Sydämen saleissa

Kirjailija Sirpa Kähkönen

Astuin Helsingin Yliopiston kirjaston kupolisaliin ensimmäisen kerran vuonna 1985, luulisin. Siitä on siis kolmekymmentä vuotta. Voi sanoa, että en ole koskaan sen jälkeen tullut sieltä ulos. Jokin osa minua on siellä aina. Kirjaston nimi on tänä aikana muuttunut Kansalliskirjastoksi, eikä minulla ole mitään sitä vastaan – nimihän korostaa entistäkin paremmin sitä, että kirjasto kuuluu kaikille.

Pienestä eteisestä suureen kupolisaliin. Lankkulattiat, edellisten tutkijasukupolvien kuopalle kuluttamat, puiset lokerot, avainpulikka ja siinä numero. Muistikirja, kynä, askelet lankuilla, ovesta sisään – ja häikäistyminen. Ensimmäisellä kerralla ja aina.

Olen sanomattoman kiitollinen siitä, että Engelin arkkitehtuuri on saanut olla merkityksellinen osa arkeani jo yli puolet elämästäni. Olen kasvanut kiinni Otium sapientis -ajatukseen koko sydämelläni ja aivoillani; kirjasto on minulle hengen kylpylä ja viisaan lepo, ja kaipaan lähes päivittäisiä käyntejäni sen saleissa intensiivisesti nyt, kun minun Helsinkini keskipiste on remontissa.

Kun valmistelin Graniittimies-romaaniani, työskentelin aktiivisesti arkistoissa, erityisesti Kansallisarkistossa ja Kansan Arkistossa. Ensisijaisilla lähteillä on aina ollut suuri merkitys työlleni. Tutkin Neuvostoliittoon menneiden suomalaisten kulttuuria niin Valtiollisen poliisin arkiston kuin Kansan Arkistoon talletettujen muistitietokokoelmien kautta.

Kansalliskirjastosta puolestaan löytyi Slavica-kirjaston valtava aarreaitta, jota käytin tässä työssä ensimmäistä kertaa laajamittaisemmin. Slavicasta sain asiantuntevaa ja ystävällistä apua erilaisten Pietaria / Petrogradia / Leningradia koskevien aineistojen löytämiseen. Valokuvakirjoja, taidekirjoja, historiateoksia, matkaoppaita vuosisadan alun kaupunkiin – ajalle ennen mullistusta ja mullistuksen jälkeen. Kävin läpi kortistoa ja tietokantaa perinpohjaisesti jo siinä vaiheessa, kun en vielä aivan tarkkaan tiennyt, mitä etsin. Se on ollut tapani jo vuosien ajan, ja siitä on ollut paljon hyötyä, koska jokin aivan irrallinenkin teos saattaa jossain vaiheessa palata mieleen ja loksahtaa kohdalleen.

Kun sitten luin Slavican kokoelmista Karl Schlögelin, suuresti ihailemani kaupunkihistorioitsijan, teoksen Terror och dröm. Moskva 1937 (saksaksi Terror und Traum), olin todella vaikuttunut siitä, mitä kaikkea hän oli kerännyt teoksensa lähteistöön. Uskaliaalla kompiloinnilla ja monenkirjavan materiaalin rinnastamisella hän oli komeasti päässyt tavoitteeseensa, joka oli bahtinilaisen kronotoopin, merkityksellisen ajan ja paikan kohtaamispisteen, luominen.

Vuoden 1937 Moskovahan oli paitsi vallankumouksen juhlavuoden myös suuren terrorin kaupunki, ja Schlögel näyttää näiden kahden ilmiön leikkauspisteet, sisäiset yhteenkuuluvuudet ja ristiriidat taitavasti. Yhtenä lähteenä hänellä on ollut Moskovan osoitekirja kyseiseltä vuodelta.

Kähkönen_Blogi_4

Schlögeliä lukiessani käsitin äkkiä että Slavicassa säilytetään osoitekirjoja nimeltä Vesj Leningrad. Tajusin, että voin tilata ne luettavikseni, ja aavistin, että niiden kautta aukeaa työhöni merkityksellinen portti. Konkretia on fiktiota kirjoittaessa tärkeää – sitä olen luonut muun muassa lukemalla kunkin ajankohdan sanomalehtiä. Neuvostoajan sanomalehdissä on kuitenkin sellainen pulma, että niissä niin sanottu pieni elämä ja arki pääsevät näkyviin vain mikroskooppisina välähdyksinä. Arvelin että osoitekirjat voisivat raottaa isompia kurkistusaukkoja kaupunkiin, jota ei enää ole – ja niin kävikin.

1920-luvun Vesj Leningrad -kirjoissa näkyy nuoren neuvostovaltion politiikka ja sen sanelemat käytännöt hyvin selkeästi. Sotakommunismin jälkeinen uusi talouspolitiikka, NEP, joka jossain määrin vapautti yksityisyritteliäisyyden, toi osoitekirjoihin valtavan määrän mainoksia mitä erilaisimmilta elämänaloilta: yksi artteli mainostaa valmistavansa maailmanvallankumouksen suurhenkilöiden patsaita kipsistä ja pronssista, toinen kertoo painotalonsa avaamisesta mustavalkein raflaavin kuvin. Rulettia, chemin-de-feriä ja muita uhkapelejä pelataan valtion kasinossa ja Hôtel d’Europessa saattaa juhlia talvipuutarhan sähkövalokaarien alla.

Kähkönen_Blogi_1x

Kirjoissa on kaikkien teatterien, konserttisalien ja sirkuksen paikkakartat sekä lippujen hinnat. Niissä luetellaan katujen ja instituutioiden uudet ja vanhat nimet. Kalentereihin on merkitty vanhat juhlapäivät ja niiden tilalle ja rinnalle tulleet uudet, kommunistiset juhlat.

1920-luvun alussa bolshevikit myös jakoivat auliisti tietoa valtakunnasta tilastojen muodossa: osoitekirjoissa on informaatiota muun muassa kaupungin demografiasta; sodan ja kriisin vuodet näkyvät selvästi kuolleisuustilastossa ja asukkaiden ikäjakaumassa – samasta seikasta, nääntyvästä kaupungista, puhuu Anna Ahmatova runoissaan tuolta ajalta. Myöhemmin nämä tilastot katoavat osoitekirjoista, niin kuin katoaa Ahmatovan nimi ja osoitekin, vaikka hän yhä asui Fontankan talossa.

Kähkönen_Blogi_2            Kähkönen_Blogi_3

Bolshevikit kutsuivat 1920-luvulla maahan paljon kirjailijoita ja journalisteja. Vieraat julkaisivatkin runsaasti reportaasikirjoja – osa suopeita, suurempi osa perin kriittisiä. Tätä kirjallisuutta on paljon Kansalliskirjastossa ja käytin sitä suurin määrin hyväkseni. Näiden teosten kautta aukeni näkökulmia muun muassa katulapsiongelmaan, johon perehdyin myös Alan M. Ballin tutkimuksen kautta. Tätä tutkimusta ei ole Kansalliskirjastossa, mutta pääsin sen jäljille erään toisen teoksen lähdeluettelon kautta.

Yhdistettynä tutkimuskirjallisuuteen ja alkuperäislähteisiin Vesj Leningrad -kirjat auttoivat minua luomaan sen faktapohjan, joka fiktiossa piiloutuu suurimmaksi osaksi näkymättömiin, teräsverkoksi, jonka varassa kertomus lepää. Kansalliskirjaston kaikkein pyhin on minun maailmassani erikoislukusali, johon sain tätäkin työtäni varten kallisarvoisia aineistoja: karttoja ja osoitekirjoja, joita valvovien silmien alla luin. Vuosien mittaan minulle on kuljetettu varastoista kaikenmoista tavaraa: muun muassa kärrytolkulla paksun pölyn peittämiä Deutsche Allgemeine Zeitung -vuosikertoja suurissa pahvikansioissaan, Poliisisanomia samaten kärrylasteittain, keskusrikospoliisin erityisluvalla.

Sydän pamppaillen olen monta kertaa astunut pienestä eteisestä kupolisaliin, saapumisilmoituksen tultua, tietäen, että pian saan käsiini jotain mikä muuttaa kaiken, avaa aivan uuden oven, auttaa käsittämään mennyttä taas hiukkasen verran paremmin.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *