Viestintäjohtaja Sirkka-Liisa Mettomäki

Ensimmäiset työtehtäväni Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa liittyivät Kalevalan 150-vuotisjuhlavuoden 1985 avustamiseen. Edelleenkin 1985 on minun aikani suurisuuntaisin juhlavuosi: tapahtumia oli sadoittain kotimaassa ja maailmalla. – Enpä ollut Vatikaanissa, mutta yksi hauskimpia muistojani tuosta vuodesta on ministeri Jaakko Nummisen kuvaus siitä, kun hän ja professori Tuomo Pekkanen pääsivät ojentamaan Pekkasen kääntämän Kalevala Latinan paaville. Vähän ikävää, mutta oikeastaan aika kaunista on, että Nummisen kertomuksesta on vain muisto, ei dokumenttia.

Kun arkistoin vuotta 1985, ajattelin, että Kalevalan juhlinta on nyt sitten tässä. Seuraavan kerran juhlittaisiin 150-vuotiasta uutta Kalevalaa, mutta siihenhän oli aikaa 14 vuotta. Toisin kävi. Vuonna 1999 olin yhä mukana ja olen edelleen.

Juhlavuosien väliaikoinakaan Kalevala ei pääse unohtumaan. Istun työhuoneessani Kalevalan ympäröimänä, alapuolella kirjaston Kalevala-kokoelma, vieressä Lönnrotin runomuistiinpanot. SKS on Kalevalan ensimmäinen kustantaja ja edelleen suomalaisten kansalliseepos meille tärkeä kirja. Kuluvana vuonna juhlimme 180-vuotiasta Kalevalaa ja julkaisimme sen kunniaksi Kalevalan ja oppaan sen lukemiseen.

Monenlaisia Kalevalaan liittyviä kysymyksiä saan kollegoideni kanssa vastattavaksi tuon tuosta. Toistuvien peruskysymysten, joihin muuten löytyy näppärimmin vastaus Kalevala-tietopaketista, lisäksi jotkin kysymykset ja tapaukset ovat vuosien saatossa kiteytyneet jo pieniksi tarinoiksi elämästä Kalevalan kanssa.

Rautamunasta nahkamunaksi

Lars ja Mats Huldénin Kalevalan ruotsinnos ilmestyi 1999 Uuden Kalevalan 150-vuotisjuhlavuonna.

Sain puhelun tasavallan presidentin kansliasta. Minulta pyydettiin taustatietoja, jotta voitaisiin vastata huolestuneen ruotsinsuomalaisen viestiin. Huldénien käännöshän sai Ruotsissa erinomaisen vastaanoton, se oli pitkään Top 10 -listallakin. Yksi kohta käännöksessä oli kuitenkin pelästyttänyt ruotsinsuomalaisen, etteivät kääntäjät nyt vain olleet virittämässä kulttuuriskandaalia maidemme välille.

Kalevalan ensimmäisessä runossa sotka liitelee veden yllä ja etsii paikkaa, johon voisi munia:

muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa,
rautamunan seitsemännen.

Käännöksessä kuitenkin luki:

det är dags att värpa gullägg.
Sex blev gulläggen i boet,
men det sjunde var ett skinnägg.

Kovasta raudasta pehmeäksi nahaksi, jotain outoa tässä kyllä nyt on. Aimo Turusen Kalevalan sanat ja niiden taustat -teoksesta löytyi onneksi rauhoittava vastaus. Rautamuna ja nahkamuna ovat synonyymejä: kumpikin sana kuvaa munaa, josta ei hautomallakaan tule mitään.

Sammon salaisuus

Vuoteen 1999 liittyy toinenkin tapaus, joka tulkoon tässä ja nyt julkistetuksi. Minulla oli ilo johdattaa yhdysvaltalaista Aku Ankka -piirtäjää Don Rosaa Kalevalan saloihin, kun hän teki Sammon salaisuus ja muita Don Rosan parhaita -sarjakuva-albumia. Don Rosa oli tarkka yksityiskohdista tuohivirsuista Iku-Turson ulkonäköön.

Sammon salaisuudessa Don Rosa kertoo Kalevalan sammon ryöstön sovitettuna Ankka-tarinaan. Taistelu sammosta päättyy Kalevalassa siihen, että sampo hajoaa mereen ja jäljelle jää vain murusia. Don Rosan tarinassa taistelua sammosta edeltää jakso, jossa nuori Roope tapaa Elias Lönnrotin ja nappaa tältä palasen muistiinpanoista. Vuosikymmeniä myöhemmin Roope, Aku ja veljenpojat tulevat Suomeen muistiinpano mukanaan tarkoituksenaan löytää sampo, ”eräänlainen taikamylly, joka synnytti ikuista vaurautta”.

Suomessa ankat tulevat suoraan SKS:aan, jossa muistiinpanot yhdistetään ja saadaan selville, mihin kohtaan sampo upposi.
– Kuvaus vastaa maankolkkaa nimeltä Mustasaari, Kalevala-tutkijat kiekaisevat riemusta! innostuu SKS:n johtaja.
– Kuulun … öh … heihin itsekin. Voisinko käydä paikalla? utelee Roope.

Don Rosa toivoi minulta kuvitusideoita paikasta, jonne ankat lähtisivät sampoa etsimään. Itsekkäästi lähetin hänelle kuvia Raippaluodon Panikesta, jossa olen viettänyt lukuisia kesiä. Upeita kuvia, loputtoman kivistä rantaa, oikeata pirunpeltoa – ja valmiiksi saatavilla.

Näin siis tulin luoneeksi sampo-tulkinnan kymmenien aikaisempien jatkoksi: sampo löytyy länsirannikolta Merenkurkusta.
– Väittely kysymyksestä ”mikä oli sampo?” on Suomessa melko ainutlaatuinen traditio: päättymätön arvoitusleikki, johon ovat vuodesta 1818 lähtien osallistuneet lähes kaikkien tieteenalojen tutkijat ja harrastajat, mutta myös ideologit, taiteilijat ja rahvaanfilosofit, ulkomaalaiset Kalevalan kääntäjät ja muut asiantuntijat, kirjoittaa Matti Kuusi Kalevala-lippaassa (1985).

Vain yksi ihminen on minulle asti ihmetellyt tätä uutta tulkintaa. Sibelius-Akatemian emeritusprofessori Heikki Laitinen kysyi minulta kerran, että miten ihmeessä Don Rosa oli keksinyt sijoittaa sammon löytymisen Vaasan saaristoon, ja pakkohan minun oli vastata, että minulta.

Luulisi, että yli kolmessakymmenessä vuodessa olisi jo kaiken mahdollisen Kalevalasta kokenut. Ei suinkaan. Aina joku tutkija, kääntäjä, kuvittaja tai muu tulkitsija keksii jotain uutta. Nyt odotan innokkaasti SKS:n Kalevalan päivän tilaisuutta, jossa Metropolian esittävän taiteen koulutusohjelman opiskelijat esittävät Kalevalan 15 minuutissa.

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää kaikille!

Tutkija, tietokirjailija, tiedetoimittaja Raija Majamaa

Jouluaattona 1864 sai kaksitoistavuotias Maria Lönnrot lahjaksi lautapelin, jonka ohjekirjanen on säilynyt nuoremman sisaren Idan (1855–1914) kirjastokokoelmassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastossa läpi ulkomaanvuosien. Kuka oli lahjan antaja? Idan kirjeenvaihdon mukaan isä oli luonteeltaan saita eikä antanut joululahjoja. Arvaan Z. Topeliuksen lahjoittaneen toimittamansa pelin tytölle, jonka isä oli hänen kymmenvuotiaan tyttärensä Toinin kummisetä.

Vuoden 1854 alusta Lönnrot oli siirtynyt Kajaanin piirilääkärin tehtävistä suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi Helsinkiin, Keisarilliseen Aleksanterin-Yliopistoon. Topelius oli yllättäen nimitetty keisarin vieraillessa Helsingissä Krimin sodan puhjettua maaliskuun puolivälissä 1854 Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi. Lönnrot ja Topelius olivat tutustuneet lähemmin jo Lauantaiseurassa Runebergien kodissa, joka toimi nuorukaisen koulukortteerina ylioppilaaksi tuloon 1833 asti. Miehiä yhdisti myös kiinnostus luonnontieteisiin, kasvitieteeseen sekä kemiaan ja lääketieteeseen, olihan Z. Topeliuksen isä piirilääkäri ja kansanrunoudenkerääjä.

Olin saanut 1985 tehtäväkseni toimittaa Elias Lönnrotin Valitut teokset, joita varten kartoitin kaiken tiedossa olevan ja kyselyteitse kerättävän aineiston, toki ensisijaisesti kirjeenvaihdon ja käsikirjoitukset. Harmittelin puuttuvaa pelilautaa, joka olisi tuonut lisäväriä kirjeiden kommentaareihin. Pelin ensipainosta ei löydy luettelointitiedoista, eikä tekijä- tai piirtäjätietoja. Nimekettä en ole löytänyt tavanomaisistakaan apuneuvoista eli Pippingin, Vaseniuksen tai Elmgrenin bibliografioista.

Ilmestymisajankohta ja kuvitus sopivat luontevasti jatkoksi Z. Topeliuksen teoksen Finland framstäldt i teckningar (1845–1852) elämysmaailmaan, jonka tarkoituksena oli houkutella varakkaita turisteja matkailemaan maassamme. Lehtimiehenä Topelius oli perehtynyt ulkomaisiin virtauksiin itsekin. Varakkaat venäläiset kylpivät Kaivopuistossa kun ulkomaanmatkat oli kielletty valtakunnan ulkopuolisiin Euroopan kohteisiin. Elias Lönnrotin panos matkailun edistämiseksi oli kiireiden keskellä toimitettu tulkkisanakirja, joka ruotsin, suomen ja saksan kielellä tarjosi apunsa kieliongelmiin (1847).

Työskentelin vuosina 1997–1998 Helsingin yliopiston kirjaston kansalliskokoelmassa. En toisenlaisten tehtävien parissa ehtinyt kuitenkaan etsiä käsiini pelilautaa, vaikka sain kirjastosihteeri Taru Telénin ystävällisellä avulla tiedon pienpainatteissa olevista 1800-luvun peleistä.

Helsingin kirjamessuilla lokakuussa 2014 havaitsin Cecil Hagelstamin antikvariaatin asettaneen pelin kokonaisuudessaan näytteille vitriiniin. Tutkin sitä hartaana käsissäni, mutta yli 600 euron hinta ylitti toiveeni. En hellittänyt muistellessani Markus Brummer-Korvenkontion kertoneen kokoelmissaan olevasta pelistä, joten asetin toiveeni Kansalliskirjaston Finna-tietokantaan.

Joulukuun alussa saatoin katsella ihmettä, lautapelin kolmatta painosta vuodelta 1879 digitoituna versiona. Lustfärd till Aavasaksa: Huvi-matka Aavasaksaan oli luetteloitu Reenpää-kirjastoon. Kansio sisälsi 23-sivuisen sääntökirjasen sekä kuvitetun pelilaudan, jonka koko oli 42 x 51 cm ja se sisälsi 56 ruutua, joihin kuhunkin liittyi ohjekirjasen teksti. Pelin oli valmistanut luetteloinnin mukaan Helsingissä Frenckell, julkaisijana oli Helsingissä G. W. Edlund. Hinta oli 1:50. Takakansi mainosti myytävänä olevan kaikissa maan kirjakaupoissa seuraavia lastenpelejä: Bilder-lotto-spel 3 Mk. – p., Jägaren 1 Mk. 25 p. , Vandringen till lyran 1 Mk. 25 p., Vintern 1 Mk. 50 p. ja Historiskt-geografiskt sällskapsspel. I Europa 1 Mk. 50 p.

Tämän kirjoituksen kuvituksena on kolmannen painoksen pelilauta vuodelta 1879, mutta tekstit ovat varhemman toisen painoksen vuodelta 1863.

Lautapelin salaisuutta purkamassa

Ida Lönnrotin hallussa ollut ohjekirjanen on toinen painos. Lustfärd till Avasaksa, Nytt Barnspel, Andra uppl. vuodelta 1863. Ruotsinkieliset säännöt ovat helsinkiläisen Frenckell & Sons bokhandelin kustantamat ja G.W. Edlundin painattamat. Nimiölehti on kauniisti koristeltu.

Suomenkielinen versio Huwi=matka Awasaksaan, Uusi Lasten-peli, Toinen painos on painettu Porvoossa G.L. Söderströmin kirjapainossa 1863. Painoluvan antoi G.F. Aminoff. Säännöt sijaitsevat samassa vihkosessa siten, että aukeaman vasemmalla sivulla sijaitsee ruotsinkielinen ohjeisto Spelreglor, oikealla sivulla suomenkieliset Pelin-ohjeita. Sivut on numeroitu juoksevasti vasemmalta oikealle. Vihkosen koko on 12 x 10 cm.

Ohjekirjasen ruotsinkieli on sujuvaa lukea. Kuka oli laatinut suomennoksen? Aluksi neuvotaan käyttämään apuvälineenä ”tärning”-esinettä, suomeksi se oli ”arpanavo”. Missä murteessa esiintyy sana ”navo”? Lönnrotin suuri Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja ei sitä tunne, eivätkä hakulaitteet. Arpa on sanana tunnettu Agricolan ajoista, se on länsisuomalaista juurta. Naistenpelinä tunnetun ”tammipelin” pyöreä puinen pelimerkki on ”napu, navut” Tietosanakirjassa IX vuodelta 1917. Lönnrotille ”tärning” on arpakuutio, arpanappula.

Veikkaan suomentajaksi Johan Bäckvallia (1817–1883), joka toimi tuolloin kappalaisena Oulussa 1857–1865. Lönnrot oli yhteistyössä hänen kanssaan sanastonkeruussa sekä 1830-luvulla Mehiläisen että 1850-luvulla Oulun Wiikko-Sanomien toimitustyössä, jonka toimittamisen Bäckvall otti tehtäväkseen Lönnrotin siirryttyä Helsinkiin. Bäckvall avusti myös Maamiehen Ystävää ja julkaisi rahvaalle opettavaisia dialogitarinoita.

Bäckvallin suomentama Topeliuksen Luonnon-kirja ala-alkeiskouluin tarpeiksi ilmesyi 1860 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painattamana. Topelius oli itse pyytänyt Naturens Bok –teoksen (1856) suomentajaksi Bäckvallin. Kansalliskirjaston Topelius-kokoelmassa on luettavissa lisätietoa hankkeen toteuttamisesta Bäckvallin ja Topeliuksen välisestä kirjeenvaihdosta. Toinen, uudistettu painos ilmestyi 1866. Ensimmäinen luonnosversio oli palanut Paavo Tikkasen kodin tulipalossa 1858, joten työ oli ollut aloitettava alusta ja se valmistui marraskuun lopussa 1859, jälkimmäinen osa tammikuussa 1860. Topeliuksen oppikirja Boken om vårt land, 1875, ilmestyi sekin Johan Bäckvallin suomennoksena jo seuraavana vuonna. Luonnonkirja ja Maamme kirja tulivat olemaan painosten kuninkaita.

Kuvittajana Hilda Olson

Kansalliskokoelmassa on vuonna 1997 saamani listauksen mukaan kaksi versiota kyseisestä lautapelistä:

Lustfärd till Avasaksa = Huvi-matka Avasaksaan [Edlund]. – , s.a. (Helsingfors: Edlund). – Pelilauta: m-v kuv. ; 41×51 cm.

Lustfärd till Avasaksa = Huvi-matka Avasaksaan [Liewendahl]. – , s.a. ([Fürth]: F. Liewendahl. Hilda Olson lith.) – Pelilauta: m-v kuv. ; 47 x 56 cm.

Kivipiirtäjä Frans Oscar Liewendalin lisäksi mainitaan pelilaudassa nimi Hilda Olson. Kuka oli Hilda Olson? Österbottniska pressenin toimittaja Torkel Hellström kertoo biografiassa mamselli Olsonin syntyneen 1832 Uudessakaarlepyyssä merikapteeni Olov Olsonin nuorimmaisena ja kuolleen mallipiirtäjänä 1916 Lontoossa. Tytön harrastuksia olivat piirustus ja maalaus, joita opiskelemaan hän siirtyi 1850-luvun lopulla Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun Helsinkiin. Norjalaisen isänsä opettamasta englannin kielestä oli hyötyä, sillä opintojen rahoittamiseksi Hilda saattoi lähettää käännöksiään useisiin sanomalehtiin, myös Helsingfors Tidningariin. Hellström mainitsee Olsonin myyneen joitakin arpapelejä [tärningsspel, vilka hon uppfunnit och försålt till G.W. Edlunds förlag…] kustantajalle. Nimeltä mainitaan suositut noppapelit Vintern–Talvi, Helsingfors spelet ja Riddarhuset i Helsingfors.

Huvimatka Aavasaksaan -pelilaudassa näyttävät matkailukohteiden piirrokset aluksi tutuilta aiemmista litografiakuvituksista, mutta verratessa havaitsee eroja. Olson on muuntanut puustoa, henkilöitä ja maisemaa joskus peilikuvankin tavoin. Rakennukset ovat eri kuvakulmasta kuin Topeliuksen klassikossa Finland framstäldt i teckningar. Olsonin mainitaan tallentaneen ensimmäisenä kotiseutunsa Munsalan-puvun, myös pelilaudassa olevien henkilöiden asut on piirretty tarkoin.

Onnekas työtehtävä oli seurata eläintieteen professori Alexander von Nordmannin perheen mukana tutkimusmatkalle Etelä-Venäjälle ja Krimille, piirtääkseen [avrita] luonnonhistoriallisia kohteita. Vuoden kestäneelle matkalle lähdettiin toukokuun lopussa 1860. Olsonin tehtävä oli maalata akvarelleja professori von Nordmannin erityisen kiinnostuksen kohteista hämähäkeistä. Luonnontieteellisessä keskusmuseooon on matkan tuloksina arkistoitu 313 arkkia, joissa on 454 erillistä, taidokkaasti kuvattua hämähäkkiä. Ritva Talman on tieteellisessä artikkelissaan tutkinut taidehistorian ja luonnontieteen kontekstissa akvarelleja ja Hilda Olsonin taiteilijanuraa.

Elias Lönnrotin tyttäret leikkivät

Kesäkuun alussa 1862 Elias Lönnrot erosi suomen kielen professorin virasta saaden puutteellisista virkavuosistaan huolimatta täysinpalvelleena täyden eläkkeen ja kanslianeuvoksen arvon. Perheessä oli liki nelikymmenvuotiaan Maria-puolison lisäksi neljä tytärtä: kymmenvuotias Maria, seitsenvuotias Ida, neljävuotias Elina ja alle kaksivuotias Tekla. Esikoispoika Elias oli menehtynyt parivuotiaana 1852 Kajaanissa. Perheenisä oli 60-vuotias, hyvässä fyysisessä kunnossa oleva luova ja tuottelias tutkija, joskin tuon ajan mukaan jo vanhus. Hauras hän ei ollut päätellen niistä urheiluharrastuksista, joita löytää kirjeenvaihdosta.

Eläkepäiviään ajatellen Lönnrot oli ostanut jo paria vuotta aiemmin Niku-nimisen talon, jonka hän laajensi kaksikerroksiseksi, viisitoistahuoneiseksi rakennukseksi isolle perhekunnalleen. Omien lasten lisäksi hän toimi holhoojana ystävänsä ja kollegansa E.A. Ingmanin tyttärille Annalle ja Evalle, jotka olivat jääneet orvoiksi jo keväällä 1858. Vierailijoita, tiedemiehiä ja tuttavia kävi runsaasti, joten seuraa oli saatavilla liiaksi asti. Tutkijan intohimo vei voiton seurallisuudesta. Kerrotaan hänen vieneen sanakirjatyönsä mukaan jopa vieraisille välttyäkseen viiveiltä.

Aikalaishaastateltavat ovat kertoneet Lönnrotin suhtautuneen sammattilaiseen rahvaaseen suopeasti ja vaihtaneen puhekielensä paikallismurteelle. Lapsia kohtaan hänen kerrotaan tunteneen kärsivällisyyttä ja lämpöä, heidän keräämänsä marjat ja punomansa korit ostettiin aina taloon. Omille tyttärilleen hän rakennutti huvimajan, jossa vietettiin lettukestejä. Neitoiässä heille rakennettiin lisäkamareita ja siirrettiin jopa navetan paikkaa puutarhan tieltä.

Pikkutyttöjen harrastuksia olivat tavanomaiset ulko- ja sisäleikit, joista on jäänyt merkintöjä aikalaishaastatteluihin ja myös kirjeenvaihtoon isän työskennellessä Turussa virsikirjakomitean jäsenenä. Keskeytyksissä ollut sanakirjatyö oli käynnistynyt uudelleen ja muut kirjalliset työt veivät hänen aikaansa. Lönnrothan jakoi työpäivän selkeisiin jaksoihin, jotka keskeytyivät vain ruokailun, ulkoilun, kanteleensoiton ja voimistelun ajaksi. Talonpitoon hän ei puuttunut, vaan turvautui palkollisiin. Maria-vaimon apuna oli taloudenhoidossa sukulaisnainen.

Kotiopettajattaret huolehtivat vuorollaan tytärten alkeisopetuksesta ja pianonsoitonopetuksesta. Opintomenestys palkittiin erityisillä ahkeruuslappusilla, joista kustakin ansaitsi kaksi penniä omaa rahaa. Ehkäpä kotiopettajat ja tyttöset myös pelasivat lautapeliä keskenään. Maria-puoliso menehtyi pitkälliseen tuberkuloosiin 1868. Lönnrot ei avioitunut uudestaan, palkkasi tuttavansa naimattoman sisaren taloudenhoitajaksi huolehtimaan tytärten hyvinvoinnista. Vuodesta 1873 lähtien perhe siirtyi Helsinkiin asumaan talvikausiksi tytärten opiskellessa tyttökoulussa. Lönnrot ei tahtonut heistä kasvavan ”landtollor” Sammatin maaseudulla.

Lisää aiheesta:
Torkel Hellström, Nykarleby-mamsellen som blev målarinna och slutade sina dagar som mönsterriterska i London. [Hilda Olson]. http://www.nykarlebyvyer.nu/sidor/texter/prosa/hellstrt/frgt/02hildao.htm. Haettu 2.2.2015.

Kaarina Pitkänen-Heikkilä, Suomentaja normien ylläpitäjänä ja rakentajana – Johan Bäckvall ja Topeliuksen Luonnon-kirjan suomennosprosessi. – Sanoista kirjakieliin. Juhlakirja Kaisa Häkkiselle 17. marraskuuta 2010.Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 259. Helsinki 2010. 81-95.

Ritva Talman, Hilda Olsonin hämähäkkiakvarellit vuosilta 1859–1862. – Tahiti 02/2012.

PELIN KULKU JA KUVITUS 1863

Pelin ohjeita.

1. Jokainen pelaaja hankkii itselleen 25 pelimarkkaa.
2. Jokainen pelaaja maksaa 8 pelimarkkaa yhteisen matkakassan saamiseksi.
3. Järjestyksessä, vanhimmasta nuorimpaan, viskaa jokainen arpanavulla ja panee jonkun merkin sille numerolle, jonka navun silmät osottavat. Toisessa heitossa ja sitte kaikissa muissakin mennään olopaikalta niin monta numeroa eteenpäin, kuin heitto määrää.
4. Ne maksut, joita pelaajain pitää tekemän matkalla, menevät matkakassaan; ja minkä taas saamaan tulevat, se sieltä otetaan.
5. Jos kohtaisi se kova onni, että jonkun pelimarkat ennen aikojaan loppuisivat, on hänellä valta saada 5 markkaa matkakassasta.
6. Joka ensin pääsee pelistä pois, se voittaa pelin, ja kun kaikki muutki pelaajat ovat matkansa perillä, niin hän saa kaikki ne markat, jotka ovat jälellä matkakassassa.
7. Muuten noudatettakoon mitä seuraavassa selityksessä säätään.

Selitys.

N:o 1. Wiapori on lujimpia linnoituksia Europassa. Siinä on hyvin korkeita ja paksuja muuria. Wuonna 1749 sen perusti kreivi A. Ehrensvärd. Hänen hautansa näet täällä. – Sinnesoudusta maksat 1 markan matkakassaan.
N:o 2. Munksnäs on aivan kaunis kartano. Se on monisaarellisen Hopolahden rannalla, ei kaukanakaan Helsingistä. – Maksa kyytimiehelle 1 m.
N:o 3. Degerön omistaja on kenralikuvernöri Rokassowski. Se on kauniin, hiljaisen järvitienoon näköistä. – Soutu sinne ei sinulle maksa mitään.
N:o 4. Tuurholman luonto on ihan toista. Siellä on jyrkkiä kukkuloita ja metsikköisiä kallioita viljavain niittujen rinnalla. Tässä pitää antamasi soutajalle 1 m.
N:o 5. Tämän huoneuksen nimi on rautatienkartano. Tässä ostetaan pilettiä rautatiellä kulkemiseksi. – Pilettisi maksaa 3 m.
N:o 6. Huroo! Nytpä sitä lennetään Hämeenlinnaan! Tuota ensimäistä, höyryä kuorskuavaa vaunua sanotaan lokomotiviksi. – Maksusta ei tässä tule puhetta.
N:o 7. Kahdesta kahvi-kupista maksat 1 markan. Asemapaikan nimi on Hyvinkä.
N.o 8. Tämän vuoriharjun nimenä on Hattelmala. – Kun tästä katselet Hämeenlinnan ihanaa seutua, eipä se mitään maksa.
N:o 9. Tämä linna, joka on Hämeenlinnan vieressä ja nimeltään Kronoborgin linna, on hyvin vanha. On siinä seisonut seitsemättä sataa vuotta. Sen rakensi mahtava herra, nim. Birger Jarl. – Tässä saat matkakassasta 3 m., mutta seisahdat 2:den heiton ajaksi.
N:o 10. Waunujen vuoroa pitää maksamasi 3 m. Miks’et ajanut hollirattailla?
N:o 11. Peiponen ei ota maksua laulustansa Pälkäneen metsissä.
N:o 12. Tässä näet Kangasalan kirkon. Wähän matkaa tästä, Liuksialan kuningas-kartanossa, asui muinoin kuningatar Kaarina Maunutar. – Anna tie-oppaalle 1 m.
N:o 13. Nyt olemme Tampereella. Ei missään Suomen kaupungissa ole niin monia vapriikeja. Tuo iso kuudenkertainen huone on puumuli-tehdas. Siinä työskentelee enempi kuin 1,000 henkeä öin päivin. – Tässä saat ottaa matkakassasta 2 m.
N:o 14. Huutijärven kestikivari on siisti ja hauska ja siellä saa kaikenlaista. Saatpa ostaa ”pussillisen malttamustakin”, jota kyllä matkalla tarvitset. Sen hinta on 1 m.
N:o 15. Tässä ovat ne kovat ”Pahan Wirstan” mäet. Tässäpä hevoset peräytyvät. – Käänny takasin 1:seen numeroon.
N:o 16. Tässä Alavuudella oli tappelu elokuun 17 p:nä 1808. Adlercreutz, jota sanotaan ”urhollisinten urholliseksi”, voitti venäjän kenralin Rajewskin. – Maksa kestikivarille 1 m.
N:o 17. Myös tässäki Lapualla tapahtui 14 p. heinäk. 1808 verinen tappelu. Opettajasi sinulle siitä tappelusta enemmän kertoo. – Provasti, joka isäsi vanha ystävä, majoittaa sinun ilman maksutta.
N:o 18. Tässä palaa erään talonpojan metsä Kauhavalla. Monta tuhatta halkosyltä menee hukkaan häneltä ja koko maalta. – Lahjoita 2 m. pojalle, jolta pieksut paloi.
N:o 19. Nyt olemme Uuden Kaarlepyyn (Lapuan–Joensuun) sillalla. Tässä oli tappelu Juhannuksena v. 1808. Vähän matkan päässä tästä soti Döbeln Juuttaassa. Pohjoispuolella jokea puut satuja kasvavat. – Kyyti maksaa 1 m.
N:o 20. Tässä näet Runebergin tuvan. Rannalla hän suorsia ampui ja haukia pyysi. – Pietarsaaressa saat 6 m. kassasta.
N:o 21. Tämä höyrylaiva on nimeltä ”Pohjanmaa” ja kulkee pitkin Suomen rantoja. – Anna laivurille 2 m. kulkumaksuksi, niin pääset aina Tornioon saakka, n:roon 28.
N:o 22. Tässä on Kokkolan ikivanha pitäjään kirkko. Siitä alespäin, Tararannan niitulla, oli tappelu nuijasodan aikoina. Kaupungissa tapaat Werneri veikon; hän antaa sinulle 3 m. Sano hänelle terveisiä.
N:o 23. Raahen kaupunki ei ole suuri, mutta siellä on paljo isoja ja somia laivoja. Näetpä muutamia, jotka ovat käyneet Itä-Intiassa ja Kiinassa saakka. Nepä matkoja ne. Seisahda yhdeksi heitoksi ja odota kyytihevosta.
N:o 24. Nyt seisomme Revolahden tappelukentällä. Tässä oteltiin verisesti huhtikuun 27 p:nä 1808. – Palaja Lapuan-Joensuuhun, n:roon 19, ja hae matkalaukkusi, jonkas sinne unohdit.
N:o 25. No, nyt olemme Oulussa. Monta tuhatta tynnyriä tervaa täältä viedään Englantiin. Täällä seisoi muinoin linna, joka räjähti ilmaan 1793. – Sinä kun asut hyvän ystävän luona, niin siihen ei maksua tarvita.
N:o 26. Tässä näet pienen Lappalaisen poroinensa. Näin hän talvella ajaa ahkiossaan, laulellen:

”Vuoret laaksomaat
Juokse, peurasein!
Luona tyttösein
Kapsutella saat:
Sammal loputon.
Alla hangen on.”
Lappalainen on köyhä, anna hänelle 2 m.

N:o 27. Tätä kalanpyydystä sanotaan lohipadoksi. Muuan talonpoika sai mennä vuonna semmoisesta 1000 lohta. Nämät sitte suolasi ja savusti ja vei talvella Helsinkiin ja Pietariin. – Täällä saat lohta syödä ilmaiseksi ja saat vielä päällisiksi 1 m. matkakassasta.
N:o 28. Nyt olet Suomen pohjoisimmassa kaupungissa, Torniossa. Vähässä ajassa voit täältä ajaa Haaparantaan Ruotsin kuningasvallassa. – Äitisipä ihmetellee saadessaan kirjeen Ruotsista, mutta se maksaa 2 m.
N:o 29. Tuossa rahakirjeessä on 10 markkaa, jotka sinulle matkakassasta maksetaan.
N:o 30. Kalat sinä myyt 1:teen markkaan.
N:o 31. Oletko ennen ”kokko-tulia” nähnyt? Tuhansittain tuhansin senlaisia huvitulia poltetaan Juhannus-iltana Suomen suurilla saloilla. Mutta miksi niitä poltellaan, sen saat pyytää Maisterin sanomaan. Tämän huvituksen saat maksutta, mutta riennä nousemaan Avasaksalle.
N:o 32. Hurraa, kolmesti hurraa Avasaksalle ja Pohjolan Juhannus-auringolle! – Nyt tuolla istuu Englantilaisia, Ranskalaisia, Saksalaisia ja Wenäläisiä ihantelemassa aurinkoa, joka kaiken yötä näyttää meille kultaista kupuansa. – Rikas englantilainen ostaa onkivapasi 2:lla markalla.
N:o 33. Tässä näet veneen täynnä tervatynnyriä. Tarvitaanpa sitä rohkeutta rintaan, käsivarteen voimaa ja paljo tottumusta, jotta veneellä voi laskea senlaista koskea. – Kyytimies anoo 1 m.
N:o 34. Tuossa vanhassa metsässä ei vielä milloinkaan kirves kimahdellut. Hongat humisevat Autio kuninkaan puistossa. Huhkain huutaa: maksa pois, maksa pois 2 m.
N:o 35. Linnan nimi oli muinoin Kajaanin-linna. Nyt se on rauniona. Se räjähytettiin ilmaan ”Ison vihan” aikana v. 1717. Ihan vieressä on Kajaanin pieni kaupunki ja Ämmäkoski, joka ei koskaan jäädy. – Käy majaa nahkuri Nahkelinin luoksi. Se kunnon hyvä ukko pistää matkasalkkuusi 3 m.
N:o 36. Tässä näet tervahaudan, jossa par’aikaa tervaa poltetaan. Miten sitä tehdään, siitä saat lukea ”Luonnon-kirjassa” siv. 103. Tervasta maksetaan hyvin Englannissa. – Ota 1 m. matkakassasta.
N:o 37. Pirtissä asuivat muinoin kaikki Suomalaiset. Nyt rakennamme jo mukavampia asunnoita. Sydänmaissa vielä on pirttiä monessa kohden. Isäntä vaatii ainoastansa 1 m., mutta saatathan antaa 2 m.
N:o 38. Poloiset Mustalaiset! Missä on isänmaanne? Muukalaisia olette joka paikassa eikä kukaan sano teille tervetultua! – Tässä on, akkaseni, 1 m. Lähde nyt Mustalaisten kanssa Jääsken pitäjääseen, n:roon 48.
N:o 39. Tässä on kaski. Suomalaisten ei ollu tapa kyntää peltoansa, vaan polttivat metsää ja kylvivät tuhkaan. – Jotkut vielä nytki niin tekevät. – Miehet, jotka kantoivat matkalaukkusi, savaat 1 m.
N:o 40. Mitäs pidät näköalasta Pujon vuorelta? Sen juurella kauniissa laaksossa näkyy Kuopion kaupunki. – Postikontorista saat rahakirjeen, jossa on 10 markkaa, mutta uudet saappaasi maksavat 5 m. Kuinka paljo on jälellä?
N:o 41. Kah tässä yksi 1808 vuoden urhollisia soturia. Hän kadotti toisen jalkansa Wirran sillan tappelussa. – Osta ukolle kartusi, se maksa 1 m.
N:o 42. Nyt olemme Warkauden kauniissa paikassa. Tämä on määrätty kauppalaksi. Täällä on iso saha ja paljolta rautuja virrassa. Ateria maksaa 2 m.
N:o 43. Tässä on Savonlinna. Suomen kaunein linnoitus. Ihan vieressä on Savonlinnan kaupunki. – Torniossa pidetään serkkusi häitä. Lähde nyt takasin 28:teen n:roon.
N:o 44. Aja hiljaa maailman mainiolla Punkaharjulla. Se on viiden virstan pituisena luonnollisena siltana kahden ison järven välillä. Ei koko sulossa Suomessa ole ihanampaa tienoota. – Maksa lautturille 1 m.
N:o 45. Istuppas hetkinen tuon vankan runoniekan luona ja kuuntele hänen kanteleensa säveliä. Kuule, hän laulaa helistää Wäinämöisestä, Ilmarisesta ja Joukahaisesta. – Laulusta ei tarvitse maksaa, mutta anna 2 m. uusiksi kieliksi kantelohonsa.
N:o 46. Tuo on Imatran koski, ”Suomemme kaunistus”. Tässä ei toinen kuule toisen puhetta rannalla, niin kova on kohina. Tätä koskea ei mikään vene voi laskea ilman turmiotta. Monta matkustajaa Suomesta ja vieraista maista käy täällä joka vuosi katsomassa kosken suurutta. – Täällä tapaat yliopistolaisen Matkasen. Hän sinulle antaa 4 m., jotka mammasi hänen mukaansa pani.
N:o 47. Lapsi, niinkuin sinä olet, olisi saanut syödä viilipyttyä jossaki talonpojan talossa. – Maksa nyt pannu-kakuista 6 m. ravintolan isännälle.
N:o 48. Katso tässä on kaksi ”Jääsken vaimoa” vanhassa juhlapuvussaan. – Mansikat maksaavat 1 m.
N:o 49. Martti setä suo teidän ratsastaa oivallisilla hevoisillansa. Pälliseksi hän sulle antaa 3 m. – No hej ja hoh – eteenpäin vain!
N:o 50. Silmäile Lauritsalan sulkua. Tämä on ensimäinen sulku matkustaessasi Saimaan kanavaa Wiipuriin. – Tässä otat matkakassasta 2 m., vaan maksat 1 m. sulkurahan.
N:o 51. Kanavamatka tällä soimalla maksaa sinulle 1 m. – Lue kanavasta eli kaivannosta Luonnon-kirjassa siv. 139.
N:o 52. Täällä vanhassa Wiipurin linnassa muinoin rohkeat ritarit puolustivat isänmaatansa. Ja ellet ole kuullut puhuttavan ”Wiipurin pamauksesta”, niin vallan tietysti tunnet Wiipurin nisu-rinkilät. – Wiipurissa saat kassastanne 2 m.
N:o 53. Tämän kumman kauniin paikan nimi on ”Vanha Wiipuri” (Monrepos). Wiipurin kaupungista sinne kävelet vähässä aikaa. – Anna porttivartialle 1 m.
N:o 54. Takasin, takasin Wiipuriin, n:roon 52! Mikään laiva ei tuonlaisessa myrskyssä voi purjehtia.
N:o 55. Täällä Porvoossa asui vaarisi ja muorisi. Käy katsomaan heidän pientä asuntoansa. Siellä vielä Barbara täti asuu. Sinä kun olet hänen sydänkäpysensä, hänpä sinut pitää luonansa kaksi vuorokautta. – Seisahda 2:ksi heitoksi.
N:o 56. Iloistapa taas on päästä kotia Helsinkiin. Mutta ompahan meillä ollutki hupaista matkalla, josko onki markkoja maksanut.

Valtiotieteiden maisteri Tapio Aho

Isäni Aimo Aho (1918-2010) oli Bibliofiilien seuran jäsen. Hän keräsi suomalaisia painotuotteita, sitoi huonokuntoiset kirjat uudelleen ja myös luki paljon. Perittyäni hänen suuren kirjastonsa, jouduin pohtimaan sen kohtaloa. En halunnut jäädä passiiviseksi omistajaksi, vaan päätin etsiä osalle kirjoja uusia koteja. Näin päädyin selailemaan Väinö Katajan tuotantoa.

Luetteloidessani kirjoja huomasin joukossa vuonna 1895 painetun Nälkätalvena-kirjan. Koska Hailuodossa nälkävuonna 1867 syntyneen Katajan ensiteoksena pidetään vuonna 1901 ilmestynyttä Irjaa, päätin ottaa yhteyttä Hailuodon kirjastonhoitajaan Kari Blomsteriin kysyäkseni hänen näkemystään aiheesta. Blomster tutki asiaa omien yhteyksiensä kautta ja sai selville, että Nälkätalvena-teos oli julkaistu Satakunta-lehdessä niin sanottuna nurkkanovellina vuonna 1895. Lehti mainosti: “Novelliosastossamme tulee julkaistavaksi alkuperäinen suomenkielinen novelli Nälkätalvena, Kirjoittanut Wäinö Kataja.”

Historiallinen sanomalehtiarkisto: Satakunta 11.4.1895

Lehteen painettuna nurkkanovellina teos julkaistiin sivujen 3 ja 4 alakulmissa neljän kirjan sivun jaksoina. Sivut oli numeroitu valmiiksi, koska samalla painotyöllä syntyivät luontevasti myös kirjan sivut. Tämä ennakoi sitä, että ilmeisenä tavoitteena oli julkaista se myös erillisenä kirjana.

Eikö valmiiksi painettuja sivuja sitten julkaistu? Satakunta-lehden nykyisen Satakunnan Kansan arkistosta ei löydy mitään aiheeseen liittyvää. Ehkäpä kustantajan rahkeet eivät riittäneet talouden ollessa tiukoilla.

Voi vain arvailla, onko löytynyt kappale ainoa ja miksi juuri se on kuitenkin sidottu kirjaksi? Jos painettuja kirjoja oli enemmän, minne ne katosivat? Nidottujen kirjojen valmistusmäärä lienee ollut kuitenkin pieni.

Vai jäikö Katajan teos julkaisematta kirjana sensuroinnin takia? Onhan tunnettua, että viranomaiset suhtautuivat kriittisesti Amerikan siirtolaisuuden suosimiseen, varsinkin jos se liittyi asevelvollisuuden välttämiseen. Kirjassa nuorimies odottaa ”Ameriikan tikettiä”, jonka vaihtoehto voisi olla kolmen vuoden komennus johonkin pataljoonaan.

Kansallisarkiston Painoasiain ylihallituksen arkistosta puuttuvat Porin painoasiamiehen kertomukset, eivätkä luettelot tai diaarit tuoneet apua sensurointitutkimukseen. Mielenkiintoisin tieto on kansiossa ”Saapuneet ilmoitukset kirjapainojen painotuotteista”. Kansiossa on ”Luettelo Satakunnan kirjapainossa tehdyistä painotöistä 1895”. Siinä mainitaan 22 työtä, joista numero 1 on Aatelisrosvo Dubrovskij, kirjoittaja Pushkin. Tosin lehti mainosti kuvan ilmoituksessa sen tekijänä toista venäläistä klassikkoa Dostojevskia.

Vuoden 1895 luettelon viimeinen numero 22 on ”Satakunta 1-154”. Oletettavasti Katajan Nälkätalvena-teosta – toisin kuin kirjana ilmestynyttä Pushkinia – ei erikseen mainittu, sillä sen ehkä katsottiin olevan osa Satakunta-lehteä.

Satakunta-lehden ensimmäinen numero ilmestyi Porissa helmikuussa 1873. Lehti oli Vanhasuomalaisen puolueen äänenkannattaja, mutta yhdistyi nuorsuomalaisen Satakunnan Sanomien kanssa vuoden 1917 lopulla ja vuoden 1918 alusta lähtien sitä julkaistiin nykyisellä nimellä Satakunnan Kansa.

Miten sitten huonokuntoinen kirja, jonka kansikin on sanomalehtipaperia, joutui isäni haltuun? Kierrellessään Suomea isäni tutki osto- ja myyntiliikkeiden kirjahyllyjä suurella innolla. Monen kirjan välissä on hänen kirjastossaan lappu, jossa on ostopaikka ja -päivämäärä. Tämän kirjan välistä sellaista ei ollut. Oletan tämän löytyneen läheltä kotiamme Porista, missä purettavien puutalojen ullakot tyhjennettiin usein roskalavoille. Roskien joukosta löytyi myös Aleksis Kiven Seitsemän Veljeksen ensipainos kirjana vuodelta 1872. Isäni totesi löydöstään: ”Tämäkin oli heitetty pois”.

Isäni on sitonut Nälkätalvenä-kirjan uudelleen ja tehnyt sen suojaksi kannet. Arvelen hänen pitäneen kirjaa harvinaisena, vaikkei arvannut sen ainutlaatuisuutta.

Kirjan säilyminen ja matka uusintapainokseksi on monen sattuman summa. Löydön ajankohta ei voisi olla sopivampi, sillä joulukuussa 2014 tuli kuluneeksi 100 vuotta Väinö Katajan kuolemasta.

Lämpimät kiitokseni Ylitornion Museo- ja Kotiseutuyhdistyksen jäsenille, jotka ovat monin eri tavoin olleet mukana kirjan matkalla uudestaan painoon.