Tag Archives: väitöskirja

A Capable Parent project. Justice through Education –seminaari 16.5.2013.

|

Esittelin ensimmäisen kerran väitöskirjani tutkimusasetelmaa ja kerroin kenttätyöstän Helsingin yliopistossa pidetyssä Justice through Education -seminaarissa.  Samaisesta tutkimuksesta kirjoitin syksyllä yhteisartikkelin Pirkko Matkaselän kanssa Kieliverkoston lehteen otsikolla “Osaava vanhempi – toiminnallista suomen kielen oppimista äiti & lapsi –ryhmässä”.

Tämän merkinnän yhteyteen liitän JustEd-seminaarissa pitämäni esitelmän abstraktin. Olen kiinnostunut ja kiitollinen kaikista kommenteista, ehdotuksista, vinkeistä ja keskustelusta tutkimukseeni liittyen!

 A Capable Parent project – stay-at-home mothers learning Finnish

I am doing ethnographic research in the Finnish language and culture course which  is aimed at stay-at-home mothers in the Helsinki metropolitan area. The group consists of 10 mothers who participate in the group with their children.

There are both low-educated and high-educated mothers, and some of them are also non-literate, but they all study in the same mother & child activity group. Their teacher is a social worker who has no pedagogical education. Besides learning the language this education is aimed at strengthening parenthood and helping mothers in supporting the growth of their children in the Finnish society.

I have been very much inspired by the dialog-based pedagogy of Paolo Freire. Freire’s pedagogy opposes adaptive and passivating education and aims instead to action and change – not only to construe information. My research aims to find out about the role of this group in the adaptation process of the mothers in the society from their point of view. I analyse the process of learning in light of the following questions:

  1. What they feel they are learning? What they tell about their learning process in this group?
  2. How does the presence of the child affect to the pedagogy and learning and how the mothers feel about that?

The data has been collected by doing participatory observation and interviews and photographing. The target of my research is to bring out the learners´ voice about their language learning process.

Ongelmana tutkimusongelma?

|

Mikä on tutkimusongelmasi? Onko tämä se kysymys, joka sinulle ensimmäisenä esitetään, kun kerrot, että olet tekemässä tai suunnittelemassa väitöskirjaasi? Todennäköisesti on, ja se onkin ihan looginen ja järkevä kysymys. Se voi olla myös hyvin kiusallinen kysymys, jos olet vaihtanut tutkimuskysymystäsi sen kymmenen kertaa etkä siitä huolimatta ole onnistunut saamaan sitä konkreettiseen muotoon.

Aloin suunnitella väitöskirjaani ensimmäisen kerran jo keväällä 2009. Kiinnostukseni heräsi käytännön työssä; opetin luku- ja kirjoitustaidottomia maahanmuuttajia ja kohtasin mitä kummallisimpia, kiehtovimpia ja erikoisimpia tilanteita ja haasteita viikoittain. Tiesin, että tätä halusin tutkia.

Mutta mitä tutkisin ihan tarkalleen ottaen? Kun minulta oli tivattu tutkimuskysymystä useamman kerran, niin keksinkin sitten mitä hienommilta kuulostavia kysymyksiä ja ongelmia, joita tutkia ja jotka ratkaisemalla parantaisin (lähes) koko maailman.

Kun lopulta laitoin tuumasta toimeksi ja sain oikeuden jatko-opintoihin kesällä 2010, minulla oli edelleen tutkimussuunnitelmaan kirjattuna mitä erinäisimpiä hahmotelmia tutkimusongelmiksi liittyen luku- ja kirjoitustaidottomien maahanmuuttajien koulutukseen. Olin kuitenkin juuri saanut poikani ja jäänyt kotiäidiksi, joten varsinainen työskentely sai odottaa.

Keväällä 2012 ohjaajani otti minuun yhteyttä ja kysyi, kiinnostaisiko minua alkaa tutkia toiminnallista oppimista äiti&lapsi –ryhmässä. Mukana olisi todennäköisesti useita luku- ja kirjoitustaidottomia. Mikäpä siinä. Sehän oli juuri sitä, mitä minun piti tutkia, vaikkei minulla sitä varsinaista tutkimuskysymystä vielä ollutkaan.

Aloitin etnografisen kenttätyön tämän äiti&lapsi –ryhmän parissa syksyllä 2012. Hyvin pian kävi ilmi, että kymmenestä äidistä vain yksi oli luku- ja kirjoitustaidoton. Yli puolet ryhmän äideistä olivat melko korkeasti koulutettuja. Syksyn mittaan vahvistui epäilykseni siitä, että luku- ja kirjoitustaidottomuus tutkimuksen avainkysymyksenä olisi heitettävä yli laidan. Samalla huomasin, että aloittamani teoreettinen viitekehys ei oikeastaan koskettanut näkökulmaani eikä liittynyt enää millään tavalla tutkimukseeni.

Voit varmaan kuvitella, että ahdisti. Ja kovasti. Useammin kuin kerran ajattelin, että onkohan toista näin onnetonta tutkijanalkua? Onneksi parilta taholta minua tuupittiin eteenpäin, ja jatkoin haastattelujen tekemistä, purkamista ja analysointia. Kirjoitin ja kirjoitin, joskus harvoin uskaltauduin jopa keskustelemaan aiheesta jonkun kanssa (useimmiten kuitenkin häpesin onnettomalta tuntuvaa tutkimusprosessiani ja välttelin mieluiten keskustelua aiheesta). Varsinainen kenttätyö sen sijaan oli hauskaa. Kävin äitien kanssa uskomattoman paljon keskusteluja: syvällisiä, pinnallisia, hauskoja, vakavia, surullisia keskusteluja. Kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kaikkea mahdollista, mistä äidit keskenään puhuvat. Välillä tunsin velvollisuudekseni muistuttaa heille kaksoisroolistani: minut oli otettu mukaan yhtenä äideistä, mutta he tiesivät kyllä, että olin paikalla myös tutkijana.

Ja yhtäkkiä se oli siinä. Yhtäkkiä minulle alkoi kirkastua, mitä olen tekemässä ja miksi. Olin kirjoittanut koko syksyn ja alkuvuoden havaintopäiväkirjoja, teoriaa, ajatuksia, pohdintoja ja puuta heinää, ja yhtäkkiä huomasin, että se oli kannattanut. Kirjoittamalla olin pystynyt prosessoimaan, tiedostamattani, tutkimustani. Kirjoittaminen, ja nyt näiden kirjoitusten lukeminen, oli kehittänyt ja kirkastanut ajatuksiani.

Minua olisi helpottanut suunnattomasti, jos joku olisi jo heti sanonut, että tutkimuksen luonteeseen ja tekemiseen voi kuulua sekin, että tutkimusongelma ei välttämättä ole vielä valmiina. Ilmeisesti monesti kvalitatiivisessa tutkimuksessa näin onkin. Tai tutkijan on ainakin oltava valmis siihen, että tutkimuskysymykset ja –näkökulmat saattavat elää ja muokkautua.

Hirsjärvi ja Hurme (2000) vahvistavat kirjassaan Tutkimushaastattelu oivallukseni siitä, että tutkimusongelmaa ei aina ole valmiina eikä se ole edes välttämätöntä. Heidän mukaansa kiinnostuksen johonkin tiettyyn aihealueeseen voi herättää käytännön kokemukset, kirjallisuus tai asiantuntijoiden vihjeet. On riittävää, että on aihealue ja alustava näkökulma valmiina. Kirjallisuuteen perehtyminen auttaa sitten rajaamaan ongelmaa ja näkökulmaa ja konkretisoimaan kysymykset. Jos olisin tämän ymmärtänyt, olisin ehkä ollut hieman vähemmän ahdistunut.

Mitä tästä siis opinkaan?  Ainakin seuraavat asiat:

  1. Kannattaa luottaa omaan kiinnostukseensa. Aihealue tai näkökulma saattaa muuttua matkan varrella, kuten minulle kävi, mutta se on ihan ok. Todennäköisesti monen tutkimussuunnitelman ensiversio on aika erilainen kuin varsinainen tutkimus.
  2. Sattumilla voi olla merkitystä tutkimusprosessissa, ja niitä voi olla hyödyllistä pysähtyä pohtimaan. Etnografina minun on ehkä ollut helpompi sukeltaa äiti&lapsi –ryhmän maailmaan, koska minusta itsestänikin tuli äiti paria vuotta aiemmin. Ehkä minun onkin helpompi löytää enemmän yhteistä kokemuspohjaa tutkimani ryhmän äitien kanssa kuin mitä minulla olisi ollut luku- ja kirjoitustaidottomien aikuisten kanssa. Ainakin etnografian kannalta tämä on ollut merkittävää.
  3. Tunteeseen ja intuitioon voi, ainakin jossain määrin, luottaa.  Juuri viime viikolla luin Tohtoritakuu-blogissa tätä käsittelevän kirjoituksen Tunne johtaa tulokseen. Siitä jäi päällimmäiseksi mieleeni se, että vaikka älyllisyyttä ja suunnitelmallisuutta tarvitaan, niin tunne on se kantava voima, joka johtaa tuloksiin. Ja että kannattaa tehdä asioita, jotka tuntuvat mukavilta. Minun tapauksessani mukavuus oli nimenomaan siinä kenttätyössä, vaikka tutkimuskysymys ei pitkään aikaan ollutkaan selvillä. Suosittelen kyseisen tekstin lukemista Tohtoritakuu-blogista, jos painiskelet samantyyppisten pohdintojen kanssa kuin minä.
  4. Kliseeltä kuulostava toteamus ”epävarmuutta on siedettävä” taitaa olla totta. Kaikki lopulta tuppaa kuitenkin järjestymään.
  5. Loputon kirjoittaminen auttaa. Olen kirjoittanut niin paljon puuta heinää, että en voi uskoa sitä edes todeksi. Mutta sieltä on noussut muutama kantava ja kehiteltävissä oleva ajatus.

Tieni tutkimuskysymysteni äärelle on ollut mutkikas ja kestoltaan kai aika pitkä, mutta joka tapauksessa kovin opettavainen ja antoisa. Ja tällä hetkellä olo on melko positiivinen. En ehkä olekaan ihan onneton tapaus.

Niinpä. Onkohan muillekin käynyt näin? Kuinka sinä löysit oman tutkimuskysymyksesi? Onko se muuttunut matkan varrella vai osuitko kerralla oikeaan?

Verkkojulkaisun mahdollisuuksista ja tärkeydestä

|

Raimo Parikan tämän viikon luennolla sain välyhdyksenomaisen oivalluksen; verkossa voi ja kannattaa toimia ihan oikeasti, tosissaan, oikeiden asioiden parissa. Ylipäätään tämä Tutkijat verkoilla -luentosarja on saanut minut innostumaan verkossa toimimisesta ja sosiaalisesta mediasta, mutta ajatus siitä, että se kaikki on kuitenkin vain ajanhukkaa, on ilmeisesti iskostunut yllättävän syvälle minuun. Innostun asioista, mutta takaraivossa kalvaa epäilys siitä, voiko tämä verkossa toimiminen olla ihan oikeasti edes vakavaa toimintaa. Mitä asiantuntijat ja tutkijat muka tekevät verkossa? Eivätkö he ole kiltisti kirjapinon takana kirjoittamassa tai puhumassa luennolla, jossa kuuntelijat kuuntelevat ja luennoitsija luennoi – ei siis mitään liian vuorovaikutteista, ei ainakaan niin määrittelemättömän yleisön kanssa kuin verkossa voi olla.

Mutta nyt Parikan luennolla minulle kirkastui todella verkon ja verkkojulkaisun merkitys. Parikan sanoin “missä päin maailmaa tahansa tehty tutkimus on vain napin painalluksen päässä”. Miksi kuluttaa jopa päiviä jonkun teoksen tai artikkelin fyysisen, painetun version etsimiseen, jos sen saa verkosta sekunneissa ruudulle? Ilmeisesti ongelmani on tähän asti ollut se, että en ole hahmottanut tätä perusajatusta lainkaan, minkä vuoksi en ole tutustunut tietokantoihin enkä muihinkaan verkkopalveluihin. Hurjaa, miten pimennossa on mahdollista elää ja ummistaa silmänsä joltain uudelta ja pelottavalta!

Yksi asioista, jonka koin omakohtaiseksi tärkeäksi, oli oivallus siitä, että väitöskirja kannattaa julkaista verkossa. Levikki on silloin todennäköisesti kymmenkertainen. Ajatus on, että tieteellisest julkaisut olisivat aina vapaasti saatavilla. Parikka antoi vinkin, että kannattaa käyttää sellaista PDF-formaattia, joka sallii hakusanojen käytön – tämäkin lisää todennäköisesti kyseiseen teokseen tutustumista ja viittaamista, kun sitä ei tarvitse lukea kokonaan läpi vaan voi hakusanoilla tarkastaa, onko itseään kiinnostavaa aihetta käsitelty.

Toinen asia, joka varmasti koskettaa meitä monia väitöskirjantekijöitä ja tutkijoita, on rinnakkaisjulkaiseminen, joka liittyy aina vapaaseen saatavuuteen (open access). Kun julkaisee artikkelinsa lehdessä, kannattaa aina kysyä heidän kantaansa rinnakkaisjulkaisuun. Kaupalliset kustantajat eivät tätä usein salli, mutta kannattaa yrittää neuvotella vaikka siten, että esim. viiden vuoden kuluttua tai painoksen loputtua saisi rinnakkaisjulkaista.  TUHAT-järjestelmän kautta julkaistaessa järjestelmä näyttää, miten kukin lehti sallii rinnakkaisjulkaisemisen. Pre-print tarkoittaa versiota, joka lähetetään kyseiseen lehteen ennen lehden ehdottamia korjauksia; post-print on versio, johon lehden korjausehdotukset ja muutokset on tehty; PDF on lopullinen versio. Osa lehdistä sallii nämä kaikki rinnakkaisjulkaisun muodot, osa vain jonkin. Tärkeintä kuitenkin on, että edes jokin versio on verkossa.

Paineet julkaista sähköisesti ovat kovat, sillä paperisessa julkaisemisessa odotusajat ovat liian pitkät.  Tämän vuoksi lehdet harjoittavat nykyään E-Pub tai online-julkaisemista eli julkaisevat verkossa jo silloin, kun paperiversio on vielä jonossa. Verkkojulkaisulla on siis oma arvonsa, se on vakavasti otettavaa ja todellista toimintaa! Tämä oli yksi päivän pääoivalluksista omalla kohdallani. Ja hauskana kuriositeettina kuulimme luennolla senkin, että jos kuitenkin kaipaa ihan perinteista, fyysistä kirjaa, niin periaatteessa minkä tahansa PDF-tiedoston saa kustannettua itselleen kirjaksi Lulu-kustantamon kautta. Kirjaansa voi antaa myös myytäväksi Lulun verkkokauppaan. Etsin tästä vielä myöhemmin lisätietoa ja sain selville, että lisämaksua vastaan kirjalleen voi hankkia ISBN-numeron ja sen voi laittaa myyntiin myös Amazon.com-kirjakauppaan. Suomessa puolestaan BOD (Books on Demand) tarjoaa mahdollisuuden julkaista kirjoja e-kirjana tai painettuna. Tässä kohden viimeistään minulle alkoi hahmottua verkon, sananvapauden, tasavertaisuuden ja sensuurin puuttumisen ilmeneminen! Välikädet, kontrollit, ylhäältä päin tulevat arvottamiset eivät enää siis ole ainoa auktoriteetti, vaan niistä ollaan siirtymässä, tai jo osittain siirrytty, vertais- ja lukija/käyttäjäarviointiin ja arvottamiseen. Tämä on niin hienoa (ja uutta minulle)!

Tästä kaikesta ja niin paljon muustakin löytyy hyviä kirjoituksia Parikan omasta blogista Verkkopedaseuranta. Tutustuin siihen ja suosittelen! Myös digitoope kuten minä ymmärtää näistä kirjoituksista. Asiantuntevaa, syvää, mutta selkeää!

 

Tiedonhakua teillä tietämättömillä (jälleen eksyksissä!)

|

Minulla oli suuret odotukset viime keskiviikon luennon suhteen; Halusin oppia käyttämään tietokantoja ja hyödyntämään aineistohakua. Kuvittelin oppivani tämän luennon aikana, minkä vuoksi otin kannettavan tietokoneeni mukaan (veljeni kutsuu konettani raahattavaksi, mikä kertoo jotain koneen koosta ja painosta ja minkä perusteella voitte kuvitella, miten jumiin saan niskani kulkiessani koneeni kanssa).

Heti luennon alussa huomasin, että lähtötilanne oli hankala, sillä osa porukasta tuntui jo olevan melko asiantuntevia ja päteviä tiedonhakijoita, mutta ainakaan minulla ei ollut paljoakaan kokemusta tiedonhausta verkosta. Selvennykseksi totean tähän, että osaan toki googlettaa, mutta esim. tietokantojen ja kirjaston verkkopalvelujen kanssa minulla on ollut ongelmia. Monet ongelmat tosin ovat johtuneet siitä, että olen kokenut tiedonhaun verkossa jollain lailla uhkaavaksi ja monimutkaiseksi ja olen vältellyt sitä viimeiseen saakka. Myönnän ja tiedostan siis hyvin, että luennoitsija Johanna Lahikaisen tehtävä ei varmasti ollut helppo: Kenelle luento olisi pitänyt suunnata, kun joukko oli tiedonhakutaidoiltaan varsin heterogeenistä ja mitä luennolla olisi pitänyt käsitellä?

Minun kohdallani luento ei alkanut lupaavasti, koska en päässyt nettiin enkä kehdannut kysyä asiasta keneltäkään! Olin nimittäin juuri tuntia aiemmin käyttänyt nettiä koneeltani, mutta nyt se vain ole lakannut toimimasta. Tässä vaiheessa päätin olla paljastamatta tumpelouttani ja lohdutin itseäni sillä, että ehkä pystyisin keskittymään paremmin luentoon, kun en yrittäisi samalla harjoitella tiedonhakua koneellani.

Miten luennolla sitten kävi? Mitkä tunnelmat olivat? Minusta luento tuntui hajanaiselta enkä saanut mistään oikein kiinni. En syytä luennoijaa tästä, vaan lähinnä kyse oli siitä, että liian monet nimet tai termit olivat minulle tuntemattomia, joten en saanut oikein mistään napattua kiinni. Lähdin hieman myrtyneenä luennolta, mutta kun myöhemmin kasasin yhteen oppimiani asioita, ei lista niin heikolta näyttänytkään (kuusi opittua asiaa tässä numeroituna listaksi):

  1. Seuraava kysymys nousi esiin luennolla: Mistä tietää, minkä arvoisia eri artikkelit ovat? Voiko niitä ylipäätään käyttää väitöskirjan aineistona? Vastaukseksi saimme vinkin käyttää Julkaisufoorumia, jossa asiantuntijoista muodostettu paneeli antaa artikkelille tason asteikolla 1-3 (korkein taso on 3). Julkaisufoorumista voi hakea tietyn artikkelin tasoluokitusta tai sitten hakea päätieteenaloittain artikkeleita, jotka on luokiteltu esim. tasolle 3.
  2. Kirjastonhoitajilta voi kysyä apua ja jopa varata ajan henkilökohtaiseen ohjaukseen. Tämä taisi olla luennon paras anti!
  3. Jos jotain kirjaa ei ole Helsingin yliopiston kirjastossa saatavilla, sitä voi etsiä Vaarista. Lainaaminen ei maksa mitään ja kirjan pitäisi olla saatavilla 24 tunnissa. Vaarista voi tilata myös artikkeleita ja graduja.
  4. Helkasta on turha etsiä artikkeleita, sieltä löytyy vain kirjoja. Artikkelit haetaan Artosta (kotimaisesta artikkeliviitekannasta). Aleksista puolestaan löytyy kotimaisia sanomalehtiä.
  5. Sitten opin jotain täysin uutta ja ihmeellistä: Kun esim. Artossa jonkun lähteen kohdalla on merkintä SFX, sitä painamalla saa tietää, mikä kyseisen lähteen saatavuus on Helsingin yliopistossa. Piilo-opetus oli se, että ehkä niitä linkkejä ja nappeja voi itsekin painaa pelkäämättä, että kone menee rikki. En ole todellakaan uskaltanut mitään punaista, kiemurasta S-symbolia painaa.
  6. Monissa tapauksissa on mahdollisuus lähettää tieto lähteestä itselleen sähköpostiin tai viitteidenhallintaan (esim. refworksiin tai Zoteroon). Kuulin muuten ensimmäistä kertaa viitteidenhallintaohjelmasta alkusyksyllä enkä vielä tiedä ihan tarkasti, miten sitä käytetään ja miksi. Mutta tällä luennolla mielenkiinto heräsi – kummallista muuten, etten ole aiemmin kiinnostunut asiasta vaikka minulle on siitä mainittu ennenkin.

Tällä luennolla minulla oli todella kiusaantunut olo sen suhteen, että mietin kovasti, mitä voi kysyä. Mitä pitäisi tietää? Olenko ihan toope, jos kyselen mitä sattuu? Ja miettiköhän joku muukin tällaisia ajatuksia eli olisikohan joku kysymyksistäni ollut ihan hyödyksikin?

Näitä epäselviä ajatuksia ja tiedonmurusia oli runsaasti. Kiinnostus kyllä jäi, joten nyt pitää sitten itse kokeilla. Joku totesikin luennolla, että vain itse kokeilemalla oppii. Totta näinkin. Joten tämä sunnuntai aloittaa viikon, jonka aikana olen päättänyt kokeilla ainakin jotain seuraavista asioista (tahtoisin sanoa, että kokeilen näitä kaikkia, mutta täytynee olla realisti ajankäytön suhteen):

  1. Uutuusseurantaa. Verkkolehtiin voi merkitä ”New Content Alert”, jolloin minulle pitäisi tulla ilmoitus, kun uusi lehti on ilmestynyt.
  2. Miellekartan tekeminen FreeMind-ilmaisuohjelmalla! (Hurjaa, että nykyään siis miellekarttakin tehdään koneella!)
  3. FeedNavigator kuulemma auttaa pääsemään informaatiotulvasta omaan puroon. Pitäisikö kokeilla?
  4. EBSCOn kautta voi tehdä jotain oikein hyödyllistä, mistä en ihan päässyt perille. Kirjoitin itselleni seuraavat ohjeet: hakemalla ”illeteracy” ja ”adults” ja sitten katsomalla Refine for results (ja valitsemalla esim. academic journals tai peer reviewed), saan aikaiseksi jotain (mitä?), jonka sitten voin lähettää itselleni sähköpostiin tai refworksiin. Hurjaa. En ihan tiedä vielä, mistä on kyse, mutta aion kokeilla tätä.

Ehkä joskus saakin olla tumpelo, jotta voisi sitten oppia jotain uutta. Aion ainakin kokeilla näitä neljää asiaa. Eihän voi olla, että tutkimukseni kuivuu kasaan teknologia/kone/tekniikkapelkoni vuoksi?  Teen sitten merkinnät blogiin, miten sujuu!

Tutkija hukassa tietoverkossa

|

Aloitin väitöskirjatutkimukseni menneen syksyn aikana, joten tutkijana olen vasta alkutaipaleella. En tiedä, missä pimennossa olen elänyt tietoteknisen ja teknologisen nykymaailman ja sosiaalistuneen median suhteen, sillä olin kuvitellut, että teoreettisesta osuudesta selviäisin kirjojen ja kirjastojen avulla. Hävettää kyllä tunnustaa tällainen musta aukko tiedoissani tänä aikana, kun kaikki tuntuvat luovivan sujuvasti ja sukkelasti sosiaalisen median ja tietoverkon pyörteissä, mutta kun kerran on kyydistä pudonnut, haastavaa on enää vauhdissa kyytiin hypätä.

Ihmetykseni olikin suuri, kun huomasin, että suurin osa tarvitsemistani artikkeleista ja lähdeteoksista onkin virtuaalisessa muodossa! Olin ajatellut viettäväni paljon aikaa kirjastoissa – jossa saisin tarvittaessa apua kirjastojen ystävälliseltä henkilökunnalta – mutta olinkin itsekseni ja erittäin avuttomana tietokoneen edessä. Yritin toki löytää jotain Googlen kautta, mutta tie tyssäsi lyhyeen. Tuskailin aikani asian kanssa enkä oikein kehdannut kysyä keneltäkään, kunnes lopulta avauduin hiljattain yliopisto-opintonsa aloittaneelle ystävälleni, joka tiesi mainita Nelli-tiedonhakuportaalista. Askel eteenpäin siis tietoverkkoviidakossa.

Syksy meni siis lähinnä ihmetellessä ja tein kaikkeni, jotten joutuisi etsimään mitään hankalaa verkosta. Kerran yritin saada yhden tenttikirjan käsiini elektronisessa muodossa, mutta hämmennyin ja hätäännyin jo pelkästä yrityksestä niin kovasti, että kävin lukemassa kirjaa kirjastossa – sitä kun ei sannut lainattua kotiin fyysisenä kappaleena, elektronisessa muodossa se olisi toki onnistunut.

Kaikesta tästä kuvaamastani johtuen ilmoittauduin innolla Tutkijat verkoilla –kurssille. Tavoitteeni oli oppia hakemaan artikkeleita ja lähdeteoksia verkosta, kaikki muu opittu olisi ylimääräistä hyvää ja tervetullutta.

Ensimmäisellä luennolla saimme tehtäväksi tehdä blogin ja sen perustaminen tuntuikin ihan suhteellisen selvältä, mutta itse (julkisen) blogin pitämiseen liittyen minulla on kasapäin kysymyksiä ja epäilyksiä: Onko kannattavaa ylipäätään ”höpistä” julkisesti verkossa? Enhän kuulu edes Facebookin enkä mihinkään, missä pitäisi paljastaa jotain itsestäni tai ajatuksistani täysin määrittelemättömälle yleisölle (myönnän, että väitöskirjan valmistuttua sekin on luettavissa ja saatavilla lukijakunnalla, joka on minun hallintani ulkopuolella). Mutta mikä on niin merkittävää sanottavaa, että haluaisin jättää sen verkkoon luettavaksi blogiini? Entä jos kirjoitan jotain, jota myöhemmin haluan käyttää jossain artikkelissani tai muussa julkaisussa, niin onko se enää minun vai onko joku jo napannut jonkun hyvistä ideoistani? Ja jos sen siis voi kirjoittaa mitään merkittävää ja huipputärkeää siinä pelossa, että joku sen idean veisi, niin kannattaako ylipäätään kirjoittaa mitään? Omistanko siis blogikirjoitusteni tekijänoikeudet vai yritänkö vain olla kirjoittamatta mitään liian hienosti oivallettua ja keksittyä?

Tällä hetkellä tavoitteeni Tutkijat verkoilla –kurssin suhteen on saada jonkinlainen suhde blogeihin ja hahmottaa edes jotenkin sosiaalista mediaa eli esimerkiksi saada pohdittua, mitä muuta sosiaalinen media on kuin Facebook ja mihin sitä tarvitaan. Voisinko itse jotenkin hyödyntää sosiaalista mediaa? Onko se muutakin kuin hömppää, viihdettä, provosointia ja puoliksi ajateltuja ajatuksia?

Odotan nyt, mitä kurssi tuo tullessaan ja herääkö kiinnostukseni todella sosiaalista mediaa ja tietoverkon suomia mahdollisuuksia kohtaan. Opinko hyödyntämään (ja olemaan pelkäämättä) tätä työvälinettä? Entä onko olemassa mahdollisuus, että alkaisin nauttia tietoverkon käyttämisestä? Voinko jopa jäädä koukkuun sosiaaliseen mediaan kuten monet muutkin? Tämä jää nähtäväksi ja selviää seuraavien viikkojen aikana.