ja sain oikeuden jatko-opintoihin kesällä 2010, minulla oli edelleen tutkimussuunnitelmaan kirjattuna mitä erinäisimpiä hahmotelmia tutkimusongelmiksi liittyen luku- ja kirjoitustaidottomien maahanmuuttajien koulutukseen. Olin kuitenkin juuri saanut poikani ja jäänyt kotiäidiksi, joten varsinainen työskentely sai odottaa.

Keväällä 2012 ohjaajani otti minuun yhteyttä ja kysyi, kiinnostaisiko minua alkaa tutkia toiminnallista oppimista äiti&lapsi –ryhmässä. Mukana olisi todennäköisesti useita luku- ja kirjoitustaidottomia. Mikäpä siinä. Sehän oli juuri sitä, mitä minun piti tutkia, vaikkei minulla sitä varsinaista tutkimuskysymystä vielä ollutkaan.

Aloitin etnografisen kenttätyön tämän äiti&lapsi –ryhmän parissa syksyllä 2012. Hyvin pian kävi ilmi, että kymmenestä äidistä vain yksi oli luku- ja kirjoitustaidoton. Yli puolet ryhmän äideistä olivat melko korkeasti koulutettuja. Syksyn mittaan vahvistui epäilykseni siitä, että luku- ja kirjoitustaidottomuus tutkimuksen avainkysymyksenä olisi heitettävä yli laidan. Samalla huomasin, että aloittamani teoreettinen viitekehys ei oikeastaan koskettanut näkökulmaani eikä liittynyt enää millään tavalla tutkimukseeni.

Voit varmaan kuvitella, että ahdisti. Ja kovasti. Useammin kuin kerran ajattelin, että onkohan toista näin onnetonta tutkijanalkua? Onneksi parilta taholta minua tuupittiin eteenpäin, ja jatkoin haastattelujen tekemistä, purkamista ja analysointia. Kirjoitin ja kirjoitin, joskus harvoin uskaltauduin jopa keskustelemaan aiheesta jonkun kanssa (useimmiten kuitenkin häpesin onnettomalta tuntuvaa tutkimusprosessiani ja välttelin mieluiten keskustelua aiheesta). Varsinainen kenttätyö sen sijaan oli hauskaa. Kävin äitien kanssa uskomattoman paljon keskusteluja: syvällisiä, pinnallisia, hauskoja, vakavia, surullisia keskusteluja. Kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kaikkea mahdollista, mistä äidit keskenään puhuvat. Välillä tunsin velvollisuudekseni muistuttaa heille kaksoisroolistani: minut oli otettu mukaan yhtenä äideistä, mutta he tiesivät kyllä, että olin paikalla myös tutkijana.

Ja yhtäkkiä se oli siinä. Yhtäkkiä minulle alkoi kirkastua, mitä olen tekemässä ja miksi. Olin kirjoittanut koko syksyn ja alkuvuoden havaintopäiväkirjoja, teoriaa, ajatuksia, pohdintoja ja puuta heinää, ja yhtäkkiä huomasin, että se oli kannattanut. Kirjoittamalla olin pystynyt prosessoimaan, tiedostamattani, tutkimustani. Kirjoittaminen, ja nyt näiden kirjoitusten lukeminen, oli kehittänyt ja kirkastanut ajatuksiani.

Minua olisi helpottanut suunnattomasti, jos joku olisi jo heti sanonut, että tutkimuksen luonteeseen ja tekemiseen voi kuulua sekin, että tutkimusongelma ei välttämättä ole vielä valmiina. Ilmeisesti monesti kvalitatiivisessa tutkimuksessa näin onkin. Tai tutkijan on ainakin oltava valmis siihen, että tutkimuskysymykset ja –näkökulmat saattavat elää ja muokkautua.

Hirsjärvi ja Hurme (2000) vahvistavat kirjassaan Tutkimushaastattelu oivallukseni siitä, että tutkimusongelmaa ei aina ole valmiina eikä se ole edes välttämätöntä. Heidän mukaansa kiinnostuksen johonkin tiettyyn aihealueeseen voi herättää käytännön kokemukset, kirjallisuus tai asiantuntijoiden vihjeet. On riittävää, että on aihealue ja alustava näkökulma valmiina. Kirjallisuuteen perehtyminen auttaa sitten rajaamaan ongelmaa ja näkökulmaa ja konkretisoimaan kysymykset. Jos olisin tämän ymmärtänyt, olisin ehkä ollut hieman vähemmän ahdistunut.

Mitä tästä siis opinkaan?  Ainakin seuraavat asiat:

1. Kannattaa luottaa omaan kiinnostukseensa. Aihealue tai näkökulma saattaa muuttua matkan varrella, kuten minulle kävi, mutta se on ihan ok. Todennäköisesti monen tutkimussuunnitelman ensiversio on aika erilainen kuin varsinainen tutkimus.
2. Sattumilla voi olla merkitystä tutkimusprosessissa, ja niitä voi olla hyödyllistä pysähtyä pohtimaan. Etnografina minun on ehkä ollut helpompi sukeltaa äiti&lapsi –ryhmän maailmaan, koska minusta itsestänikin tuli äiti paria vuotta aiemmin. Ehkä minun onkin helpompi löytää enemmän yhteistä kokemuspohjaa tutkimani ryhmän äitien kanssa kuin mitä minulla olisi ollut luku- ja kirjoitustaidottomien aikuisten kanssa. Ainakin etnografian kannalta tämä on ollut merkittävää.
3. Tunteeseen ja intuitioon voi, ainakin jossain määrin, luottaa.  Juuri viime viikolla luin Tohtoritakuu-blogissa tätä käsittelevän kirjoituksen Tunne johtaa tulokseen. Siitä jäi päällimmäiseksi mieleeni se, että vaikka älyllisyyttä ja suunnitelmallisuutta tarvitaan, niin tunne on se kantava voima, joka johtaa tuloksiin. Ja että kannattaa tehdä asioita, jotka tuntuvat mukavilta. Minun tapauksessani mukavuus oli nimenomaan siinä kenttätyössä, vaikka tutkimuskysymys ei pitkään aikaan ollutkaan selvillä. Suosittelen kyseisen tekstin lukemista Tohtoritakuu-blogista, jos painiskelet samantyyppisten pohdintojen kanssa kuin minä.
4. Kliseeltä kuulostava toteamus ”epävarmuutta on siedettävä” taitaa olla totta. Kaikki lopulta tuppaa kuitenkin järjestymään.
5. Loputon kirjoittaminen auttaa. Olen kirjoittanut niin paljon puuta heinää, että en voi uskoa sitä edes todeksi. Mutta sieltä on noussut muutama kantava ja kehiteltävissä oleva ajatus.

Tieni tutkimuskysymysteni äärelle on ollut mutkikas ja kestoltaan kai aika pitkä, mutta joka tapauksessa kovin opettavainen ja antoisa. Ja tällä hetkellä olo on melko positiivinen. En ehkä olekaan ihan onneton tapaus.

Niinpä. Onkohan muillekin käynyt näin? Kuinka sinä löysit oman tutkimuskysymyksesi? Onko se muuttunut matkan varrella vai osuitko kerralla oikeaan?