Kouluneuvos, tietokirjailija Kirsti Mäkinen

Luen Otavan arkistossa takakansitekstiä vuodelta 1935:

”Carl Blinkin suurenmoinen ja suosittu romaanisarja Ruotsi-Suomen historian ajoilta ilmestyy nyt uutena laitoksena. Sarjan romaanit elävöittävät yksityiskohtaisesti ja jännittävästi kerrottuina nuorille ja vanhoille koko maamme historian Sten Sturesta Kaarle IX:een asti.”

Ruotsalaisen Carl Blinkin 14 tiheätekstistä romaania ilmestyivät ”Otavan Helppohintaisessa kirjastossa” Juho Ahavan suomentamina, ensimmäiset vuonna 1913. Lukija, nuori ja vanha, perehtyy ensin kuuden kirjan verran Kalmarin unionin ja Sture-suvun valtionhoitajien aikaan. Sitten tulevat Ruotsin vapauttaja Kustaa Vaasa ja hänen aikalaisensa sekä jälleen kuuden kirjan verran muita Vaasa-kuninkaita ja vihdoin Kuningas Jumalan armosta, Jumalan valittu sankari eli Kustaa II Aadolf. (1930-luvun 3. painos on ilmeisesti jäänyt paitsi kahta viimeistä osaa.) Yhteensä 5 000 sivua pientä, tiheää tekstiä.

Lapsuuteni suurenmoisin lukuelämys, pikku koululaisen ihanimpia muistoja.

Voiko yli kuuden vuosikymmenen jälkeen jäljittää lapsen mielikuvia, paperin tuoksua, pienten kirjainten lumoa? Tuijotan onnellisena kirjojen kauniita kansia: Lappalaisten kuningatar, Kuolon enkeli, Lapsiuhri, Veljesviha, Lehti kääntyy. Avaan jo Tampereen kaupunginkirjaston lastenosaston oven. Sieltä jostain ne tulevat, lapsuuden palaset.

Kirjailijat, hyväntekijät. Lapsen ja nuoren elämän pelastava armeija.

Isä osti minulle kaikki kirjat, jotka vain osasin pyytää. Jouluna mittasin kirjapinoni korkeutta, vähintään 10 kirjaa siinä pitikin olla: ensin Anni Swania ja Topeliusta, sitten Tarzan-kirjoja ja Marsin aikakirjoja, sitten historiallisten romaanien mestareita: Walter Scott, Henryk Sienkiewicz, Alexander Dumas, Victor Hugo ja tietenkin jälleen Topelius ja Lagerlöf. Ja Carl Blink, tämä naapurimaan suuri rakkauteni.

Carl Blinkin ansiosta osasin ulkoa Kalmarin unionin aikaiset Ruotsin valtionhoitajat. Jännitin nuoren Kustaa Vaasan puolesta hänen piileskellessään Taalainmaan talonpoikien suojissa. Huokailin nuoren Erik XIV:n huomattua viattoman Kaarinan, linnanhuovi Maunun kuvankauniin tyttären, Tukholman torilla. Tähdistäennustajat, suomalaiset noitanaiset rikastuttivat historiantuntemustani, samoin katolisen kirkon katalat kätyrit. Uskonpuhdistus eteni Pohjolassa, mutta äitikirkko ulotti vaikutusvaltansa hoviin saakka. Aatelisto heikkeni, sen parhaimmisto sai päänsä pölkylle.

Veljesviha-teoksesta luen kohdan: ”Myöhempi aikakausi ei usko pahuutta olentona, persoonana, olevankaan, mutta ei ole voitu kieltää, että pahuus jostakin saa alkunsa.” Kysymys on Göran Perssonista, suomeksi Yrjö Pietarinpojasta, Erik XIV:n pahasta hengestä:

”Hänen tavaton itsehillitsemiskykynsä tuli ilmi hänen elämäntavoissaan. Ei kukaan viettänyt raittiimpaa elämää, ei kukaan sietänyt paremmin pilkkaa ja ivaa, eikä kukaan ollut tarkkaavaisempi luennoilla. Sekä luterilaiset että katoliset elivät siinä uskossa, että Yrjö Pietarinpoika kuuluu heihin, mutta hän ei koskaan lausunut mielipidettänsä, hän tyytyi vain olemaan kuuntelijana.”

Pahan ja hyvän voimat taistelevat historiallisen romaanin ja nykypäivän sanomalehden sivuilla.

Entä kuka murhasi Erikin, tuon lahjakkaan, ristiriitaisen kuninkaan? Joka piti tärkeänä Baltian ulottuvuutta mutta alttiina Yrjö Pietarinpojan kuiskutteluille vangitutti veljensä ja sinetöi siten oman kohtalonsa. Erik kuoli Örbyhusin linnassa mahdollisesti myrkytyksen uhrina. Muuta emme tiedä.

Mutta mitä tiedämme Carl Blinkistä? Paljastuu yllätys: Carl Blink on pseydonyymi, näytelmäkirjailija Louise Stjernströmin salanimi. Minun Carl Blinkini onkin nainen.

Louise Stjernström syntyi 1812 Tukholmassa. Hän käänsi ja kirjoitti valtaisan määrän teatterikappaleita, osin orginaaleja, osin dramatisointeja – mutta aina anonyymina niin kuin sisarensa Jeanettekin. Osa Jeanetten nimiin kirjatuista näytelmistä oli sisarien yhteistyötä. Tunnetuin Louise Stjernströmin näytelmistä lienee ollut 5-näytöksinen Bellmanista kertova Johan Fredman vuodelta 1861. Kun aviomies, näyttelijä Edvard Stjernström kuoli vuonna 1877, Louise otti johtoonsa Tukholman Uuden teatterin mutta myi sen kolme vuotta myöhemmin. Sen jälkeen alkoi historiallisten romaanien vaihe. Ei ihme, että hän sai historian draamat elämään. Naiskirjailija, totta kai! Mutta miksi pseydonyymi? Mikä on kirjailijauransa salanneen naisen arvoitus?

Edvard Stjernström loi monivaiheisen uran näyttelijänä, ohjaajana ja muutamankin teatterin johtajana. 1850-luvulla hän hallitsi koko Suomen teatterielämää; hänen seurueensa esiintyi Helsingissä, Turussa, Porvoossa ja Viipurissa. Stjernström oli kolme kertaa naimisissa, Jeanette oli hänen toinen (1854-1857) ja Louise kolmas vaimonsa (1861-1877). Louise kuoli vuonna 1907.

Kun Carl Blinkin historialliset romaanit alkoivat ilmestyä 1880-luvun Ruotsissa, Minna Canthin näytelmät ja koko tuotanto olivat samoihin aikoihin Suomessa närkästyksen ja suoranaisen raivon kohteena. Entä jos Minna olisi kirjoittanut miehen nimellä? Paljon myöhemmin Hella Wuolijoki julkaisi Juurakon Huldan ja Niskavuori-näytelmänsä Juhani Tervapään salanimellä. Kaari Utrio sai 1970-luvun ”naiskirjailijana” osakseen mieskriitikoiden vähättelyä ja suoranaista pilkkaa. Pirkko Saisio on osoittanut, että miehen nimellä julkaistut romaanit saavat erilaisen vastaanoton ja kritiikin Suomessa vielä nykyäänkin.

Entä ovatko Pohjolan suuret kertojat Selma Lagerlöf ja Sigrid Undset lukeneet Carl Blinkiä? Lagerlöfin Gösta Berlingin taru ilmestyi 1890-luvulla, Undsetin historiallinen romaani Kristiina Lauritsantytär 1920-luvulla. Tekee mieleni ajatella, että näistä historiallisten romaanien kirjoittajista – myös naispuolisesta Carl Blinkistä – johtaa lenkki meille tärkeihin nykyajan kirjailijoihin, joiden ei enää tarvitse esiintyä sukupuolensa edustajina vaan joilla on oikeus olla ensisijaisesti kirjailijoita ja taiteilijoita.

Erik XIV:n kohtalo jäänee arvoitukseksi. Mutta Louise Stjernströmin elämässä olisi yhden draaman ainekset.

Linkki: Carl Blinkin teokset Finna-tiedonhakupalvelussa

Ex-kustantaja ja harrastelija-metsuri Jyrki Nieminen

Minun olemassaoloani ovat elämäni mittaisesti määränneet luontainen laiskuus, uteliaisuus ja tyhmänrohkeus.

Olen usein moittinut itseäni tekemättömistäni töistä, kirjekuorista joita en päiväkausiin ole ehtinyt avata ja siitä että välillä aikani tuntuu liiaksi kuluvan jonninjoutavuuksien pohdiskeluun. Että, niin kuin Harri Rinne Alatalon Mikon lauluun kirjoitti: “Maailmassa on menossa hirvittävät orgiat, miksi minua ei ole kutsuttu mukaan?”

Uuteen päivään herään useimmiten aamuisin ja toiveikkaana siitä että maailmaan olisi eilen syntynyt edes yksi uusi kusipää vähemmän kuin toissapäivänä. Sitten luen Hesarin.

Olen saanut ilon kustantaa kirjoja, ja muutoinkin olla paljon mukana kirjamaailman menossa. Se on loputtoman mielenkiintoinen, joskin aikaa vievä paikka löytää taas uusia sanoja. Joskus käsikirjoituksia lukiessani mieleeni on tullut laskea kirjan kirjoittajan käyttämien erilaisten sanojen määrä. Tulin ajatelleeksi, että kaiken taloudellisen tehokkuuden keskellä kirjailijalta tulisi ehdottomasti kieltää sanojen tuhlailu. Antaa kirjailijalle vaikkapa 375 erilaista sanaa ja sanoa, että revi siitä, sivuja kirjaasi saa tulla keskimäärin noin 200.

Luontainen laiskuus ja jonninjoutavuuksien pohdinta ovat ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta katsoen välttämätön luonnonvara. Ehkä epäilen päivä päivältä enemmän, että ne ovat jopa ainoa keinomme säilyttää tämä planeetta.

Minusta on kiusallista seurata ahkerien, funktionaalisten ihmisten päämäärätietoista toimintaa. Heitä seuratessani tunnen sisälläni säälinsekaista myötähäpeää, koska jokainen ihminen on kuitenkin laulun arvoinen ja jokaisella tulee olla oikeus ahkeruuteen, päämääriin ja toinen toistaan hassumpiin funktioihin. Niin kuin Miljoonasade Heikki Salon äänellä ja sanoilla sen sanoi: “tulkoon rikkaus, tulkoon rakkaus. Jokaiselle tarpeen mukaan vaan.”

Juha Vainio kirjoitti paljon tekstejään ajassa, niin kuin esimerkiksi Nestori Miikkulaisensa. Koskettavuudessaan niin hieno ajankuva ympäristömme tilasta.

Mutta silti Se Suuri Unohdettu saattaa olla tuo otsikkoni Kukaan ei oo kukaan. Raul Reimanin teksti ja Vainion ylittämätön tulkinta.

Muistattehan 1980- luvun alussa sen Maataloustuottajien kampanjan jossa akattomille maajusseille etsittiin silloisten tietokoneiden avulla iltojen iloa ja tilan töiden jakajaa. Juttu kulki siten, että tietokoneohjelmalle tuli syöttää itsestään tiedot ja sitten odotettiin kumppanin tietoja ja sitten homma jo olikin niin sanotusti pulkassa.

“Sosiaaliturvatunnus on nyt koko nimeni.
Yksityinen persoonani impulsseiksi pimeni.
Elämisen tuska meni, sielu täyttyi rauhalla, koska olen elossa mä tietokonenauhalla.

Mut’ jos on mikroprosessori pimeä,
ei mulla ole numeroa, nimeä.
Jokaisen voi tunnistaa vain näyttöruudun mukaan, siinä jos on vikaa, vikaa, vikaa, vikaa, kukaan ei oo kukaan.

Sinä, jos vain tahdot minut pikaisesti kohdata, samaan näyttöruutuun heti koodisi vain johdata. Yhteinen on hyllystössä meillä nauhakansio.
Että ollaan yhdessä, on tietokoneen ansio.

Mut’ jos on mikroprosessori pimeä,
ei meillä ole numeroa, nimeä.
Jokaisen voi tunnistaa vain näyttöruudun mukaan, siinä jos on vikaa, vikaa, vikaa, vikaa, kukaan ei oo kukaan.

Kun ei ole yksityisyys ihmisellä salassa, näyttöpääte kertoo käynkö kylässä vai kalassa.
Jos mä itse sekoan, niin ei se ole loppuni.
Kunhan kone pelaa,
saavat palaa omat proppuni.

Mut’ jos on mikroprosessori pimeä,
ei mulla ole numeroa, nimeä.
Jokaisen voi tunnistaa vain näyttöruudun mukaan, siinä jos on vikaa, vikaa, vikaa, vikaa, vikaa kukaan ei oo kukaan.”

Minun aarteeni ovat siis sanat. Loputtomat, vuolaasti virtaavat sanat. Niitä syntyy harvakseltaan lisääkin, toisaalta niiden todella isojen sanojen merkityssisältö on hiljalleen muutettu tarkoittamaan joko ei mitään tai ainakin ihan jotain muuta kuin isoäitini ja -isäni kauan sitten ajattelivat. Mutta mikroprosessori toimii vuorenvarmasti.

Kukaan meistä ei ole kukaan ja jokainen meistä on laulun arvoinen. Iskelmän, ylipäätään lauletun tekstin merkitys on kasvanut muutaman viimeisen vuosikymmenen aikana arvoon arvaamattomaan. Viihdeteollisuus on maailman suurin yksittäinen liiketoiminnan alue, ja laulettu sisältö sen ydintä. Kun joskus luimme mielenkiintoisen kirjan tai kävimme mielenkiintoisen keskustelun, olimme arvokkaan sivistyksellisen kokemuksen lähteillä. Nyt se sivistys kumpuaa soittolistan syövereistä.

Tämä tietenkin sopii minulle. Avaan radion vaikka sieltä harvemmin kukaan enää minulle puhukaan, kuuntelen päivän tekstin ja sen selityksen laulettuna iskusävelmän tahtiin, katson rakkaudella vaimoni ahkeraa askarointia saariston tuulessa ja mietin, että ehkä jo tänään olen aktiivinen ja aloitan täällä mökillä oman toistaiseksi tekemättä jääneen askareeni metafyysisen suunnittelun.

Ajattelenhan minä positiivisesti; en worry ja olen happy. Kun minulle tämän blogin kirjoittamista ehdotettiin olin innostunut ja hämilläni. Blogit ovat minulle kovin epätavallinen tuttavuus. Säännöllisemmin olen seurannut vain Jukka Kemppisen blogia.

Silti epäilen, että minun tuurillani jossain vaiheessa tämän blogini elinkaarta mikroprosessoriin tulee jokin häiriö. Kuka minä sitten olen?

Tai kuten Jarkko Laine kirjoitti: “Pimeässä kaikki kissat ovat harmaita. Ja kaikki kirjat yhtä kiinnostavia.”