Minun Minna Canthini

Tietokirjailija, FT Leeni Tiirakari

Minna Canth astui elämääni 1980-luvulla, tarkemmin sanottuna Tampereen yliopiston kotimaisten kielten laitoksella, kun sain aiheekseni perehtyä kirjallisuuden vastaanottoon 1800-luvun loppupuolella. Ja kun kerran Minnaan tartuin, en siitä irti päässyt. Ensin tutkin Canthin vastaanottoa proseminaarissa, sitten laudaturtutkielmassa, sitten lisensiaattityössä ja lopulta väitöskirjassa. Minnasta tuli vuosikymmenten tuttavuus, sillä työn ohessa tutkimustyö oli hidasta. Ennen nettiä sanomalehtien ja muiden arkistolähteiden äärelle oli pakko matkustaa. Eikä se ollut mahdollista kuin loma-aikana.

Kuva: V. Barsokevitsch Kirjailija Minna Canth 50-vuotispäivänään 1894. B 101Minna Canthin aikanaan saama vastaanotto oli hämmentävän ristiriitainen. Häntä kehuttiin ja parjattiin. Molemman suuntaisia palautteita tuli tulvimalla sekä kirjeinä Kanttilaan että lehtien palstoille kaikkien luettavaksi. Kiihkein ja ilkein arvostelu aiheuttaisi nykyaikana syytteen kunnianloukkauksesta. Julkisuus toimi myös
sata vuotta sitten. Helsingissä, Vaasassa tai Oulussa tai Turussa kirjoitetut sanomalehtikritiikit kyllä lopulta päätyivät Kuopioon Minnan pöydälle. Lisäksi kirjeystävät pitivät Minnan ajan tasalla.

 

SKS:n arkistossa on 327 Minnalle tullutta yksityiskirjettä ja lisäksi liikekirjeitä on monissa arkistoissa pari tuhatta. Hänellä oli uskomattoman laaja verkosto, joka ulottui eri puolille maata, eikä hän tiedonsaannissa jäänyt Kuopiossa mitään paitsi. Tietenkin hän iloitsi kehuista ja suri huonoja arvosteluja, mutta ennen kaikkea hän ihmetteli, miksi hänen osallistuvat kirjoituksensa voitiin joissakin piireissä käsittää niin väärin. Häntä parjattiin yhteiskunnan tuhoajaksi, vaikka hän omasta mielestään teki kaikkensa parantaakseen maailmaa. Yhteisymmärrys yleisön kanssa solmittiin vasta viimeisten näytelmien vastaanotossa.

Minna Canthin aikalaiset näkivät hänen tekstinsä omien lähtökohtiensa mukaan joko jumalattomina (papit) tai uskonnollisina tai olemassa olevaa yhteiskuntaa hajottavina (konservatiivit) tai poliittisina (työväenliikkeen kannattajat, nuorsuomalaiset), opettavaisina (tekstit luettiin elämänohjeina, naisasiaa tukevina tai realistisina tai psykologisina (kulttuuriliberaalit kirjallisuuden tuntijat). Näkökulma riippui sukupuolesta, iästä, koulutuksesta, kielestä ja yhteiskuntaluokasta. Realismin tulo hajotti lukevan yleisön erilaisiin ryhmiin, jotka eivät löytäneet kirjallisuuskeskustelulleen yhteistä säveltä.

Jos oli Minna Canthin aikalaisvastaanotto ristiriitainen, ei Canthin vastaanotto ole jälkipolvillekaan näyttäytynyt yksiviivaisena. Canthin tuotantoa ja kirjallista laatua on käsitelty alaa koskevissa teoksissa yli sadan vuoden aikana, ja näyttää siltä, että jokainen aika ottaa hänestä esiin juuri omalle ajalleen tarpeellisen aspektin. Nyt, kun Minnasta on jälleen kirjoitettu uusi elämäkerta, on hauska havaita, että Minna Maijalan kirjan sanotaan ”pyyhkivän Lucina Hagmanin” pöydältä tekemällä kirjailijasta pienen haavoittuvaisen naisihmisen entisen yhteiskunnallisen amatsoonitaistelijan sijaan.

TyomiehenVaimoJos katsellaan hieman taaksepäin, niin nähdään, miten tämä Canthin kirjailijakuva on ajan kuluessa elänyt. Hagmanin elämäkerta ei ollut ensimmäinen eikä ainoa, joka arvioi Minnan taistelijaksi. Jo Julius Krohnin kirjallisuushistoria (1897) tuomitsee Työmiehen vaimon kohta vanhentuvaksi “tarkoituskappaleeksi”, mutta kansannäytelmät arvioidaan paremmiksi kuin Aleksis Kiven draamat. Eino Leinon Suomalaisen kirjallisuuden historia (1910) esittelee Canthin taistelemassa “kuin mies” vanhoillisuutta, kirkollisuutta, kahlitsevaa perheinstituutiota ja yhteiskunnan mätäpesäkkeitä vastaan.

 

SylviEliel Aspelin-Haapkylä esittelee Suomalaisen teatterin historiassaan (1909) lahjattoman ja petollisen naisen (antoi Sylvin Ruotsalaiselle teatterille), josta teatterinjohtaja Kaarlo Bergbom vaivalla teki näytelmäkirjailijan. Canthin hyvä ystävätär Lucina Hagman sitten peittosi kaikki vastustajat Minna Canthin elämäkerrassa (1906 ja 1910). Hagman korosti Canthin naisasia-aatetta, yhteiskunnallista osallistumista sekä uskonnollisuutta, mutta myös nosti Canthin maamme ensimmäiseksi oikeaksi naiskirjailijaksi. Hagmanin teoksesta tuli mielipidejohtaja ja hän rakensi kuvan Minnasta tulisena taistelijana. Sama näkökulma on Helmi Krohnin (Setälä) pienestä Canth-monografiassa, Minna Canth. Ääriviivoja, vuodelta 1910.

 

Miehiset kirjallisuushistorioiden kirjoittajat sen sijaan väheksyivät Canthin kirjallista arvoa. Ennen itsenäistymisen mullistuksia O. A. Kallio esitteli teoksessaan Uudempi suomalainen kirjallisuus (1912) Canthin puhtaana realistina, mutta enemmän aatteiden ajajana kuin todellisena kirjailijana. Viljo Tarkiaisen (1934) sanoin Canth oli pikemminkin “yhteiskunnallisen uudistuksen esitaistelija kuin esteettisen kauneuden tai eetillisen totuuden palvelija”.

V. Tarkiaisen Canth-monografiassa (1921) todistetaan, että Canth omaksui kritiikittä ja muokkaamatta kirjalliset virikkeensä eurooppalaisesta kirjallisuudesta. J. W. Juveliuksen (1926) mukaan Canthin “hehkuva sydän” saattoi hänet “kuvauksissaan liioittelemaan ja mielipiteitään lukijalle tyrkyttämään”. Rafael Koskimies määritteli vuonna 1926 Työmiehen vaimon häikäilemättömän vallankumoukselliseksi.

Kolmikymmenluvun alussa myös Hilja Vilkemaa kiisti Canthin kirjalliset ansiot ja korosti hänen rooliaan yhdistysihmisenä, nuorsuomalaisena, naisasianaisena ja kauppiaana. Kolmekymmenluvulla korostettiin Canthin uskonnollisuutta. Esimerkiksi Tarkiainen (1934) arvioi, että vasta vanhoilla päivillään Canth loi uskonnollisen elämänkatsomuksensa avulla pysyvää taidetta.

1940-luvulle tultaessa Tarkiainen pitää mahdottomana, että Canthin kauppiassielu, joka iloitsee taloudellisesta menestyksestä, voisi kuvata Topra-Heikin tapaista anarkistia ja kommunistia uskottavasti. ”Kun rinnastetaan nämä havainnot, – intomielisen kerskailun sosialistisuudella ja syvän miltei “uskonnollisen” riemun aineellisen menestyksen johdosta, – niin ei voi olla huomaamatta, että niiden välillä ammottaa jyrkkä sisäinen ristiriita.”

PapinPerheMinna Canthin syntymän satavuotisjuhlaa vietettiin sota-ajan tunnelmissa keväällä 1944. Radion juhlaa häiritsivät poikkeuksellisen kovat pommitukset, mutta pääjuhla Kansallisteatterissa sujui arvokkaalla tavalla. Juhlavuoden kunniaksi ilmestyi Greta von Frenckell-Thesleffin Minna Canth (1944), jonka psykologisoiva painotus esittää kirjailijan lapsuusmuistoistaan kärsivänä kirjailijana, jonka hermoherkkyys lähenee joskus jopa mielenvikaisuutta ja jonka sisimmästä löytyy kahlittu luonnonnero ja riutuva yli-ihminen. Hän pitää Canthia prosaistina keskinkertaisena, mutta dramaatikkona loistavana. Sodan sosiaalisiin tilauksiin on laskettava monet huomautukset Canthin uskonnollisesta ja pasifistisesta luonteesta, isänmaallisuudesta ja Venäjä vihasta.

Silti Rafael Koskimiehen Elävässä kansalliskirjallisuudessa (1944) Canth yhä nähdään “räikeänä naturalistina” ja vielä Suomen kirjallisuus -teoksessa (1965) puhtaana realistina ja eurooppalaisten vaikutteiden epäitsenäisenä plagioijana. V. A. Hailan ja Kauko Heikkilän Suomalaisen kirjallisuuden historiassa (1947) Canthin “tendenssi on selvä”. Yrjö Oinosen Kaunokirjallisuutemme ja yhteiskunta -teoksessa (1948) Minna Canth nähtiin moraalisena aatekirjailijana, jonka into pilaa taiteellisuuden.

Hanna Aspin Minna Canth läheltä nähtynä (1948) jähmettää Canthin realistisen kirjallisuutemme “aidoimmaksi, voimakkaimmaksi edustajaksi” ja uusien aatteiden puolustajaksi. Myöhemminkin on ollut tarvetta kategorioida kirjailija yhden määreen taakse. Lasse Koskela kuvaa 1990 Canthia “realismin selvimmäksi edushahmoksi”.

Vasta 1950-luvulla Canthin kirjailijakuva laajeni ja von Frenckell-Thesleffin tuomat psykologiset painotukset alkavat saada kannatusta. Armas Nieminen kuvaa Minna Canthia konventionaalisen moraalin esitaistelijaksi, jonka seksuaalinen tyydyttämättömyys kompensoitui hänen eroottisissa naishahmoissaan. Myöhemmin Eila Pennanen jatkaa tätä ajatuskuviota (1982): hänen mielestään Canthin isäsuhde selittää hänen tuotantonsa kielteistä mieskuvausta.

Canthin suunnanmuutos realismista symbolismiin on saanut erilaisia tulkintoja. Lucina Hagman piti Canthin kääntymistä realismista ohimenevänä poliittisten olojen ja Suomalaisen teatterin aiheuttamana mielenmasennuksena. Eino Leino taas näki kirjailijan siirtyneen pysyvästi 1890-luvulla “sisäisiin kuvasarjoihin”. Greta von Frenckell-Thesleff selitti kirjailijan siirtyneen konkreettisista ongelmista iäisyysongelmiin. Koskimiehen mukaan Canth “peräytyi aatteellisesti” ja “lähestyi vanhoillisuutta” vanhoilla päivillään, jolloin hän kirjoitti ainoat kiitosta ansaitsevat teoksensa.

Köyhää kansaa     KovanOnnenLapsi

Unto Kupiaisen koulukirjallisuushistoriassa (1958) Canthin myöhäisteoksia kuvataan psykologisen kauden tuotteiksi. Raoul Palmgren pohdiskeli (1954) Canthin kääntymyksen taustaa ja merkitystä ja kysyi, eikö tutkimuksessa ole jouduttu liian kaavamaiseen myytinmuodostukseen. Palmgrenin linjaa korosti vielä Kai Laitinen Suomen kirjallisuuden historiassa (1981), jossa Canth nähdään yhteiskunnallisesti suuntautuneena taistelijana aina viimeisiin teoksiinsa saakka.

Palmgren pohjustaa uutta näkökulmaa Canthin kirjailijakuvaan. Pasifismin ja vasemmistolaisuuden vuosikymmenellä – 1960-luvulla – Canth alkaa saada toisaalta pasifistin, toisaalta työväenkirjailijan leimaa, mutta ei enää syytettynä kapinahankkeista, vaan nyt uuden aatteen esitaistelijana. Jo Toini Havu oli luonnehtinut (1957) Canthia aatteellisen radikalismin äidiksi, mutta Raoul Palmgren luki Canthin tapaisten realistien ansioksi radikalismin edistymisen sosialismiksi. Pertti Karkaman mukaan Canthin sosiaalis-eettinen ihmisrakkaus sai hänet tulkitsemaan yhteiskunnan luokkarakenteen epäoikeudenmukaiseksi.

1900-luvun lopun tutkimuksessa alettiin korostaa Minna Canthia naiseutta. Helle Kannilan kokoamat Minna Canthin kirjeet (1973) ja Reetta Niemisen Minna Canth. Kirjailija ja kauppias (1990) sekä Eila Tuovisen toimittama Taisteleva Minna (1994) luovat kuvaa merkittävästä naisesta, jonka tuotannon tarkasteluun naisnäkökulma näyttää sopivan erinomaisesti. Reetta Nieminen ja Irmeli Niemi (1988), Maria-Liisa Nevala (1989), Riitta Jallinoja (1979; 1983; 1985; 1987) ja Katarina Eskola (1979) syventävät Minna Canthin feminististä kirjailijakuvaa. Sinikka Tuohimaa huomauttaa, että mieskriitikot ovat tahattomasti halveksineet Canthin naisellista kirjoitustapaa ja hänen taiteensa esteettisyyttä. Naistutkijat ovat Tuohimaan mukaan olleet empaattisia Canthin lukijoita väittäessään, että Canthista tuli mestari vasta Bergbomista irtauduttuaan.

AnnaLiisaVuosituhannen vaihteessa Canth pelkkänä ihmisenä alkoi kiinnostaa. Ensimmäisenä kirjoitti Anneli Toijala (1994) fiktiivisen romaanin Miinusta lapsena, mutta sitten 2004 Ilkka Nummela paljasti Minna Canthin taloudellisen älyn, ja vuonna 2014 Minna Maijala piirsi mikrohistoriallisen kuvan Canthista. Maijalan analyysissa Canth ei ole enää miehensä alistama kotirouva, vaan tasaveroinen kumppani, jota aviomies suuresti arvosti. Canth kuitenkin jäi leskeksi ja Maijala tarkastelee kirjailijan loppuelämän haavoittuvaisempaa puolta, sitä inhimillistä epävarmuutta, tunnetason hermostuneisuutta ja terveyshuolten painamaa arkea, jota elämäkerroissa ei ole aiemmin juurikaan käsitelty.

 

Canthin kirjeistä nousee esiin hänen seuraelämänsä vilkkaus, kuuluisuus ja maine sekä ikävien kritiikkien paine, mutta myös syvä uskonnollisuus, jota piirrettä eivät konservatiiviset lukijat halunneet hänessä nähdä. Canthin kirjeistä paistaa hänen huolensa omasta ja lastensa terveydestä ja kiinnostus psykologiaan ja spiritismiin. Näissä suhteissa ei Minna ollut mikään poikkeus, vaan nämä asiat olivat 1800-luvun lopulla ”ilmassa” ja kuuluivat olennaisena osana porvarispiirien harrastuksiin. Sen sijaan tyttöjen koulutus ja koko naisasia, raittiusasia ja suomalaisuusasia olivat vain uudella tavalla ajattelevan intelligentsian moderneja aatteita.

On mukavaa nähdä, että Minna Canthista on kaikkien kommervenkkien jälkeen tullut tavallinen ihminen. Hänen teoksensa säilyttävät ihmeen hyvin ajankohtaisuutensa ja hänen näytelmiään esitetään jatkuvasti maamme teattereissa. Ja vanha Kanttilakin Kuopiossa ilmeisesti pelastuu, sillä se on myyty Veijo Baltzarille, joka aikoo vaalia talossa Minna Canthin muistoa. Ja joka vuosi voimme hyvillä mielin muistella tätä lahjakasta naista, kun liput liehuvat 19. päivänä maaliskuuta.

 

Aiheesta lisää:

Hanna Asp: Minna Canth läheltä nähtynä. Helsinki 1948.

Eliel Aspelin-Haapkylä: Suomalaisen teatterin historia IV. Bergbomin loppukausi: Kansallisteatteri. Helsinki 1910.

Katarina Eskola: Jäikö kirjallisuuden naisnäkökulma piiloon. Teoksessa: Katarina Eskola, Elina Haavio-Mannila, Riitta Jallinoja (toim.): Naisnäkökulmia. Juva 1979.

Greta von Frenckell-Thesleff: Minna Canth. Suom. Tyyni Tuulio. Helsinki 1944.

Lucina Hagman: Minna Canthin elämäkerta. I-II. Helsinki 1911.

A. Haila, Kauko Heikkilä: Suomalaisen kirjallisuuden historia. Helsinki 1947.

Toini Havu: Esipuhe. Valitut teokset. Minna Canth. Porvoo 1953.

Riitta Jallinoja: Minna Canthin käsitys naisten työstä: oikeus ja velvollisuus. Teoksessa: Sirkka Sinkkonen, Eila Ollikainen (toim.): Se on kaikki kotiinpäin. Pieksämäki 1985.

Riitta Jallinoja: Nainen 1800-luvun murroksessa. Teoksessa: Auvo Kostiainen (toim.): Nainen historiassa. Historian perintö 10. Turun Yliopiston historian laitos. Turku 1985.

Riitta Jallinoja: Naisliike. Teoksessa: Suomen historia 6. Espoo 1987.

Riitta Jallinoja: Suomalaisen naisasialiikkeen taistelukaudet. Naisasialiike naisten elämäntilanteen muutoksen ja yhteiskunnallis-aatteellisen murroksen heijastajana.
Juva 1983.

W. Juvelius: Suomen kansalliskirjallisuuden vaiheet. Helsinki 1926.

A. Kallio: Uudempi suomalainen kirjallisuus II. Murrosten aika. Porvoo 1912.

Eino Karhu: Suomen kirjallisuus runolaulajista 1800-luvun loppuun. II. Helsinki 1979.

Pertti Karkama: Sosiaalinen konfliktiromaani. Rakennetutkimus suomalaisen yhteiskunnallisen realismin pohjalta. Oulu 1971.

Rafael Koskimies: Agathon Meurman kirjallisuusarvostelijana. Teoksessa: Runoilijoita ja kiistamiehiä. Porvoo 1926.

Rafael Koskimies: Minna Canthista Eino Leinoon. Teoksessa: Suomen kirjallisuus IV. Helsinki 1965.

Rafael Koskimies: Minna Canth ja 1880-luvun realismi. Teoksessa: Elävä kansalliskirjallisuus. Suomalaisen hengen vaiheita 1860-1940. I. Helsinki 1944.

Julius Krohn: Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet. Helsinki 1897.

Maria-Liisa Kunnas: Naiset arvojen ja asenteiden muuttajina. Minna Canthin, L. Onervan ja Hagar Olssonin tuotannon reaktioita naisen asemaan. Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja 34. Pieksämäki 1982.

Unto Kupiainen: Suomen kirjallisuuden vaiheet. Porvoo 1961.

Kai Laitinen: Suomen kirjallisuuden historia. Keuruu 1981.

Eino Leino: Suomalaisen kirjallisuuden historia. Helsinki 1910.

Eino Leino: Suomalaisia kirjailijoita. Pikakuvia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 385. Jyväskylä 1983. (Ensimmäinen painos 1909)

Minna Canthin kirjeet. Helle Kannila (toim.) Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 313. Vammala 1973.

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth. Keuruu 1914.

Maria-Liisa Nevala: Julkinen kirjailijanrooli – Minna Canth; Kuka oli Daniel Sten? Teoksessa: Maria-Liisa Nevala (toim.): Sain roolin, johon en mahdu. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Keuruu 1989.

Irmeli Niemi, Reetta Nieminen: Suomen naiskirjailijat kirjallisuushistorioitsijan silmin. Jähmetetyt. Minna Canth. Teoksessa: Irmeli Niemi (toim.): Pöydänkulma ja maailma. Naiskirjallisuus tutkimuskohteena. Teoriaa, käytäntöä, lähteitä. Turun Yliopiston julkaisuja. Annales Universitatis Turkuensis. Sarja C. Turku 1988.

Armas Nieminen: Taistelu sukupuolimoraalista. Avioliitto- ja seksuaalikysymyksiä suomalaisen hengenelämän ja yhteiskunnan murroksessa sääty-yhteiskunnan ajoilta 1910-luvulle. Väestöpoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja. Sarja A:6. Turku 1951.

Reetta Nieminen: Minna Canth, kirjailija ja kauppias. Keuruu 1990.

Ilkka Nummela: Toiselta kantilta. Minna Canth liikenaisena.Tampere 2004.

Minna Canthin muisto 19. III. 1844-19. III. 1914. Helsinki 1914.

Yrjö Oinonen: Kaunokirjallisuutemme ja yhteiskunta. Porvoo 1948.

Raoul Palmgren: Minna Canthin “toinen kääntymys”. Parnasso 1954.

Eila Pennanen: Minna Canth ja hänen isähahmonsa. Teoksessa: Mirjam Polkunen, Auli Viikari (toim.): Kirjailijat kirjailijoista. Helsinki 1982.

Aimo Roininen: Minna Canth vanhan työväenliikkeen lehdissä. Teoksessa: Sinikka Tuohimaa, Tarja Minkkinen (toim.): Päähenkilönä nainen. Esseitä naiskirjallisuuden tutkimuksesta. Oulun yliopiston kirjallisuuden ja kulttuuriantropologian laitoksen julkaisuja. A. Kirjallisuus 1. Oulu 1989.

Helmi Setälä (Krohn): Minna Canth. Ääriviivoja. Helsinki 1910.

Viljo Tarkiaianen: Minna Canth. Helsinki 1921.

Viljo Tarkiainen: Suomalaisen kirjallisuuden historia. Helsinki 1934.

Anneli Toijala: Myrskylintu: Miinu Johnsson (Minna Canth) ja Tampere
9.3.1852 – 1.4.1853, nuortenkirja. 1994.

Sinikka Tuohimaa: Minna Canth kirjallisuuden historiassa. Teoksessa: Nainen,
kieli ja kirjallisuus. Helsinki 1968.

Eila Tuovinen: Taisteleva Minna. 1994.

Hilja Vilkemaa: Minna Canth. Elämäkerrallisia piirteitä. Helsinki 1931.

Linkki: Minna Canth -teokset ja tutkimukset Finna-tiedonhakupalvelussa

 

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *