Professori Olli Alho

Pentti Saarikoski kirjoitti aikoinaan, että ”kristinusko tuli Suomeen Turun kautta ja Turun kautta se myös lähtee”. Ehkä hän tarkoitti laajemminkin Turun suhdetta länsimaiseen sivistykseen, sillä Saarikosken värikkään elämän yksi värikkäimmistä episodeista liittyi juuri Turkuun, jolla ei 60-luvun alussa kuten ei myöhemminkään ollut erityistä kulttuurikaupungin mainetta.

Turun Kirjailijat kutsui syyskuussa 1962 kaupunkiin muutaman kymmentä suomalaista runoilijaa, kirjailijaa, kriitikkoa ja muuta alan harrastajaa. Ruotsista oli mukana Bonniers Litterära Magasin -lehden toimittaja Lars Gustafsson. Humalistonkadun tuntumassa olevassa Raittiusyhdistyksen salissa oli paikalla kaiken kaikkiaan satakunta henkeä.

Tässä luettelo niistä, jotka käyttivät lyhyemmän tai pitemmän puheenvuoron:
Arvo Ahlroos-Kaskamo, Jaakko Ahokas, Tuomas Anhava, Esko Ervasti, Lars Gustafsson, Maire Harme-Pietilä, Armo Hormia, Osmo Hormia, Kaarlo Isotalo, Ritva Kapari, Eino Krohn, Kai Laitinen, Leena Larjanko, Tarmo Manelius, Boni Pelkonen, Jarno Pennanen, Väinö Putkonen, Maila Pylkkönen, Kullervo Rainio, Pentti Saarikoski, Arvo Salo, Hannu Taanila, Jouko Tyyri. Eniten puheenvuoroja käyttivät Ahokas, Anhava, Ervasti, Armo Hormia, Laitinen, Pennanen, Salo ja Tyyri.

Toimittaja Osmo Jokinen oli turkulaisten kirjallisuuspiirien aikaansaava puuhamies, jonka intressit ulottuivat modernista lyriikasta amerikkalaisiin sarjakuvalehtiin. Jokinen otti paikkansa suomalaisessa runoudessa erikoisella tavalla pari vuotta seminaarin jälkeen kokoelmallaan Nollapiste (1964), jossa ei ole yhtään sanaa. (Teoksesta otettiin toinen painos ja se julkaistiin myös Hollannissa Hubert van der Bergin käännöksenä nimellä Nulpunt).

Kustannusliike Tajon johtaja, lääketieteen ja kirurgian tohtori Armo Hormia oli rekrytoinut Jokisen seminaarin järjestelyihin. Olin ystävystynyt Osmon kanssa Turun Nuoren Voiman Liiton tilaisuuksissa, ja hän pyysi minua hoitelemaan seminaarissa nauhuria. Keväällä valmistuneelle ylioppilaalle ja kirjallisuuden haparoivalle harrastajalle komennus oli mieluisa ja kokemus erityisesti helsinkiläisjulkkisten suvereenien esiintymisten seuraajana unohtumaton.

Kaksipäiväisen seminaarin (29.-30.9.1962) alustajiksi oli kutsuttu Tukholman yliopiston Suomen kielen ja kulttuurin dosentti, sittemmin professori Osmo Hormia ja toimittaja Arvo Salo, joka oli tuossa vaiheessa juuri jättänyt Ylioppilaslehden päätoimittajan tehtävän. Edellisen aiheena oli ”60-luvun runous, mitä se on oleva” ja jälkimmäisen ”60-luvun runoilijan ohjelmani”. Alustusten lähtökohtana oli Suomessa ja Gustafssonin todistuksen mukaan myös Ruotsissa syntynyt tilanne – kriisistäkin puhuttiin – jossa esteettisesti radikaali 50-luvun runous koettiin sisäänpäin lämpiäväksi, epäkommunika- tiiviseksi ja keinonsa loppuun käyttäneeksi. Nimiäkin oli mainittu: Eeva-liisa Manner, Tuomas Anhava, Paavo Haavikko. Keskustelun alusti näistä lähtökodista Osmo Hormia.

Järjestäjien suunnitelmana oli antaa ensimmänen varsinainen puheenvuoro tilaisuuden tähdelle, Pentti Saarikoskelle. Hormia: ”Saarikoski on kai tuossa sivuhuoneessa”. Saarikoski: ”Minäkö?” O.H: ”Sinä, sinä juuri”. P.S: ”Minä puhun, vai?”
O.H: ”Niin, niin”. P.S: ”En minä puhu”. Armo Hormia: ”Tule tänne istumaan”. Leena Larjanko: ”Ei kun sinä alustat”. P.S: ”Älä nyt hölötä. Mistä on kysymys, mistä mun pitää puhua?” A.H: ”Kuusikymmentäluvun runoilijan ohjelmastasi”. P.S.: ”Se nyt on taas tämmöinen aihe, runoilijan ohjelma, niin, niin, niin, ei mulla ole mitään puhuttavaa.”

Nauhurini talletti kokonaisuudessaan näin alkaneen ja melko pitkäksi venyneen sananvaihdon, jossa Armo Hormia ja sanailuun yhtynyt Esko Ervasti yrittävät huonolla menestyksellä saada humalaista Saarikoskea pitämään puheenvuoroaan. Ervasti tulee jossakin vaiheessa sanoneeksi jotain runouden muodosta ja herättää jo kyllästymisen merkkejä näyttäneen runoilijan.

P.S: ”Muotomaailmasta, minä se on? Pitäkää mikrofonit toiminnassa nyt (minä pidin, O.A.) Mitä – muotomaailmasta? Minun runojeni muodosta.” E.E: ”Sinun runojesi muodosta. Se on aivan toinen kuin Runebergin.” P.S: ”Millä lailla toinen? Minun runoni, millai se on toinen. Miten minun runojeni muoto on toinen kuin Runebergin runon muoto. No niin?”. Leena Larjanko: ”No, niin, sanoppas se!” P.S: ”Millä lailla se on toinen?” L.L: ”Meilläkin on silmät”. P.S: ”Nyt minä pidän juuri hyvän alustuksen tällä hetkellä.”

Hormian ehdottaman tauon jälkeen alustuksesta ei enää tullut mitään. Saarikoski oli ottanut matkaan jonkun venäläisen upseerin peruja olevan käsiaseen, joka hänellä ilmeisesti oli taskussaan, sillä kesken kaiken muusana menossa mukana ollut Larjanko pyytää Saarikoskea käyttämään sitä. P.S: ”Emmä ampua viitsi, se tulee tuon tohtori Hormian maksettavaksi, jos mä ammun lamppuja täältä.”

(Myöhemmin Hotelli Seurahuoneella Saarikoski ampui kaksi kertaa patjaan, lähti pakomatkalle, päätyi tohtori Hormian juhliin ja seuraavana päivänä hoitoon Kupittaan sairaalan psykiatriselle osastolle. Pekka Tarkka on selostanut episodia teoksessaan
Pentti Saarikoski. Vuodet 1937–1963, Otava 1996).

Välikohtaus ei sanottavammin järkyttänyt, vaan pikemminkin kiinnosti ja elähdytti kokouksen osanottajia. Arvo Salo näki, ”että jotakin Turun Kirjailijoiden tarkoittamasta asiasta on tapahtunut silloin kun olemme nähneet runoilija Saarikosken ja nähneet hänen asemansa ihmisyhteisössä.” Jouko Tyyri jatkoi Saarikosken roolista, joka antaa tälle mahdollisuuden sanoa sellaista, mitä muut eivät saa sanoa. ”Ja tässä suhteessa pitäisin edelleenkin Saarikosken runoilijan roolia hyvin arvokkaana, privilegionsa avulla hän helpottaa meidän muiden elämää.”

Yleisemmin molempien kokouspäivien keskustelut käsittelivät runouden ja runoilijan tehtäviä, suhdetta yhteiskuntaan ja lukijoihin ja varsinkin muutoksen suuntia. Kai Laitinen – tuolloin Parnasson päätoimittaja – kartoitti lehtensä toimitukseen tulleiden runojen kautta ajankohdan idoleita ja tiennäyttäjiä. Näitä olivat erityisesti Eeva-Liisa Manner, Paavo Haavikko ja Tuomas Anhava, vähemmässä määrin Helvi Juvonen ja Eila Kivikk´aho. Huomattavin vaikuttaja oli Laitisen mukaan Pentti Saarikoski, muista hän mainitsi Maila Pylkkösen. Näiden seuraajissa muutos oli jo idullaan: runojen kuvat olivat avoimempia ja rohkeampia, maailmantilanne heijastui niissä silmäänpistävin tavoin, ja niissä näkyivät myös uuden polven ulkomaisilta runoilijoilta saadut vaikutteet.

Keskustelu oli eloisaa ja kohteliasta. Puheenvuorojen polyfoniasta erottuivat Osmo Hormian kiitetyn alustuksen lisäksi selkeimmin ajankohdan suuren auktoriteetin Tuomas Anhavan sekä Jouko Tyyrin ja Jarno Pennasen puheenvuorot. Tyylistään tarkka Anhava ei sallinut puheenvuoronsa litteroimista nauhalta sellaisenaan, vaan pyysi Armo Hormiaa referoimaan ne. Näin teksti menettää jotain Anhavalle tyypillisestä ironiasta, mutta tämän huomautukset runoilijan roolista yhtäältä runoilijana ja toisaalta yhteiskunnallisena osallistujana muodostuivat yhdeksi seminaarin johtomotiiveista – eivät vähiten siksi, että Saarikoski oli kesällä osallistunut kommunistien järjestämään Helsingin rauhanfestivaaliin ja joidenkin mielestä näin kompromettoinut kutsumuksensa runoilijana.

Tilanne-lehden päätoimittaja Jarno Pennanen oli yksi niistä, jotka olivat lähentäneet Saarikoskea kommunistiseen liikkeeseen, eikä siis ollut ihme, että hän puolusti ystäväänsä. Itseään ulkopuoliselta maailmalta ja osallistumisen riskeiltä varjeleva runoilija osallistuu valheellisen turvallisuuden maailman rakentamiseen, Pennanen väitti. ”Voidaanko runoilija nyt ahdistaa niin ahtaalle ammattilaisalueelle, että hän ei hankkisi kokemuksiaan ja elämyksiään siitä elämänkentästä missä tavallinen kansalainen liikkuu?”

Jouko Tyyri puhui runoilijasta rajojen rikkojana ja yllättäjänä. Tässä ei Saarikoski ollut ainoa laatuaan. Tyyri viittasi – monen yllätykseksi – V.A. Koskenniemeen, jolla omana aikanaan oli sanottavana sellaista, mikä ei ollut silloin luvallista. Tämä oli outoa siihen nähden, että hänestä sittemmin tuli juhlapuhuja ja juhlarunoilija. ”Nuori Koskenniemi oli pessimisti, se tuntemustapa mikä hänellä oli esitettävänään oli jollakin tavoin luvaton siihen aikaan, vielä. Ja toisaalta meillä virallinen moraali oli asketismia, ja Koskenniemi julisti nautinnonoppia.”

Arvo Salon toisen seminaaripäivän aloittanut alustus 60-luvun runoudesta oli pitkä, hyvin valmisteltu ja paikoin hilpeästi improvisatorinen. Läsnäolevia 50-luvun keskeisiä runoniekkoja Salo käsitteli lempein lausein. ”Sitä ennen otan esille asian jonka kohdalla valitettavasti joudun kehumaan viisikymmenluvun runoutta. Minä nimittäin väitän, että sitä ei ole haukuttava. Tärkeää on todeta, että se on hoitanut oman tehtävänsä ja että se on hoitanut sen niin hyvin kuin se suinkin on kyennyt. Sen jälkeen onkin paras vaieta siitä.”

Salo jatkoi vertaamalla ajankohtaista runouden kriisiä samanaikaiseen keskipitkien ja pitkien matkojen juoksun kriisiin, joista silloin moitittiin Salorantaa ja Höykinpuroa, ”siis niitä ainoita, jotka nyt sentään jotenkin pystyvät juoksemaan”. ”Sehän nyt on mieletöntä. Yhtä mieletöntä olisi ruveta nyt haukkumaan Haavikkoa tai muita niistä kahdesta, mitkä muun muassa Laitinen eilen mainitsi nipussa. Sillä toden totta, kun nämä henkilöt suorittivat ne tekonsa, mitä me nyt luemme viiskymmenluvulla tapahtuneiksi, niin toki ne olivat tekoja, he levensivät lyriikan aluetta.”

60-luvun runoudelle Salo esitti toivomuslistan, jonka konkreettisuutta hän korosti toinen toistaan yllättävämmillä esimerkeillä. Armas Äikiän kääntämistä Jevtushenkon runoista löytyi oivallisia puolisointuja: ”Sanon totuuksia/se isännille/ei liene loukkaavaa:/On joka kansan keskuudessa/lurjuksia/Siis lurjuksista puhun/ Kuunnelkaa!” Samoin Eino Leinolta: ”herää moni haave heljä, summa nyt kuin suossa möljä”. Tuomas Anhava oli kirjoittanut esimerkillisen laulun: ”Näin minä laadin kukan/noin minä puun/nurmesta leikkaan nukan/pilvestä lainaan kuun/oi laulu!” Iskelmärunoudesta poimiutui esiin uuden kymmenluvun runouden yhdeksi osviitaksi tuntemattoman sanoittajan mestariteos: ”Lalaika, Lalaika/sä osta piirakkaa/Lalaika, Lalaika/kas siitä voimaa saa.”

Tällaiseksi muodostui Arvo Salon toivomuslista 60-luvulle:
1) Runojen tuli olla erilaisia kuin 50-luvun runot. 2) Niiden tuli olla pitempiä ja sisältää pitempiä säkeitä. 3) Niissä tuli olla loppu-, alku-, ja sisäsointuja. 4) Niiden tuli olla laulullisia, ”lemmenlauluja, mutta myös taistelulauluja tai semmoisia joita voitaisiin huutaa rannalla tuulta vasten”. 5) Niissä tuli olla henkilö- ja erisnimiä. 6) Niiden tuli olla markkinoitavia, ”muun muassa nämä Purkkiäpyn kaltaiset säilykkeet saattaisivat huomattavasti rikastaa henkistä elämää”.

60-luvun poliittinen laululiike, iskelmärunouden ja perinteellisen lyriikan lähentyminen, uudenlaiset teatteriproduktiot, (kuten Jyväskylän Kesän 1969 Saaren vangit), Love-yhtiön äänilevytuotanto ja monet muut vuosikymmenen ilmiöt osoittavat Arvo Salon lukeneen ajan merkkejä tarkkanäköisesti.

Salon hyväntuulinen esiintyminen ja alustuksen veijarimaiset käänteet loivat Turun Runoseminaariin hilpeän ilmapiirin, jossa järjestäjien sinänsä vakavahenkiset tavoitteet saavutettiin kepeän ja älykkään keskustelun kautta. Kustannusliike Tajon 1963 julkaisema Runoseminaari-kirja on arvokas dokumentti ja näyttö 60-luvun alun kirjallisen keskustelun korkeasta tasosta. Koruttomassa niteessä ei ole esipuhetta eikä jälkikirjoitusta, eikä muitakaan toimituksellisia lisiä. Toimittamaton, litteroitu äänitallenne kertoo minustakin riittävän todistusvoimaisesti tästä suomalaisen runouden yhdestä tähtihetkestä, jonka mykkänä todistajana sain olla.

Linkki: Runoseminaari 29.-30.9.1962 : 60-luvun runouden merkeissä
Finna-tiedonhakupalvelussa

Taidehistorioitsija Leena Ahtola-Moorhouse

Taidehistorioitsijana ja Ateneumin taidemuseon intendenttinä olen tutustunut intensiivisesti Helene Schjerfbeckiä (1862–1946) koskevaan materiaaliin. Olen myös pyrkinyt hiljakseen kasvattamaan eri artikkeleissani, kuvateksteissäni ja kirjassani Ja kukaan ei tiedä millainen olen : Helene Schjerfbeckin omakuvat 1878–1945 (2000) tietoisuutta hänen taiteensa ominaislaadusta. Tärkeimpinä lähteinä näihin tutkimuksiin on aina ollut hänen teoksensa, joiden tuntemusta ovat lisänneet monet näyttelyt, joissa olen ollut mukana kuraattorina ja/tai kirjoittajana vuosina 1975–2012.

Viimeksi kokoamani näyttely oli Helene Schjerfbeck 150 vuotta ja sen näyttelykirjaa (2012) suosittelen kaikille Schjerfbeckin tutkijoille, sillä siellä on esimerkiksi Irmeli Isomäen kokoama perusteellinen bibliografia ja expografia sekä tähänastisesti laajin kuva-aineisto taiteilijan teoksista (730 kuvaa perustietoineen) monipuolisten artikkeleiden lisäksi. Halusin näin jättää jälkeeni tukevan ja luotettavan perusteoksen Ateneumin kokoelmien kruununjalokiviin kuuluvan taiteilijan tuotannosta, eikä vain suomen- ja ruotsin- vaan myös englanninkielisin volyymein.

Yksi keskeinen lähde – yllä mainittuun näyttelykirjaankin – on ollut lääketieteen lisensiaatti Elin Elmgrenin (1864–1952) lahjoittama kokoelma Helene Schjerfbeckin kirjeitä vuodesta 1932 vuoteen 1945 Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmassa. Elin Elmgren ja Helene Schjerfbeck olivat molemmat Lina Ingmanin (kuollut 1939) yksityisen kotikoulun oppilaita ja heidän yhteiset kokemuksensa alkoivat varhain. Schjerfbeck aloittaakin kirjeet usein ”Kära barndomsvän Elin”.

Schjerfbeckin kirjeitä löytyy myös runsaasti Åbo Akademin ja Svenska Litteratursällskapet i Finland -käsikirjoituskokoelmista, mutta Kansalliskirjaston Elmgrenin kokoelma valottaa Schjerfbeckin elämää toisin kuin maalarisiskojen saamat kirjeet ja heidän joukostaan oli jo ennen vuotta 1932 kuollut Maria Wiik (1928), Ada Thilénkin menehtyi 1933 ja Helena Westermarck 1938. Vanhoja suvun ulkopuolisia naisystäviä ei ollut enää elossa juuri ketään, joten nämä kirjeet täydentävät hienosti kokonaiskuvaa taiteilijasta sekä nuoruuden ajalta että aivan viimeisiltä vuosilta.

Helene Schjerfbeckistä ja varsinkin hänen elämästään on kirjoitettu paljon, mutta ei suinkaan kaikkea. Paljon on vielä kiviä käännettävänä, maalauksia tavoittamatta, kirjeitä löytämättä, puhumattakaan hänen taiteensa erikoislaadun ymmärryksen lisäämisestä. Schjerfbeckin taiteen arvostus on suuri Pohjoismaissa ja se laajenee maailmalla koko ajan. Kansainvälisten yksityisnäyttelyiden osuus on kasvattanut tuntemusta viime aikoina merkittävästi. Esimerkiksi yhdysvaltalaisten kollegojen avustuksella valikoitui Ateneumin taidemuseon retrospektiivisestä näyttelystä vuonna 1992 yli 70 Schjerfbeckin teosta esille Washington D.C:hin ja New Yorkiin, ja saatoimme käännättää englanniksi laajan näyttelyluettelon.

Keski-eurooppalainen erinomainen avaus Schjerfbeckin yksityisnäyttelyihin ja näyttelykirjoihin oli Annabelle Görgenin (nykyisin Görgen-Lammers) kuratoima laaja retrospektiivinen näyttely (yli 120 teosta) 2007–2008 Hamburger Kunsthallessa, Haagin Gemeente Museumissa ja Pariisin Musée d’art modernessa. Ordrupgaardissa Kööpenhaminassa oli myös vuonna 2011 Anne-Birgitte Fonsmarkin kuratoima Schjerfbeckin yksityisnäyttely, johon kirjoitin artikkelin samoin kuin Görgenin monipuoliseen näyttelykirjaan. Frankfurtin Schirnin taidehallin näyttely jatkoi kiinnostusta Saksassa 2014–2015, ja Japani on seuraava merkittävä kansainvälinen Schjerfbeckin yksityisnäyttelyn kohdemaa alkaen kesästä 2015.

Olisi tosiaan korkea aika saada Suomen kultakauden tärkeimpiin taiteilijoihin kuuluva Helene Schjerfbeck osaksi yleismaailmallista taidehistoriaa, sillä sinne hän kuuluu monin ansioin. Euroopan reunamaan taidehistorian vienti ei kuitenkaan ole yksinkertaista, sillä tunku parrasvaloihin on suuri ja paikan saavuttaminen vaatii paljon työtä ja oikeita valintoja välittäjätahoiltakin.

Takautuvat yksityisnäyttelyt oivaltavasti toimitettuine näyttelykirjoineen ovat äärimmäisen tärkeitä taiteilijan eri ulottuvuuksien ja tyylilajien näyttöinä, mutta pääseminen merkittävien kuraattorien kokoamien näyttelyiden osaksi on myös huomattava meriitti – melkein pakollinen – reitillä yleiseen tietoisuuteen. Lisäksi ostot tärkeisiin kokoelmiin raivaavat tietä eteenpäin.

Helene Schjerfbeck osallistui elinaikanaan neljään Pariisin salongin näyttelyyn ja sai Pariisin maailmannäyttelyssä 1889 niin sanotun pronssimitalin eli kolmannen luokan kultamitalin. Hänen teoksiaan ei kuitenkaan ostettu julkisiin kokoelmiin kuten esimerkiksi Pariisin Luxembourgin museoon niin kuin Albert Edelfeltin ja Ville Vallgrenin teoksia.

Kotimaassa häneltä hankittiin tai lunastettiin 1880-luvulla kolme teosta Suomen taideyhdistyksen kokoelmiin, 1890-luvulla viisi kopioitua maalausta liitettiin kokoelmiin ja 1900-luvun puolella hankittiin joitain teoksia alkaen vuodesta 1912, jolloin taidekauppias Gösta Stenman myi Taideyhdistyksen kokoelmiin arpajaisvoittajalta hankkimansa Schjerfbeckin vesivärimaalauksen Lukevat naiset.

Tukholman Kansallisgalleriaan ostettiin ensimmäinen Schjerfbeckin teos vuonna 1934, tosin sitä ennen vuonna 1926 Gösta Stenman oli lahjoittanut Schjerfbeckin maalauksen Sipuleita samaiseen kokoelmaan. Norjan Nasjonalgalleriet hankki schjerfbeckinsä vieläkin myöhemmin ja Kööpenhaminan Statens Museum for Kunst etsii edelleenkin hyvää esimerkkiä Schjerfbeckin taiteesta kokoelmiinsa.

Toisin sanoen keskeisistä keskieurooppalaisista ja yhdysvaltalaisista taidemuseoista puuttuvat Helene Schjerfbeckin maalaukset, eikä hänen teoksiaan ole ollut muutenkaan esillä näyttävissä ulkomaisten kuraattorien kokoamissa näyttelyissä ennen 1980-lukua, jolloin Kirk Varnedoen kuratoima Northern Light : Realism and Symbolism in Scandinavian Painting 1880–1910 Washington D.C:ssä, New Yorkissa ja Minneapoliksessa 1982–1983 avasi yleisön silmät tälle kaudelle ja myös Schjerfbeckille. Pohjoismainen neuvosto jatkoi sarjaa näyttelyllä Dreams of a Summer Night : Scandinavian Painting at the Turn of the Century omin joukoin, jossa sain olla mukana, Lontoon, Düsseldorfin ja Pariisin näyttelyissä 1986–1987.

Myöhemmin Helene Schjerfbeckin Omakuva-maalaukset nousivat hienosti esiin erittäin arvostetun taidehistorioitsijan Jean Clairin kokoamassa näyttelyssä Identity and Alterity Venetsiassa vuonna 1995. Itse pääsin osallistumaan ja uudelleen kirjoittamaan ajatuksiani Helene Schjerfbeckin omakuvista näyttelykirjaan, joka liittyi Suzanne Pagén johdolla koottuun näyttelyyn Lumière du monde – lumière du ciel Pariisin Musée d’art modernessa vuonna 1998. Merkittävä yhteisnäyttely 2000-luvulla oli myös Marco Goldinin kuratoima pohjoismainen Edvard Munchin teosten ympärille koottu näyttely Italian Villa Maninissa 2010, jossa sain myös olla mukana ja esitellä muun joukon mukana Helene Schjerfbeckiä.

Nyt en muuta toivo kuin että kansainväliset merkittävät taidemuseot löytäisivät yhä useammin Helene Schjerfbeckin koukuttavat teokset ja veisivät hänet taidehistorian kaanoniin.

Oma matkani Schjerfbeckin ”kuiskauksien ja huutojen” luo jatkuu vastedeskin muodossa tai toisessa. Schjerfbeck on antanut minulle paljon, kuorinut kuvallisen ajattelun kerroksia ja luonut nautittavan ja joskus raivostuttavankin tunteen siitä, mikä tämän näennäisen yksinkertaisen maalauksen tekee niin kiehtovaksi ja koukuttavaksi.

Tutkija Kaj Öhrnberg

Keväällä 1978 irakilainen kirjailija Hamid al-Alwachi vieraili Helsingissä ja tutustui myös silloisen Yliopiston kirjaston arabialaisiin käsikirjoituksiin. Vierailua käsiteltiin Helsingin Sanomissa (25.4.1978) ja kirjaston tiedotuslehdessä (5/78). Kotiin palattuaan al-Alwachi kirjoitti laajan artikkelin ”Alif-Ba’” -viikkolehteen (24.5.1978). Vierailijan erityisen kiinnostuksen kohteena oli käsikirjoitus, joka repaleisen nimiölehden mukaan oli 900-luvulla nykyisen Irakin alueella eläneen Kushajim-nimisen runoilijan kokoama Kitab al-Tabikh (Keittokirja).

Jonkinasteista häpeää tuntien päätimme edesmenneen ystäväni Sahban Mroueh’n kanssa julkaista kyseisen keittokirjan tieteellisen tekstiedition heti asiasta luettuemme. Häpeän tunne minun kohdallani johtui siitä, että olin jo joitakin vuosia työskennellyt Georg August Wallinin (1811–1852) arkiston parissa ja siinä sivussa hänen matkoiltaan tuomiensa tai tuomikseen oletettujen käsikirjoitusten parissa kiinnittämättä huomiota tähän todelliseen aarteeseen.

Jo pikainen selailu osoitti, ettei nimiölehdellä mainittu Kushajim voinut olla keittokirjan kokoaja. Tiedon kokoajasta saimme toisesta saman käsikirjoituksen kopiosta, jonka onnistuimme jäljittämään Oxfordin Bodleian Librarysta. Tämän käsikirjoituksen nimiölehdellä kokoajaksi mainitaan Abu Muhammad al-Muzaffar ibn Nasr Ibn Sayyar al-Warraq, joka muuten on jäänyt täysin tuntemattomaksi. Vaikka kokoaja ei ollut 900-luvulla elänyt Kushajim, niin muu tekstiin sisältyvä evidenssi osoitti, että teos oli koottu 900-luvun toisella puoliskolla, olkoonkin että sekä Helsingin että Bodleianin käsikirjoitukset ovat 1200-luvulla tehtyjä kopioita. Miten käsikirjoitus on Helsinkiin kulkeutunut, jäänee arvoitukseksi. Opettajani Jussi Aro oletti, että Wallin olisi hankkinut sen matkoillaan, mutta se ei ole todennäköistä. Wallin oli saanut yliopistolta huomattavan summan rahaa ostaakseen käsikirjoituksia ja kirjoja ja piti hyvin tarkkaa kirjanpitoa kaikesta mitä sai hankituksi. Maininta keittokirjasta löytyisi varmasti hänen ostamiensa käsikirjoitusten luettelosta.

Kitab al-Tabikh on vanhin säilynyt arabiankielinen keittokirja. Nimeltä tunnetaan kolmattakymmentä varhaisempaa keittokirjaa, joista varhaisimmat 700–800 -lukujen vaihteesta, mutta niistä ei yksikään ole säilynyt meidän aikaamme asti. Näiden varhaisten keittokirjojen tekijöiksi mainitaan aikansa huomattavimpia henkilöitä: hallitsijasuvun jäseniä, ministereitä, hovin lääkäreitä ja arvostettuja runoilijoita. On ilmeistä että 700-luvun loppupuolelta lähtien kulinaarisista aiheista kirjoittamista pidettiin kirjallisen kulttuurin hyväksyttynä osana. Sivistyneistön tuli tuntea pöytätapojen ja etiketin lisäksi myös eri ruoat, niiden ominaisuudet ja valmistustavat.

Kitab al-Tabikh koottiin arabialais-islamilaisen kulttuurin kukoistuskaudella, jolloin sasanidien Persian kulttuuriperintö sävytti kaikkia elämän osa-alueita hallinnosta keittiöön. Abbasididynastian (750–1258) haute cuisinen perustana oli laajan Persian imperiumin kansainvälinen keittiö. Arviolta noin puolet keittokirjan runsaasta 600 reseptistä on persialaisperäisiä. Reseptien lisäksi teos tarjoaa kokoelman anekdootteja ruokalajeihin liittyvistä henkilöistä, opettavaisia tarinoita ja eri ruokalajeihin tai niiden valmistusaineisiin liittyviä runoja. Myös ruokaohjeita on puettu runomuotoon muistin tueksi; noin viidennes koko tekstistä on runomittaista. Annetut ohjeet eivät liity vain ruoan valmistukseen. Kirjassa kerrotaan myös millaisista astioista mitäkin tulisi syödä, käsien pesusta, etiketistä yleensä, hammastikkujen käytöstä, ruokalevosta ja millaista liikuntaa tulisi harjoittaa ennen ja jälkeen ruokailun. Yksittäisten ruokalajien kohdalla kiinnitetään huomiota siihen, miten mikäkin niistä sopii erilaisille luonteille ja temperamenteille sekä vaikuttaa mieskuntoisuuteen.

Kitab al-Tabikhin kaltaiset varhaiset reseptikokoelmat käsittelevät lähes poikkeuksetta yläluokalle tarkoitettuja ylellisyyksiä kaikissa kulttuureissa. Tästä huolimatta teos on mitä merkittävin kulttuurihistoriallinen dokumentti, joka valottaa islamilaisen maailman jokapäiväistä elämänmenoa ajanjaksona jonka voi sanoa osuvan koko länsimaisen kulttuurin keskiaikaan.

Kymmenvuotisen urakan saimme valmiiksi syksyllä 1987 ja arabiankielinen tekstieditio julkaistiin Suomen Itämaisen Seuran julkaisusarjassa Studia Orientalia. Kuten usein käy, edition jo mentyä painoon me saimme tietää että Istanbulista oli löydetty kolmas käsikirjoitus. Siinä vaiheessa uuden löydön huomioon ottaminen olisi ollut meidän julkaisumme kannalta mahdotonta; lisäksi se osoittautui myöhemmin muulla aineistolla täydennetyksi kopioksi, joka lopulta poikkesi varsin paljon käytössämme olleista käsikirjoituksista.

Useat arabialaiseen keittiöön perehtyneet tutkijat ovat julkaisseet keittokirjoja, joissa Kitab al-Tabikhin toistatuhatta vuotta vanhat reseptit on muokattu tähän päivään soveltuviksi. Näistä mainittakoon David Waines, In a Caliph’s Kitchen. Mediaeval Arabic cooking for the modern gourmet (1989); Lilia Zaouali, L’Islam a tavola (2004, käännetty englanniksi, ranskaksi ja venäjäksi); Habeeb Salloum, Muna Salloum, Leila Salloum Elias, Scheherazade’s Feasts. Foods of the Medieval Arab world (2013). Helena Hallenbergin ja Irmeli Perhon vuonna 2010 Vuoden tiedekirja -palkinnon saanut Ruokakulttuuri islamin maissa -teos hyödyntää myös Ibn Sayyar al-Warraqin muistiinmerkitsemiä reseptejä.

Ja kaiken kruunuksi ilmestyi vuonna 2007 Nawal Nasrallahin käännös koko Kitab al-Tabikhista nimellä Annals of the Caliphs’ Kitchens. Ibn Sayyar al-Warraq’s tenth-century Baghdadi cookbook. Laitos käsittää 867 sivua ja siinä on huomioitu myös Istanbulin käsikirjoitus.

Maistiaisiksi yksi suosittu resepti anekdootteineen:

Sikbaj-ruoan valmistus:

Khosrau Anushirvanista [Persian hallitsija 531–579] kerrotaan, että hän pani useita kokkeja koetukselle ja käski jokaisen heistä valmistaa sitä ruokaa, minkä parhaiten taisi. Hän lähetti heidät eri paikkoihin, mutta jokainen heistä valmisti sikbajia. Khosrau tapasi kutsua sitä ruokien kuningattareksi ja kulutti siihen joka päivä tuhat dirhamia.

Kerrotaan että tämä sikbaj, joka valmistettiin Khosrau Anushirvanille, oli ensimmäinen sikbaj maailmassa. Syynä sen valmistamiseen oli, että Khosraun ruokahalu oli vähentynyt. Silloin hänen kokkinsa valmisti hänelle tätä sikbajia. Hän ei pitkään aikaan syönyt mitään muuta ruokaa eikä sallinut kenenkään muun kajota siihen. Tämän jälkeen hän antoi kirjureille luvan nauttia sitä, mutta kukaan muu ei syönyt sitä paitsi hoviväki, aina niin kauan kuin Persian valta säilyi.

Tämä on sen resepti:

Otetaan neljä ratlia parasta lampaanlihaa ja sama määrä lihavaa naudanlihaa, edelleen lihava kana, joka on roikkunut yhden yön teurastettuna ilman että sitä on kynitty. Nyt se kynitään ja halkaistaan kahtia. Edelleen otetaan neljä lihavaa kananpoikaa.

Naudanliha pestään ensin hyvin ja pannaan sitten pataan. Sen päälle kaadetaan niin paljon laimeaa etikkaa, että se peittyy ja pata pannaan hiillokselle kiehumaan, kunnes naudanliha on kiehahtanut kolme kertaa ja se on lähellä kypsymistään. Sitten naudanliha otetaan pois padasta ja tilalle pannaan paloiteltu lampaanliha, joka on hyvin puhdistettu, ja sen päälle kaadetaan puhdasta etikkaa niin paljon, että se peittyy ja vielä neljä sormenleveyttä sen yli. Se saa kiehahtaa muutaman kerran. Sitten puhdistetaan ja paloitellaan kana ja pannaan pataan. Siihen lisätään tuoretta sinappikaalia ja saman verran selleriä ynnä korianteria ja ruuttaa sekä kaksikymmentä keskikokoista pehmeätä sitruunanlehteä. Sitten padan sisältöä keitetään, kunnes se on melkein kypsää. Kun kaikki siinä olevat vihannekset ovat hajonneet, se otetaan tulelta. Tämän jälkeen siihen lisätään puhdistetut kananpojat ja kiehautetaan. Sitten siihen lisätään kolmekymmentä dirhamia kuivatettua korianteria, joka on survottu ja kääritty ja sidottu lujasti kangaspalaseen ynnä pieni kimppu basilikaa ja kymmenen dirhamia valkosipulinkynsiä, joita on viillelty hammastikulla. Tämän jälkeen se jätetään hiillokselle kunnes kaikki siinä oleva on kypsynyt. Sitten otetaan hunajaa ja sokeria neljännes etikan määrään nähden tai enemmän, mikäli etikka on pistävän makuista ja kaksikymmentä dirhamia jauhettua sahramia tai enemmänkin, mikäli se jauhettuna häviää muiden mausteiden joukkoon, sekä 2/3 dirhamia jauhettua lipstikkaa. Pata nostetaan tulelta sen jälkeen, kun se on asettunut. Sitten ruoka tarjoillaan, jos Jumala suo.