Taiteilija, laulaja, säveltäjä, kirjailija M.A.Numminen

Suhteeni saksalaiseen filosofiin, Martin Heideggeriin, alkoi kehittyä jo 1960-luvun alussa. Luin englantilaisen filosofin, Bertrand Russellin kirjan Länsimaisen filosofian historia. Siinä Russell suhtautuu erittäin arvostavasti menneiden aikojen, eritoten antiikin, filosofeihin. Mutta mitä lähemmäksi 1900-luvun puoliväliä tullaan, sitä kärjekkäämmäksi käy Russellin ironinen, jopa satiirinen, suhde aikalaisfilosofeihin. Nauroin kyyneleet silmissä Russellin huvittavaa pilantekoa Martin Heideggerista ja ranskalaisesta Henri Bergsonista. Anglosaksifilosofin sarkasmi ei suinkaan karkottanut minua näistä kahdesta metafyysikosta, päin vastoin: tutustuin molempien ajatteluun.

Martin Heidegger on kuuluisa vaikeatajuisuudestaan. Tämän laadun kuuluisuus perustunee paljolti siihen, että hänen kirjojaan ei ole tutkittu riittävän tarmokkaasti, vaan annettu niiden tekstien omalaatuisuuden aiheuttaa torjuntaa. Heidegger uudisti tarpeidensa mukaan saksan kieltä. Hänen mielestään vain kaksi kieltä pystyi välittämään filosofista ajattelua kunnolla: kreikka ja saksa. Niinpä hänen kirjoissaan on vähän väliä kreikaksi kirjoitettuja lainauksia tai omia ajatuksia, eikä niitä ole aina saksannettu. Tämä on tuottanut minulle, kreikkaa osaamattomalle, suurta päänvaivaa. Jos oikein koville on ottanut, olen pyytänyt apua Goethe-Instituutin nyt jo eläkkeellä olevalta johtajalta, Eike Fuhrmannilta, joka on klassisessa lyseossa kreikkansa ja latinansa niin hyvin lukenut, että osaa näitä kieliä yhä.

Tietenkin joillekuille on vaikeaa hahmottaa, mitä Martin Heidegger tarkoittaa, kun hän käyttää esimerkiksi ilmaisua ”Die Welt weltet.”, maailma maailmoi. Tämäkin lause avautuu sellaiselle lukijalle, joka ei takerru näin hämmentävään uudistoteamukseen (jota ei edelleenkään muut käytä), vaan tutkii, minkälaisista ajatuksenkuluista Heidegger tähän ajatuksensa kiteyttää. Harrastefilosofina olen huvittanut saksalaisia poimimalla Heideggerin kirjoista vaikeatajuisia virkkeitä, jotka muodostavat ankaraa pohdintaa vaativan kokonaisuuden ja lopettanut lauseryöpyn filosofin omaan toteamukseen: ”Diese Tatsache versteht sich von selbst.”, suomeksi: Tämä tosiasiahan on aivan ymmärrettävä. (teoksesta ”Was heißt Denken”) Yleisö on puhjennut nauruun.

Heideggerin vasta vuonna 2014 julkaistut Mustat vihkot (Die schwarzen Hefte) saivat Saksassa aikaan todellisen myrskyn. Näissä muistiinpanoissa, jotka sisältävät hänen ajatuksiaan 1930-luvulla ja 1940-luvun alussa, Heidegger on nähty ilmeisenä antisemiittinä. Niinpä esimerkiksi Saksan Heidegger-seuran puheenjohtaja, Günter Figal, Freiburgin yliopiston filosofian professori, erosi seuran puheenjohtajan paikalta. Syyksi hän ilmoitti Heideggerin Mustista vihkoista paljastuvan juutalaisvastaisuuden ja Heideggerin 1930-luvun alusta kehittyneen ”monologisen ajattelun”. Suomessakin Mustat Vihkot saivat aikaan vilkasta keskustelua, ja moni tuntui haluavan tuomita Heideggerin fasistisena antisemiittinä. Onneksi professori Tarmo Kunnas tarttui aiheeseen Kanava-lehden numerossa 8/2015. Kunnas sanoo Mustien Vihkojen toimittajan, Peter Trawnyn, keskittyvän perifeeriseen ja sekundaariseen Heideggerin ajattelussa. Tarmo Kunnas toteaa, että Heideggerilla oli monia juutalaisia ystäviä, kuten rakastajattarensa Hannah Arendt. ”Heideggerin ajattelun ydin oli pahimmillaankin (H. liittyi natsipuolueeseen 1933, mutta pian alkoi kritisoida sitä mitä ankarimmin:) etäällä kansallissosialismin sumuisesta ’rotutieteestä’.”

Martin Heideggerin filosofiasta ja ajattelusta saa tietenkin parhaan käsityksen lukemalla hänen kirjojaan. Suomeksikin niitä on ilmestynyt sen verran, että asiasta saa kohtalaisen käsityksen. Heideggerin pääteos on vuonna 1927 ilmestynyt ”Sein und Zeit”, suomeksi Oleminen ja aika (Vastapaino, Tampere, 2000). Sitä pidetään yhtenä filosofian vaikeatajuisimmista julkaisuista. Se ei ole varsinaisesti ihme, sillä sen kääntäminen vieraille kielille on vain osittain onnistunut. Esimerkiksi englanninnos, ”Being and Time”, on paikoin alkuperäistä työläämpää lukea ja ymmärtää. Jos voi, kannattaa pitää alkuperäislaitosta rinnalla ja katsoa sieltä apua. Aivan ongelmaton ei ole Reijo Kupiaisen suomennoskaan. Ruotsiksi kirja ilmestyi vuonna 1981 (Doxa Press, Lund) Richard Marzin kääntämänä, ”Varat och tiden”. Toisen painoksen siitä julkaisi göteborgilainen Daidalos vuonna 2004. Marz myöntää käyttäneensä käännöksessään myös ”usein ankarasti kritisoitua” englanninnosta. Tämä Richard Marzin ruotsinkielinen Varat och tiden ei ole kovinkaan helppoa lukea, vaikka ruotsi ja saksa ovat melko lähellä toisiaan.

Iso oli iloni, kun vuonna 2013 näin Hedengrenin kirjakaupassa, Tukholman Stureplanilla, uuden ruotsinnoksen, ”Vara och tid” (Daidalos). Kääntäjä on filosofi Jim Jakobsson, jonka tekstejä olen innostuneesti seurannut monen vuoden ajan. Ilmeisesti kauan Ruotsissa käydyn vilkkaan Heidegger-keskustelun vauhdittamana Jakobsson oli päättänyt kääntää Sein und Zeitin selkoruotsille. Tässä tehtävässään hän on onnistunut niin suurenmoisesti, että minusta tämä Vara och Tid pitäisi olla pohjana kaikille muille kielille uudestaan käännettäville Sein und Zeit -kirjoille. Se olisi syytä kääntää Jakobssonin ruotsinnoksesta takaisin myös saksaksi, jotta nykysaksalaiset pääsisivät Heideggerin ajattelun juurille.

Jos joku lukija saa impulssin ruveta tutkimaan Vara och tid -kirjaa, suositan lämpimästi, että hän tutustuisi aluksi Jim Jakobssonin jälkikirjoitukseen. Se on noin 40 sivua pitkä, perusteellinen selvitys Heideggerin ajattelusta ja Sein und Zeit -teoksesta. Jakobsson kirjoittaa jälkipuheensa alussa näin:

”Kaikista vastakkaisista huhuista huolimatta Vara och tid, Heideggerin magnus opus vuodelta 1927, tuskin kuuluu filosofianhistorian vaikeatajuisimpiin ja hämärimpiin teoksiin. Eräällä tasolla se on pikemminkin niitä harvoja filosofisia tekstejä, joiden pitäisi olla tavalliselle lukijalle helposti lähestyttäviä ja käsitettäviä: kuten monet muut filosofian klassikot se ei vaadi erityisiä esitietoja tai harvinaista syvämielisyyttä, vaan sen voi vaivatta lukea myös filosofisesti harjaantumaton.”

Aivan näin optimistisesti — siis että sen ymmärtää ”filosofisesti harjaantumatonkin” —  Jakobssonin uuden ruotsinnoksen lukemiseen en suhtaudu. Joitakin peruskäsitteitä on pakko opiskella ensin, jotta voisi ymmärtää ’metafyysisen’ tai erottaa ’ontologisen’ ja ’onttisen’. Ontologinen on olemista tai olevana olemista, onttinen on konkreettisempaa olemista, luonnontieteellistä.

Jakobsson esittelee Heideggerin peruskäsitteitä. Niitä ovat ”Kysymys olemisen tarkoituksesta”, ”Ajallisuus ja temporaalisuus” tai Heideggerin peruskäsitteisiin lukeutuvan ”Dasein”, joka käännöksissä tarvitsee monia vaihtoehtoisia ilmaisuja, muiden muassa ilmauksia ”täällä-oleminen” ja ”maailmassaolo”.

Kaikki filosofitkaan eivät pidä metafysiikasta, joten ei olisi outoa, jos joku, joka arvostaa ennen kaikkea loogista empirismiä, kokemuksesta pääteltyä ajattelua, ei muutaman sivun luettuaan haluaisi jatkaa. Silti suositan myös tällaisille ihmisille ”Vara och tidiä”, suomeksi ”Olemista ja aikaa”. Tekee hyvää ajattelulle, jos itsestään selviltä tuntuvat asiat ja käsitteet esitetään totunnaisesta poiketen. Aivoja hivelee ja parhaassa tapauksessa niitä uudistaa, jos tutustuu arkisten asioiden pohtimiseen niin, että se asettaa koko sovinnaisen, jo varhain omaksutun, käsityksen maailmasta täysin uuteen valoon.

Toinen mielifilosofini, Ludwig Wittgenstein, aloittaa kuuluisimman teoksensa, Tractatus Logico-Philosophicus, hyvin loogisin lausein ja logiikka jatkuu lähes läpi kirjan. Lopussa Wittgenstein toteaa, että kaikkea ei ole mahdollista selittää vain logiikan keinoin. Tractatuksen lause 6.522 kuuluu: ”On olemassa jotakin sanoin ilmaisematonta. Se vain käy ilmi. Se on mystistä.” Tämän jälkeen seuraa vielä kaksi päälausetta, 6.53 ja 6.54, jotka jatkavat 6.522-mietteen ajatusta. Sitten seuraa kuuluisa lopputoteamus, lause numero 7: ”Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen.” Mistä ei voi puhua, siitä täytyy vaieta.

Linkki: Finna-tiedonhakupalvelu

Kustantaja, tietokirjailija Kai Linnilä

Jaan Kaplinskin ja Johannes Salmisen kirjeenvaihtokokoelma Vieläkö Tartossa laulaa satakieli sai nimensä Johannes Salmisen kirjeen (29.3.1989) viimeisistä lauseista. ”Hella Wuolijoki kertoo tulvehtivasta vihreydestä ja satakielistä, jotka toivat puistoihin elämää valoisina kesäöinä. Vieläkö Tartossa laulaa satakieli? Se minun täytyy saada tietää seuraavasta kirjeestäsi.” Kaplinski vastasi toukokuussa 1989: ”Niin, satakielet laulavat Tartossa. Kaupungin puistoissa en usko niitä kovin paljon olevan mutta täällä laitakaupungilla, jossa asumme, niitä on vielä yllättävän paljon.”

Magnus von Wright (1805–1868) sai valmiiksi ensimmäisen kansallisen ornitologisen perusteoksemme (Finlands foglar) ensimmäisen osan lokakuussa 1859. Nide oli yli 300-sivuinen. Teoksen toinen osa ilmestyi tekijän kuoleman jälkeen Johan Axel Palménin toimitteena syksyllä 1873. Toinen nide oli ensimmäistä osaa enemmän kuin kaksi kertaa laajempi.

Magnus ja Wilhelm (1810–1887) von Wrightin kuvateos Svenska Foglar ilmestyi kymmenen vuoden uurastuksen jälkeen 1838. Teos käsitti 178 käsin väritettyä kivipiirrosta. Maailman kauneimpiin ornitologisiin kuuluvan teoksen kustansi ruotsalainen kreivi Nils Bonde. Ferdinand Wrightin (1822–1906) nimen tuntee lähes jokainen suomalainen komeista lintuaheisista maalauksista, joista kuuluisin on Taistelevat metsot (1886).

Magnus von Wright, Aleksanterin yliopiston piirustusmestari, möi marraskuussa 1867 – puolisen vuotta ennen kuolemaansa – Helsingin yliopiston kirjastolle akvarellikokoelman nimeltä Skandinaviska Foglar, efter naturen målade af Magnus, Wilhelm och Ferdinand von Wright, Förnämligast under åren 1828–32. Kokoelma käsitti kaikkiaan 259 linnunkuvaa 253 kuvataulussa ja esitti 166 lajia ja kahta risteytymää. Kokoelman valtaosa eli 152 taulua oli Wilhelmin käsialaa, Magnuksen teoksia oli 96 ja Ferdinandin 9. Kaksi maalausta oli jäänyt signeeraamatta. Kirjaston kokoelman teoksista 146 kuului Svenska Foglar -teoksen originaaleihin. Kirjaston von Wright -akvarellit inventoitiin vuonna 1984. Kävi ilmi, että alkuperäisestä kokoelmasta oli josssakin vaiheessa kadonnut tietymättömiin viisi taulua. Lajimäärä on vähentynyt 161:een.

Kirjatalomme Amanita on julkaissut taiteilijaveljesten kirjallista, graafista ja maalaustuotantoa parin vuosikymmenen aikana varsin runsaasti. Rahoitimme oman tuotannon tarpeisiin kirjaston von Wright -akvarellien digitoinnin syksyllä 2000.

Tapasin professori Kaisa Häkkisen kevättalvella 2002 Suomen tietokirjailijoiden kekkereissä. Häkkinen oli juuri saanut valmiiksi monen vuoden tutkimuksensa suomalaisten linnunnimien etymologiasta. Kun tutkija ei ollut vielä tehnyt sopimusta käsikirjoituksen julkaisemisesta, ehdotin kustantajaksi Amanitaa. Lupasin kuvitukseksi von Wright -veljesten linnut.

Kaisa Häkkisen Linnun nimi ilmestyi Amanitan kustantamana kahtena eri sidoseditiona sekä vasta perustetun Teos-yhtiön kirjakauppalaitoksena. Teos möi etymologiaa ainakin kolmen painoksen verran.

Häkkisen esityksestä käy ilmi, että Tukholmassa 1644 painetussa kolmikielisessä Vocabula-sanakirjassa (Varium rerum vocabula Latina, cum Svetica et Finnonica interpretatione) satakielen nimitys oli catawarastas. Henricus Florinuksen nimi laulajalle oli vuonna 1678 yxi caunin äänisin lindu. Christfried Ganander käytti 1787 kahta nimeä: yörastas ja katawarastas. Gustavus Renwall ja Carl Helenius nimittivät lintua 1800-luvun ensikymmeninä yörastaaksi. William Nylander (1849), Magnus von Wright (1859) ja Elias Lönnrot (1861) käyttivät nimeä satakielikerttu. Lönnrot tunsi laulajan myös ilolintuna. Nykyinen satakieli-nimitys tuli käyttöön A.J. Melan ja K.E. Kivirikon Suomen luurankoiset -teoksessa vuonna 1909.

Magnus von Wright kertoo Finlands foglar -teoksessa, että pohjoisimmat satakielet on nähty Kuopion läänin Leppävirralla. Magnus ja hänen kaksi veljeään, Wilhelm ja Julius, ampuivat niistä jokaisen. Ensimmäinen havainto oli vuodelta 1827, ja linnun ampui Wilhelm. Julius teki tuoreimman havainnon ja sai saaliin toukokuun 24 päivänä 1856. Magnus von Wright kertoo myös kesäkuisista havainnoista. Maisteri C. Aschan oli saanut Käkisalmessa satakielikoiraan jyvälle kesäkuun 5. ja 12. päivänä.

Tämän vuosituhannen luonnonystävä paheksuu muinaisten ornitologien vimmaa ampua kaikkea lentävää. Nuoruudessamme oli hyväksyttyä listiä variksia ja räkättirastaita, mutta laululintujen ampuminen kuului selväpiirteisiin rikoksiin.

18. ja 19. vuosisadan luonnonystävät hankkivat tutkimusaineistonsa ainoalla mahdollisella tavalla. Pohjolaan suuntautuneiden eurooppalaisten retkikuntien jäsenet muistivat 1700-luvun lopulla ylistää suomalaisen talonpojan tarkkaa silmää. Taitava ampuja tiputti linnun oksalta niin että sen pystyi lähes vahingoittumattomana täyttämään havaintovälineeksi

Ilman savolaisten aatelisnuorukaisten tarkkaa silmää emme voisi ihailla Svenska Foglar -teoksen akvarelleja ja Magnus von Wrightin Finlands foglar -teoksen ornitologisia tekstejä.

Muuten: vieläkö Leppävirralla laulaa satakieli?

Kirjallisuutta:

Kaisa Häkkinen: Linnun nimi. Amanita, Somero 2003.

Kaisa Häkkinen: Linnun nimi. Teos, Helsinki 2004.

Jaan Kaplinski – Johannes Salminen: Vieläkö Tartossa laulaa satakieli. Tammi, Helsinki 1990.

Anto Leikola – Juhani Lokki – Torsten Stjernberg: Taiteilijaveljekset von Wright. Suomen kauneimmat lintumaalaukset. Valitut Palat – Reader’s Digest, Helsinki 1986.

Magnus von Wright: Finlands foglar, hufvudsakligen till deras drägter. Förra afdelningen. Helsingfors 1859.

Magnus von Wright (– J.A. Palmén): Finlands foglar, hufvudsakligen till deras drägter. Senare afdelningen, efter författarens död omarbetad och utgifven af Johan Axel Palmén. Helsingfors 1873.

Linkki: Finna-tiedonhakupalvelu

Johtaja Leena Majander-Reenpää, FILI- Finnish Literature Exchange

Olin aloittanut Otavassa markkinointi- ja myyntihommissa syksyllä 1980. Tehtäviini kuului mm. uutuuskirjojen esittely ja myynti kirjakauppaväelle. Oli siis innostavaa – ja välttämätöntä! – perehtyä uutuusteoksiin ennakolta, lukea ne itse jo käsikirjoituksina mikäli mahdollista. Usein oli kuitenkin tyytyminen kustannustoimittajalta saatuun valistuneeseen arvaukseen vielä kirjoittamattoman, mutta seuraavan kauden uutuudeksi ilmoitetun teoksen sisällöstä.

Kotimaisen kaunokirjallisuuden osalta tämä merkitsi kiinteätä yhteydenpitoa Hannu Mäkelään ja Martti Anhavaan; Anja Salokannel liittyi toimituksen vahvuuteen vasta muutamia vuosia myöhemmin. Hannu oli kovasti työn raskauttama, kuten hänen muistelmateoksestaan Muistan – Otavan aika (Tammi 2015) saamme monipolvisesti lukea. Martti vierasti myyntipuheita ja kokouksia, vetäytyi palavereissa takariviin istumaan ja upposi lukemaan muassaan tuomaansa käsikirjoitusta.

Nykyisen Lukukeskuksen edeltäjä Kirjailijakeskus välitti kirjailijoita esiintymään kouluihin ja kirjastoihin ja huolehti, että kirjailijat saivat reissuistaan matkakorvaukset ja esiintymispalkkionkin. Kirjailijakeskus organisoi myös keväisin järjestettävän Lukusunnuntai-tapahtuman, jolla tavoiteltiin samaa kuin vuonna 2015 ensimmäistä kertaa järjestetyllä Lukurauhan päivällä: kehotettiin suomalaisia omistamaan yksi keväinen päivä lukemisen ihanuudelle, vailla kaikkea muuta elämään liittyvää hössötystä. Lukemiseen keskittyminen huolestutti kirjanystäviä jo kolmekymmentä vuotta sitten, ennen some-aikaa.

Kevään 1983 Lukusunnuntain teemaksi oli Kirjailijakeskuksessa valittu Lue näytelmä. Proosaa, esseitä, lyriikkaa, valittuja ja koottujakin teoksia solkenaan julkaiseva kustantaja huokaisi turhautuneena: eikö nyt mitään muuta keksitä! Tällaisen pohjavireen muistan keskustelusta Hannu Mäkelän kanssa, kun hän tyrkkäsi minut Otavan myyntipäällikkönä Kirjailijakeskuksen palaveriin Lukusunnuntaita suunnittelemaan.

Taisin olla ainoa kustantajan edustaja palaverissa. Muut olivat viisaasti väistäneet uhkaavan vaaran ja jättäneet saapumatta paikalle. Mukana palaverissa oli ainakin tummakulmainen Ilpo Tuomarila ja myös sittemmin Radioteatteria johtanut monipuolinen Pekka Kyrö.

Muutama tunti pidettiin kokousta ja sen jälkeen kävelin takaisin työpaikalleni Otavaan Uudenmaankadulle. Mieltäni kaihersi levottomuus. Mitä mahtaisi sanoa Hannu, kuinka paljon hiuksia hän repisi jo valmiiksi pystyssä sojottavasta kuontalostaan, kun kertoisin että olin juuri tehnyt elämäni ensimmäisen kustannuspäätöksen? Olin keskustelun pyörteissä ajautunut lupaamaan, että juu, kyllä Otava kustantaa kokoelman suomalaisia nykynäytelmiä kirjan muodossa tätä Lukusunnuntaita varten.

Ramppi palaa – Suomalaisia näytelmiä 1974-1981 -antologia (Otava 1983) ilmestyi seuraavana keväänä.  Sen esipuheen aluksi kirjan toimittanut Pekka Kyrö kirjoittaa: “Suomessa on tapana julkaista hyvin harvoin näytelmiä. Onko niin, että näytelmän esittämistä teatterissa pidetään riittävänä, että näytelmiä ei tarvitse kirjaksi painaa?”  Kokoelmassa ilmestyivät Claes Anderssonin, Henri Kapulaisen, Christer Kihlmanin, Pirkko Kurikan, Jussi Kylätaskun, Pirkko Saision ja Lauri Siparin näytelmät. Tekijäkunta on kiistatta aikansa kärkikaartia ja noita teksteistä saatetaan esittää vielä nykyisinkin.

Kotimaisten näytelmien julkaisemisessa kunnostautui sittemmin kustantaja Touko Siltala, joka perusti 2000-luvulla WSOY:lle oikein sarjan, jossa ilmestyi mm. Pasi Lampelan, Reko Lundanin ja Pirkko Saision näytelmiä sekä Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -elokuvan pohjateksti ja Sofi Oksasen Puhdistuksen näytelmäversio. Muistelen Toukon kertoneen puhelinsoitosta Rekolle, jossa kyseli näytelmätekstiä. Ja vastaus oli, että olisi minulla täällä romaanikin…

Suomen Kansallisteatteri, jonka hallintoelimissä työskentelin noin 20 vuotta, julkaisee nykyisin yhteistyössä ntamo -kustantamon kanssa ohjelmistonsa näytelmiä kirjoina. Tekijäkunta on vaikuttava, kirjailijoiden huippukaartia: Juha Hurme, Juha Jokela, Heini Junkkaala, Laura Ruohonen, Paavo Westerberg.

Vaikka oman kustantajanurani ensimmäinen kustannuspäätös liittyi näytelmiin, en tainnut sitten koskaan enää julkaista näytelmätekstejä. Teatteria koskevista kirjoista tuli minulle kuitenkin erityinen lempilapsi. Iloitsin yhteistyöstä mm. legendaaristen Lasse Pöystin ja Tiina Rinteen kanssa. Lauri Meren kanssa sain olla tekemässä kirjaa Pentti Siimeksestä ja Tauno Palosta sekä teoksen Näyttelijät sodan varjossa: Teatterikoulun ensimmäinen kurssi 1943-45 (OTAVA 2005). Se onkin yksi kustantajanurani lempikirjoista.

Oli erityinen ilo ja kunnia saada työskennellä Kansallisteatterin pääjohtajan Maria-Liisa Nevalan kanssa paitsi teatterissa myös hänen muistelmateoksensa Mieleni talot – Totta, tarua ja tulkintaa (WSOY 2012) kustantajana. Nevala kertoo taidelaitoksen johtamisesta jotakin sellaista, joka soveltuu johtamisopiksi monelle muullekin alalle.

Kolmekymmenvuotinen työ kustantajana on tuonut kotiini paljon kirjoja, joista osa ei mitenkään liity omien mielenkiinnonkohteideni piiriin. En harrasta kuntosaliliikuntaa, eikä perheessäni ole koskaan ollut koiraa, vaikka kuntoilu- ja koirakirjoja kylläkin. Kustantajan kirjahyllystä muodostuu helposti sekalaisten sattumusten kokoelma. Kaikkia työurani ajalle osuneita kirjoja en ole voinut säilyttää, mutta voin olla luottavaisella mielellä tietäessäni niiden kaikkien, ihan hölmöimpienkin kustannuspäätösteni, olevan hyvässä säilössä Kansalliskirjastossa.

Repikö Hannu Mäkelä hiuspörrönsä irti, kun kerroin Ramppi palaa -kirjan päätymisestä hänen uutuuslistalleen? Ei repinyt. Hannu virnisti. Hän oli näytelmäkirjailija itsekin ja kannusti nuorta markkinoijaa sitten myymään tätä mestariteosta suuria määriä Lukusunnuntaita viettäville suomalaisille.

Filosofian maisteri Liisa Aroheimo

Ensimmäiset käyntini tein Kansalliskirjastoon ylioppilasvuosinani 1970-luvulla. Opiskelin ihailemani professori Erik Tawaststjernan aikana musiikkitiedettä pääaineena ja samaan aikaan professori Lars Petterssonin johdolla taidehistoriaa Helsingin yliopistossa. Kävin tuolloin useasti kirjastossa etsimässä sanomalehtien mikrofilmeiltä tietoja kuvanveistäjä Wäinö Aaltosesta ja Suomen valtion vuonna 1935 häneltä tilaamasta Jean Sibeliuksen muotokuvasta, taidehistorian laudaturtyöni kohteesta. Kuljin aina ihailevin katsein arvokkaan, kauniin Kupolisalin kautta mikrofilmien pariin. Interiööri on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.

Vuosia myöhemmin, jo valmistuttuani filosofian maisteriksi, mieleeni on erityisesti jäänyt edesmenneen puolisoni Einari Marvian, ”Kurren” kanssa tehty tulevalle tutkijalle tarkoitettu opastuskierros. Hän halusi perehdyttää minut kädestä pitäen Kansalliskirjaston musikologian tärkeimpiin lähteisiin. Hänen kuoltuaan v. 1997 uudet haasteet täyttivät elämäni, ja suunnitelmissa olleet Suomen musiikin kustantamisesta kaavaillut jatkotutkimukset jäivät.

Einari Marvia oli innokas kirjaston käyttäjä. Hän oli tutkijana kiinnostunut akateemisesta musiikin harjoituksesta sekä Turussa että Helsingissä. Hän oli viettänyt vuosia omien tutkielmiensa parissa kirjastossa ja tunsi näin ollen sen sisältämät aineistot hyvin. Hänellä oli läheinen ja samalla kunnioittava ystävyys silloiseen ylikirjastonhoitajaan, professori Esko Häkliin. Mieleeni ovat myös jääneet arvostavan hienot puhelinyhteydenotot kotikirjaston työpöydän äärestä, Kansalliskirjasto oli hänelle, musiikin humanistille ja esteetikolle ”pyhä paikka”.

Selvittäessäni Marvian jälkeensä jättämää kotiarkistoa vuonna 2003 sain Inkeri Pitkärannan rohkaisemana ajatuksen ottaa yhteyttä nykyiseen ylikirjastonhoitajaan, professori Kai Ekholmiin. Tiedustelin, ottaisiko Kansalliskirjasto suojiinsa Kurt Einar Marvian, säveltäjän, musiikin tutkijan ja musiikinkustantajan kotiarkistot, Vastaus oli heti myöntävä. Näin perustettiin Einari Marvia (1915–1997) -niminen arkistokokonaisuus, joka sisältää sävellyksiä, sävellyskäsikirjoituksia, luonnoksia ja tutkimustyön aineistoa. Marvia oli erityisesti tutkinut ylioppilaiden musiikkiharrastuksia 1600-luvulta alkaen sekä laajasti Suomen musiikin varhaisvaiheita. Marvian lahjoitus on nyt pääpiirteissään luetteloitu.

Koska olen itsekin vuosia seurannut läheltä edesmenneen puolisoni ahkeraa työskentelyä ja  tutustunut laajaan järjestelemättömään kotiarkistoon, olen hyvin kiitollinen Kansalliskirjaston asiantuntevalle ja innostuneelle henkilökunnalle, erityisesti Petri Tuoviselle ja Marjut Hjeltille.

Einari Marvian nimeä kantava arkisto Kansalliskirjastossa on minun aarteeni ja edellä mainitut ystäväni sen aarteen vartijoina.

Linkki: Einari Marvian arkisto Kansalliskirjaston Finna-tiedonhalupalvelussa

Sibelius-tutkija, MuT Tuija Wicklund

Minun aarteeni Kansalliskirjastossa on erkki. Tai eerikki tai erik. Ja kyllä, nimenomaan pienellä eellä. Viralliselta nimeltään tietenkin erikoiskokoelmien lukusali, joka sijaitsee kirjaston kolmannessa kerroksessa, sen perimmäisessä nurkassa.

Siellä salin hiljaisuudessa, muiden tutkijoiden ja papereiden kahinan seurassa, olen hartaana ja uteliaana tutkinut alkuperäisiä (myös kopistien) käsikirjoituksia, niin nuotteja kuin kirjeitäkin. Tutkimuskohteeni on Jean Sibeliuksen yksityisarkisto sekä osittain häneen liittyvien henkilöiden arkistot. Kirjeistä saa hyvää ajankuvaa ja löytyy niistä yleensä tutkimuksen kannalta relevanttia tietoakin, mutta lisäksi nuottimuistiinpanoja sekä pieniä piirroksia. Hauskoja ovat myös korttien kuvapuolet, joissa komeilee muun muassa kaupunkeja reilun sadan vuoden takaisessa asussaan. Sibelius-kokoelmassa on myös jonkin verran konserttiohjelmia, lehtileikkeitä sekä satunnaisia valokuvia.

Etupäässä käyn erkissä kuitenkin tutkimassa Sibeliuksen nuottikäsikirjoituksia. On tunnustettava, että kyllä alkuperäisen käsikirjoituksen näkeminen säväyttää, varsinkin kun sen kokee ensimmäistä kertaa. Omalla kohdallani tuo tapahtui kesällä 2002 kun olin keväällä aloittanut Sibeliuksen koottujen teosten toimittajana. Sibeliuksen käsiala sinänsä oli jo toki tuttua kopiokirjojen sivuilta, mutta alkuperäinen nippu nuottisivuja ”väreissä” kuluneine kulmineen ja sormenjälkineen on kyllä jotain muuta.

Ensimmäiseen toimittamaani niteeseen sisältyi Skogsrået, sinfoninen runo orkesterille. Sen partituurisivuja koristavat niin lyijy- kuin värikynillä tehdyt lukuisat muokkaukset ja merkinnät. Partituuri on kirjoitettu mustalla musteella kuten tavallista ja samalla musteella Sibelius on jo tehnyt joitakin yliviivauksia ja muutoksia, kuten kuvasta partituurin sivulta 9 näkee. Sen lisäksi merkintöjä on usealla eri lyijykynällä, kahdella eri sinisen ja kahdella eri punaisen sävyisellä puuvärillä.

Kaikki merkinnät eivät ole Sibeliuksen itsensä tekemiä. Esimerkkikuvissa näkyy viivastoilla tahdeittain kulkeva juokseva numerointi. Kopisti Ernst Röllig kirjoitti ne helpottaakseen työtään kun hän kopioi soittajille stemmoja. Myös muut partituuria käyttäneet kapellimestarit ovat saattaneet tehdä merkintöjä.

Erikoisinta Skogsråetin partituurissa on kuitenkin vihreän puuvärin käyttö, sillä sitä on Sibeliuksen nuoteissa vain harvakseltaan, silloinkin yleensä otsikon tai opusnumeroinnin yhteydessä. Yleisesti ottaen Sibelius alkoi käyttää vihreää vasta vuoden 1908 tienoilla. Vihreää väriä löytyy esimerkiksi päiväkirjasta (1909–1944), jonne Sibelius alleviivasi vihreällä valmistuneiden teostensa nimet.

Nämä partituurin eri värit ja niiden sävyt olivat avainasemassa kun määrittelin niillä tehtyjen merkintöjen keskinäistä järjestystä ja tekoajankohtaa. Partituurista löytyy nimittäin useita eri kynillä ylivedettyjä katkelmia ja kokonaisia sivuja (esimerkiksi kuvan s. 78). Hyppyjä sivulta toiselle on lisäksi merkattu viivoilla ja erilaisilla ”hyppy”-merkeillä (katso s. 9) tai wi-de maininnoilla. Iso leikkaus on tehty myös partituurin keskellä, jossa jäljelle jääneet sivujen kannat paljastavat, että kaksi kokonaista nuottilehteä on leikattu pois nipusta. Muutamilla sivuilla on korjauslappu (pala uutta nuottipaperia) liimattuna vanhan notaation päälle (katso kuva s. 34).

Kuvat: Kansalliskirjasto, Jean Sibeliuksen yksityisarkisto, Skogsrået (HYK 0102) säveltäjän omakätinen partituuri:

         
(sivu 9)                                                        (sivu 78)          

 
(sivu 34)

Näiden lyhennysten tekemisen ajankohta oli tärkeää selvittää, sillä sen perusteella määrittyi ensiesityksessä 1895 soitettu teoksen muoto eli se olivatko väreillä merkityt muutokset päätyneet partituuriin jo ennen ensiesitystä vai vasta sen jälkeen. Toinen mahdollinen ajankohta nimittäin oli vuosi 1936, jolloin teos kaivettiin päivänvaloon 40 vuoden tauon jälkeen Norden-yhdistyksen juhlaa varten. Koska juhla radioitiin Pohjoismaihin suorana, sen ohjelmanumeroille oli määritetty tarkat kestot ja Skogsråetia piti sen takia lyhentää.

Värisävyjen vertaaminen on vaikeaa, etenkin kun yksi vertailukohdista, päiväkirja, on arkistoituna eri taloon, tässä tapauksessa Kansallisarkistoon. Niinpä eräänä päivänä marssin erkkiin maalivalmistajien värikartat käsissäni, jotta vertailussa ei tarvitsisi luottaa yksinomaan muistiin. Nykyään kaikki on helpompaa kun digikameralla voi ottaa kuvia muistin avuksi ja näytöllä saa yksityiskohdat suurennettua paremmin kuin suurennuslasilla. Mutta niin hyvä apu kuin kuva onkin, on turha kuvitellakaan että kuva voisi koskaan korvata alkuperäistä. Alkuperäisestä nuotista voi esimerkiksi saada selityksen oudolle viivanpätkälle jollain sivulla. Sivu on saattanut näkyä aukeaman alta ja kun aukeamalle on vauhdikkaasti piirretty viiva, myös alla pilkottava sivu on saanut osansa. Alkuperäisistä näkee myös vesileimat ja mikä hauskinta, korjauslappujen alle saattaa nähdä, mikäli liimaus on hiukan irronnut tai led-taskulampulla saa valaistua paperikerrosten läpi.

Vertaamalla Skogsråetin partituuria soittajien käyttämiin stemmoihin ja niiden sisältämiin myös soittajien tekemiin merkintöihin sekä tutkimalla eri lyijykynä- ja värimerkintöjä, kykenin lopulta sanomaan mitkä kolme leikkausta oli tehty vuoden 1936 esitystä varten ja mitkä Sibelius oli tehnyt jo aiemmin. Lisäksi vuoden 1936 leikkaukset paljastuivat teoksen silloin johtaneen kapellimestari Georg Schnéevoigtin tekemiksi. Ja kävi ilmi, että tämän ainoan teoksen yhteydessä vuonna 1895 Sibelius käytti vihreää puuväriä ennen vuotta 1908.

Tunne, kun palaset äkkiä loksahtavat paikoilleen ja kuva tapahtumista piirtyy, on mahtava. Älkää siis pahastuko, jos joskus erkissä ollessani innoissani hiukan hihkaisen ääneen.

Linkki: Sibeliuksen koottujen teosten sivut

Kirjailija Sirpa Kähkönen

Astuin Helsingin Yliopiston kirjaston kupolisaliin ensimmäisen kerran vuonna 1985, luulisin. Siitä on siis kolmekymmentä vuotta. Voi sanoa, että en ole koskaan sen jälkeen tullut sieltä ulos. Jokin osa minua on siellä aina. Kirjaston nimi on tänä aikana muuttunut Kansalliskirjastoksi, eikä minulla ole mitään sitä vastaan – nimihän korostaa entistäkin paremmin sitä, että kirjasto kuuluu kaikille.

Pienestä eteisestä suureen kupolisaliin. Lankkulattiat, edellisten tutkijasukupolvien kuopalle kuluttamat, puiset lokerot, avainpulikka ja siinä numero. Muistikirja, kynä, askelet lankuilla, ovesta sisään – ja häikäistyminen. Ensimmäisellä kerralla ja aina.

Olen sanomattoman kiitollinen siitä, että Engelin arkkitehtuuri on saanut olla merkityksellinen osa arkeani jo yli puolet elämästäni. Olen kasvanut kiinni Otium sapientis -ajatukseen koko sydämelläni ja aivoillani; kirjasto on minulle hengen kylpylä ja viisaan lepo, ja kaipaan lähes päivittäisiä käyntejäni sen saleissa intensiivisesti nyt, kun minun Helsinkini keskipiste on remontissa.

Kun valmistelin Graniittimies-romaaniani, työskentelin aktiivisesti arkistoissa, erityisesti Kansallisarkistossa ja Kansan Arkistossa. Ensisijaisilla lähteillä on aina ollut suuri merkitys työlleni. Tutkin Neuvostoliittoon menneiden suomalaisten kulttuuria niin Valtiollisen poliisin arkiston kuin Kansan Arkistoon talletettujen muistitietokokoelmien kautta.

Kansalliskirjastosta puolestaan löytyi Slavica-kirjaston valtava aarreaitta, jota käytin tässä työssä ensimmäistä kertaa laajamittaisemmin. Slavicasta sain asiantuntevaa ja ystävällistä apua erilaisten Pietaria / Petrogradia / Leningradia koskevien aineistojen löytämiseen. Valokuvakirjoja, taidekirjoja, historiateoksia, matkaoppaita vuosisadan alun kaupunkiin – ajalle ennen mullistusta ja mullistuksen jälkeen. Kävin läpi kortistoa ja tietokantaa perinpohjaisesti jo siinä vaiheessa, kun en vielä aivan tarkkaan tiennyt, mitä etsin. Se on ollut tapani jo vuosien ajan, ja siitä on ollut paljon hyötyä, koska jokin aivan irrallinenkin teos saattaa jossain vaiheessa palata mieleen ja loksahtaa kohdalleen.

Kun sitten luin Slavican kokoelmista Karl Schlögelin, suuresti ihailemani kaupunkihistorioitsijan, teoksen Terror och dröm. Moskva 1937 (saksaksi Terror und Traum), olin todella vaikuttunut siitä, mitä kaikkea hän oli kerännyt teoksensa lähteistöön. Uskaliaalla kompiloinnilla ja monenkirjavan materiaalin rinnastamisella hän oli komeasti päässyt tavoitteeseensa, joka oli bahtinilaisen kronotoopin, merkityksellisen ajan ja paikan kohtaamispisteen, luominen.

Vuoden 1937 Moskovahan oli paitsi vallankumouksen juhlavuoden myös suuren terrorin kaupunki, ja Schlögel näyttää näiden kahden ilmiön leikkauspisteet, sisäiset yhteenkuuluvuudet ja ristiriidat taitavasti. Yhtenä lähteenä hänellä on ollut Moskovan osoitekirja kyseiseltä vuodelta.

Schlögeliä lukiessani käsitin äkkiä että Slavicassa säilytetään osoitekirjoja nimeltä Vesj Leningrad. Tajusin, että voin tilata ne luettavikseni, ja aavistin, että niiden kautta aukeaa työhöni merkityksellinen portti. Konkretia on fiktiota kirjoittaessa tärkeää – sitä olen luonut muun muassa lukemalla kunkin ajankohdan sanomalehtiä. Neuvostoajan sanomalehdissä on kuitenkin sellainen pulma, että niissä niin sanottu pieni elämä ja arki pääsevät näkyviin vain mikroskooppisina välähdyksinä. Arvelin että osoitekirjat voisivat raottaa isompia kurkistusaukkoja kaupunkiin, jota ei enää ole – ja niin kävikin.

1920-luvun Vesj Leningrad -kirjoissa näkyy nuoren neuvostovaltion politiikka ja sen sanelemat käytännöt hyvin selkeästi. Sotakommunismin jälkeinen uusi talouspolitiikka, NEP, joka jossain määrin vapautti yksityisyritteliäisyyden, toi osoitekirjoihin valtavan määrän mainoksia mitä erilaisimmilta elämänaloilta: yksi artteli mainostaa valmistavansa maailmanvallankumouksen suurhenkilöiden patsaita kipsistä ja pronssista, toinen kertoo painotalonsa avaamisesta mustavalkein raflaavin kuvin. Rulettia, chemin-de-feriä ja muita uhkapelejä pelataan valtion kasinossa ja Hôtel d’Europessa saattaa juhlia talvipuutarhan sähkövalokaarien alla.

Kirjoissa on kaikkien teatterien, konserttisalien ja sirkuksen paikkakartat sekä lippujen hinnat. Niissä luetellaan katujen ja instituutioiden uudet ja vanhat nimet. Kalentereihin on merkitty vanhat juhlapäivät ja niiden tilalle ja rinnalle tulleet uudet, kommunistiset juhlat.

1920-luvun alussa bolshevikit myös jakoivat auliisti tietoa valtakunnasta tilastojen muodossa: osoitekirjoissa on informaatiota muun muassa kaupungin demografiasta; sodan ja kriisin vuodet näkyvät selvästi kuolleisuustilastossa ja asukkaiden ikäjakaumassa – samasta seikasta, nääntyvästä kaupungista, puhuu Anna Ahmatova runoissaan tuolta ajalta. Myöhemmin nämä tilastot katoavat osoitekirjoista, niin kuin katoaa Ahmatovan nimi ja osoitekin, vaikka hän yhä asui Fontankan talossa.

Bolshevikit kutsuivat 1920-luvulla maahan paljon kirjailijoita ja journalisteja. Vieraat julkaisivatkin runsaasti reportaasikirjoja – osa suopeita, suurempi osa perin kriittisiä. Tätä kirjallisuutta on paljon Kansalliskirjastossa ja käytin sitä suurin määrin hyväkseni. Näiden teosten kautta aukeni näkökulmia muun muassa katulapsiongelmaan, johon perehdyin myös Alan M. Ballin tutkimuksen kautta. Tätä tutkimusta ei ole Kansalliskirjastossa, mutta pääsin sen jäljille erään toisen teoksen lähdeluettelon kautta.

Yhdistettynä tutkimuskirjallisuuteen ja alkuperäislähteisiin Vesj Leningrad -kirjat auttoivat minua luomaan sen faktapohjan, joka fiktiossa piiloutuu suurimmaksi osaksi näkymättömiin, teräsverkoksi, jonka varassa kertomus lepää. Kansalliskirjaston kaikkein pyhin on minun maailmassani erikoislukusali, johon sain tätäkin työtäni varten kallisarvoisia aineistoja: karttoja ja osoitekirjoja, joita valvovien silmien alla luin. Vuosien mittaan minulle on kuljetettu varastoista kaikenmoista tavaraa: muun muassa kärrytolkulla paksun pölyn peittämiä Deutsche Allgemeine Zeitung -vuosikertoja suurissa pahvikansioissaan, Poliisisanomia samaten kärrylasteittain, keskusrikospoliisin erityisluvalla.

Sydän pamppaillen olen monta kertaa astunut pienestä eteisestä kupolisaliin, saapumisilmoituksen tultua, tietäen, että pian saan käsiini jotain mikä muuttaa kaiken, avaa aivan uuden oven, auttaa käsittämään mennyttä taas hiukkasen verran paremmin.

Pacius-edition tutkija Jani Kyllönen

Suomalaisen oopperan historia on varsin lyhyt, mutta silti jo sen alkumetreillä syntyi teos, joka vieläkin nauttii arvostusta ja kiinnostusta. Suoritus on hämmästyttävä siihen nähden, että ennen sitä Suomessa ei ollut sävelletty yhtään varsinaista oopperaa ja että teos esitettiin ensikertaa amatöörivoimin. Puhun tietysti Fredrik Paciuksen (1809‒1891) oopperasta Kung Karls jakt eli Kaarle-kuninkaan metsästys, joka kantaesitettiin 24.3.1852. Libreton oopperaan kirjoitti Zacharias Topelius (1818‒1898).

Miksi sitten valitsin juuri tämän teoksen kirjoitukseni aiheeksi? Paciuksen oopperan käsikirjoitus, tai siis oikeasti kolme, kuuluu Kansalliskirjaston kokoelmaan, ja onhan teos myös todellinen kansallinen aarre. Käsikirjoitus on osa Fredrik Paciuksen arkistoa, jonka Paciuksen suku lahjoitti vuonna 1916. Kokoelma käsittää pääosan Paciuksen elämäntyöstä, joten se on Pacius-tutkijalle mitä suurin aarreaitta.

Viime vuodet olen yhdessä Mikko Nisulan kanssa tehnyt kriittistä editiota Kaarle-kuninkaan metsästyksestä, mutta oma suhteeni tuohon teokseen alkoi jo teini-iässä kun kuuntelin oopperan vastailmestynyttä levytystä (joht. Ulf Söderblom, Finlandia Records, 1991) pianopartituurin kanssa. Teos teki jostakin syystä syvän vaikutuksen minuun. Varmasti syynä oli juuri Paciuksen tarttuva musiikki.

Paciuksen oopperan juonesta sen verran, että ooppera käsittelee nuoren Kaarle XI:n (1655‒1697) vuonna 1671 tekemää metsästysmatkaa Ahvenanmaalle ja sen aikana yritettävää vallankaappausta. Neuvokas kalastajatyttö Leonora kuitenkin tekee tyhjäksi salaliittolaisten aikeet ja pelastaa sulhasensa Jonathanin vankilalta, sillä Jonathan on ampunut hirven, joita lain mukaan vain kuningas saa ampua. Paciuksen ooppera on siis perinteinen romanttinen pelastusooppera, Beethovenin Fidelion tapaan. Kaarle-kuninkaan metsästyksen juoni on sinänsä triviaali, mutta milloin romanttisten oopperoiden juonet ovatkaan olleet elämää suurempia? Jos musiikissa on imua, niin onko juonella suurta merkitystäkään?

Kriittisen edition laatijalle Paciuksen ooppera on varsinainen vyyhti. Pacius ei kirjoittanut vain yhtä versiota oopperasta, vaan korjasi sitä peräti kolme kertaa, tästä syystä oopperasta tunnetaan peräti neljä Paciuksen kirjoittamaa partituuria, joista kolme on Helsingissä, ja yksi Tukholmassa. On melkoinen onni että ensimmäinen, kolmas ja neljäs versio ovat juuri Kansalliskirjastossa. Tämä helpottaa suuresti eri versioiden välistä vertailua, joka on tärkeä ja keskeinen osa prosessi kun tehdään kriittistä editiota. Neljäs versio (vuodelta 1879) Kaarle-kuninkaasta on juuri se, jota nykyään esitettään ja sellainen millaiseksi Pacius oopperansa näyttää tarkoittaneen. Muut versiot ovat selvästi välivaiheita kohti päämäärää, kohti ideaalia mihin Pacius pyrki.

Magnus von Wrightin öljymaalaus: Loppukohtaus Kaarle-kuninkaan metsästys -oopperasta.

Oopperaa esitettiin useita kertoja Paciuksen eläessä ja jokaista produktiota varten Pacius teki uudistuksia teokseensa. Jokainen versio on edeltäjäänsä hiotumpi, musiikillisesti ja dramaturgisesti tiiviimpi. Sen huomaa varsinkin ensemble-kohtausten kontrapunktisuudesta: kun ensimmäisessä versiossa laulajien repliikit seuraavat toisensa perään, ikään kuin puheteatterin dialogina, niin viimeisessä versiossa yksittäiset repliikit ovat toistensa päällä, yhdeksi musiikilliseksi jatkumoksi sulautuneina.

Kaarle-kuninkaan metsästys on nauttinut jonkinlaista kansallisen ikonin asemaa, tosin minusta on usein tuntunut, että teos kuitenkin tunnetaan paremmin nimeltä kuin musiikkina. Se on kuitenkin ensimmäinen suomalainen ooppera, vaikka säveltäjä olikin saksalainen. Toisaalta, Pacius teki pääosan elämäntyöstään Suomessa, joten minusta säveltäjän kansallisuus on tässä mielessä täysin toissijainen asia. Kuulen kuitenkin Paciuksen musiikissa myös suomalaista tunnelmaa, minusta musiikki ei ole minusta niin ”saksalaista” kuin voisi olettaa. Hieno esimerkki on vaikkapa Leonoran balladi toisen näytöksen alussa (Och havets unga tärna, Finnen suomennoksena: Ja nuori meren neito), joka on hyvinkin kansanomainen. Ja myös kolmannessa näytöksessä on myös paljon suomalaisen kansanmusiikin vaikutetta.

Itselleni Kaarle-kuninkaan metsästys on läheinen ja rakas teos ja minusta on upeaa että tämä käsikirjoitus eri versioinen on Kansalliskirjastossa, ehkä ainoana paikkana missä se voisi olla. Paciuksen elämässä yliopisto oli keskeinen paikka ja monet Paciuksen konserteissa pidettiin Senaatintorin läheisyydessä, kuten kaupungintalon juhlasalissa. Kun kriittinen editio aikanaan valmistuu, niin toivon että se toisi Kaarle-kuninkaan metsästykselle monia uusia produktioita ja kiinnostusta myös Paciuksen synnyinmassa, Saksassa.

Linkki: Kung Karls jakt -oopperan sävellyskäsikirjoitus ja libretto (1. versio) Doria-julkaisuarkistossa

FT, MuM, dosentti Tuire Ranta-Meyer

Olen ollut niin intensiivisessä suhteessa elämäni miehen kanssa nyt jo 27 vuotta, että uskon tuntevani hänet perin pohjin − siinä määrin kuin toista ihmistä, hänen sisäistä maailmaansa ja ratkaisujaan ylipäätään voi oppia ymmärtämään. Aviomieheni ja lapseni puolestaan tuskin tuntevat minua niin, ettei elämääni olisi liittynyt tätä mystistä ja melko paljon aikaa vievää arkistojen miestä, Erkki Melartinia. Ystävättärenikään ei opettanut pikkupoikaansa lausumaan r-kirjainta perinteisellä ärrän kierrän ympäri orren -lorulla, vaan uudislauseella ”Tuire Ranta-Meyer rakastaa Erkki Melartinia”.

Suhteemme − Erkin ja minun − on kuitenkin ehdottoman platoninen ja valitettavan yksipuolinen, sillä tämän vuoden helmikuussa tutkimuskohteeni syntymästä tuli kuluneeksi 140 vuotta. Hän ei siis ole koskaan tavannut minua. Henkilökohtaisesti hänet aikoinaan tunteneitakin on keskuudessamme enää muutama harva: esimerkiksi hänen luonaan Pukinmäellä asunut veljentytär Irma Melartin kuoli nyt kesäkuussa 101 vuoden ikäisenä.

Irma Melartinia saan kiittää siitä, että hän otti minut vastaan kodissaan Lehtisaaressa vuonna 1988 ja antoi jo ensi käynnillä mukaani laatikoittain Melartin-kirjeenvaihtoa. Hänen setänsä kohtalona oli nimittäin ollut Suomen musiikkielämässä jo vuosikymmenten ajan periaatteellinen kiitos, mutta tosiasiallinen sivuutus. Sibelius-tutkijaksi halusi moni 1980-luvulla, mutta Melartinista kiinnostuneita ei ollut näköpiirissä eikä hänen musiikkiaan kuultu konserteissa. Siksi varmaankin sain osakseni poikkeuksellisen ystävällisen vastaanoton henkilöltä, jolla oli hallussaan aivan erityinen aarre ja tutkijan toiveuni: nykyisen Sibelius-Akatemian rehtorina 25 vuotta toimineen säveltäjä Erkki Melartinin kotiarkisto järjestettynä, täydennettynä ja osin kortistoon luetteloituna.

Sittemmin 1996−1997 Irma Melartin lahjoitti Kansalliskirjastoon tämän aineiston, joka on Sibelius-arkiston rinnalla sen laajin yksittäinen säveltäjäarkisto. Kansalliskirjasto on ollut aineistolle oikea säilytyspaikka ja todellinen kotipesä. Sen järjestämiseen panostettiin merkittävästi, ja esimerkiksi Inkeri Pitkärannan vuonna 1997 laatima kattava luettelo Nro 330 on kulunut käsissäni jo melkein riekaleiksi. Kansalliskirjasto on myös kartuttanut Melartin-käsikirjoitusten kokoelmaa hankkimalla vuonna 2014 Anu Karessuon lahjoituksen turvin saksalaisesta musiikkiantikvariaatista säveltäjän aiemmin kokonaan tuntemattoman luonnoksen Wienissä vuonna 1901 aloitettuun ensimmäiseen sinfoniaan.

Melartin-aineiston ehtymätön antoisuus liittyy hänelle lähetettyjen kirjeiden käsittämättömän suureen määrään. Säveltäjäntyönsä ohella Melartin oli monipuolisesti kiinnostunut eri elämänalueista ja harrasti lukemista, maalausta, valokuvaamista, postimerkkeilyä, ex libristen keräilyä ja puutarhanhoitoa. Hän oli yksi Suomen ensimmäisistä aforismikirjailijoista opuksen 150 teoksella Minä uskon (1928). Hänellä oli 1920-luvun lopusta alkaen Gallspachin parantolassa Itävallan Alpeilla intialainen elämänviisauden opettaja ja guru, Sahib, jonka avulla hän pääsi hyvin syvälle intialaisen filosofian ja mystiikan saloihin. Melartin oli ihmisenä myös poikkeuksellinen: hän näki hyvää kaikessa ja kohteli kanssaihmisiään aina tavattoman kannustavasti! Ei ihme, että kirjeenvaihto oli valtavan laaja: hänelle saapuneita kirjeitä on Kansalliskirjastossa lähes 10 000 ja eri kirjoittajia yli 800.

Saapuneet kirjeet on luetteloitu aakkosjärjestyksessä ja huvittelen tuon tuostakin testaamalla itseäni: tunnenko kaikki lähettäjät yhteensä 24 luettelosivulta? Kuka on kukin Melartinin tuolloisessa maailmassa, mistä hän tunsi henkilön, mihin sosiaalisiin verkostoihin kukin kuului ja mitä kirjeenvaihto sisältää. Yksi hienoimmista tunnustuksista Melartinin musiikille löytyy esimerkiksi V. A. Koskenniemen kirjeestä 17.9.1920: ”Kaikista, jotka ovat runojani säveltäneet, olette, jos itse saan sen sanoa, lähinnä minun henkeäni.” Sergei Rachmaninovin serkku, säveltäjä, pianisti ja merkittävä uuden musiikin puolestapuhuja Alexandr Ziloti puolestaan kirjoitti 1910 Pietarissa kantaesitetystä Traumgesichtista (op. 70): ”Teos miellyttää minua ja kaikkia muita paljon, se on kaunista sinfonista ja vilpitöntä musiikkia.”

Helmi Krohn kävi heikoissa voimissa olleen Erkki Melartinin luona pari kuukautta ennen tämän kuolemaa (14.2.1937) ja lähetti vierailun jälkeen ystävälleen pienen kiitosviestin: ”Että sinä sairaanakin  muistit syntymäpäiväni! Kiitos sekä kukista että kauniista kirjasta. Ja kiitos siitä pienestä hetkestä jonka sain viettää luonasi. Se oli minulle unohtumaton hetki. Onhan meillä ollut niin monta hyvää hetkeä elämän varrella − kolmenkymmenen vuoden aikana − ja sittenkin tämä viimeinen kerta oli paras kaikista, siinä ei enää tarvittu sanoja, me ymmärsimme toisiamme ja me tiedämme että me tapaamme jälleen.”

Tutkimuskohteeni uskoi jälleensyntymiseen. Minä uskon siihen, että jollain tavalla Melartin on nykypäivässä mukana, katselee meitä ja itkee ilosta, kun hänen suurimuotoiset teoksensa vihdoin nyt yli sadan vuoden päästä ovat saaneet uusintaesityksiä täysikokoisten ammattiorkestereiden konserteissa ja parhaiden kapellimestareidemme tulkintoina. Sillä säveltäjän elämäntyö ei raotu uusille sukupolville vain arkistoissa, tutkimuksissa ja kirjoissa −niin tärkeitä kuin ne ovatkin −, vaan pysyy elinvoimaisena ja uusiutuu soivien esitysten avulla.

Tietokirjailija, FT Leeni Tiirakari

Minna Canth astui elämääni 1980-luvulla, tarkemmin sanottuna Tampereen yliopiston kotimaisten kielten laitoksella, kun sain aiheekseni perehtyä kirjallisuuden vastaanottoon 1800-luvun loppupuolella. Ja kun kerran Minnaan tartuin, en siitä irti päässyt. Ensin tutkin Canthin vastaanottoa proseminaarissa, sitten laudaturtutkielmassa, sitten lisensiaattityössä ja lopulta väitöskirjassa. Minnasta tuli vuosikymmenten tuttavuus, sillä työn ohessa tutkimustyö oli hidasta. Ennen nettiä sanomalehtien ja muiden arkistolähteiden äärelle oli pakko matkustaa. Eikä se ollut mahdollista kuin loma-aikana.

Minna Canthin aikanaan saama vastaanotto oli hämmentävän ristiriitainen. Häntä kehuttiin ja parjattiin. Molemman suuntaisia palautteita tuli tulvimalla sekä kirjeinä Kanttilaan että lehtien palstoille kaikkien luettavaksi. Kiihkein ja ilkein arvostelu aiheuttaisi nykyaikana syytteen kunnianloukkauksesta. Julkisuus toimi myös
sata vuotta sitten. Helsingissä, Vaasassa tai Oulussa tai Turussa kirjoitetut sanomalehtikritiikit kyllä lopulta päätyivät Kuopioon Minnan pöydälle. Lisäksi kirjeystävät pitivät Minnan ajan tasalla.

SKS:n arkistossa on 327 Minnalle tullutta yksityiskirjettä ja lisäksi liikekirjeitä on monissa arkistoissa pari tuhatta. Hänellä oli uskomattoman laaja verkosto, joka ulottui eri puolille maata, eikä hän tiedonsaannissa jäänyt Kuopiossa mitään paitsi. Tietenkin hän iloitsi kehuista ja suri huonoja arvosteluja, mutta ennen kaikkea hän ihmetteli, miksi hänen osallistuvat kirjoituksensa voitiin joissakin piireissä käsittää niin väärin. Häntä parjattiin yhteiskunnan tuhoajaksi, vaikka hän omasta mielestään teki kaikkensa parantaakseen maailmaa. Yhteisymmärrys yleisön kanssa solmittiin vasta viimeisten näytelmien vastaanotossa.

Minna Canthin aikalaiset näkivät hänen tekstinsä omien lähtökohtiensa mukaan joko jumalattomina (papit) tai uskonnollisina tai olemassa olevaa yhteiskuntaa hajottavina (konservatiivit) tai poliittisina (työväenliikkeen kannattajat, nuorsuomalaiset), opettavaisina (tekstit luettiin elämänohjeina, naisasiaa tukevina tai realistisina tai psykologisina (kulttuuriliberaalit kirjallisuuden tuntijat). Näkökulma riippui sukupuolesta, iästä, koulutuksesta, kielestä ja yhteiskuntaluokasta. Realismin tulo hajotti lukevan yleisön erilaisiin ryhmiin, jotka eivät löytäneet kirjallisuuskeskustelulleen yhteistä säveltä.

Jos oli Minna Canthin aikalaisvastaanotto ristiriitainen, ei Canthin vastaanotto ole jälkipolvillekaan näyttäytynyt yksiviivaisena. Canthin tuotantoa ja kirjallista laatua on käsitelty alaa koskevissa teoksissa yli sadan vuoden aikana, ja näyttää siltä, että jokainen aika ottaa hänestä esiin juuri omalle ajalleen tarpeellisen aspektin. Nyt, kun Minnasta on jälleen kirjoitettu uusi elämäkerta, on hauska havaita, että Minna Maijalan kirjan sanotaan ”pyyhkivän Lucina Hagmanin” pöydältä tekemällä kirjailijasta pienen haavoittuvaisen naisihmisen entisen yhteiskunnallisen amatsoonitaistelijan sijaan.

Jos katsellaan hieman taaksepäin, niin nähdään, miten tämä Canthin kirjailijakuva on ajan kuluessa elänyt. Hagmanin elämäkerta ei ollut ensimmäinen eikä ainoa, joka arvioi Minnan taistelijaksi. Jo Julius Krohnin kirjallisuushistoria (1897) tuomitsee Työmiehen vaimon kohta vanhentuvaksi “tarkoituskappaleeksi”, mutta kansannäytelmät arvioidaan paremmiksi kuin Aleksis Kiven draamat. Eino Leinon Suomalaisen kirjallisuuden historia (1910) esittelee Canthin taistelemassa “kuin mies” vanhoillisuutta, kirkollisuutta, kahlitsevaa perheinstituutiota ja yhteiskunnan mätäpesäkkeitä vastaan.

Eliel Aspelin-Haapkylä esittelee Suomalaisen teatterin historiassaan (1909) lahjattoman ja petollisen naisen (antoi Sylvin Ruotsalaiselle teatterille), josta teatterinjohtaja Kaarlo Bergbom vaivalla teki näytelmäkirjailijan. Canthin hyvä ystävätär Lucina Hagman sitten peittosi kaikki vastustajat Minna Canthin elämäkerrassa (1906 ja 1910). Hagman korosti Canthin naisasia-aatetta, yhteiskunnallista osallistumista sekä uskonnollisuutta, mutta myös nosti Canthin maamme ensimmäiseksi oikeaksi naiskirjailijaksi. Hagmanin teoksesta tuli mielipidejohtaja ja hän rakensi kuvan Minnasta tulisena taistelijana. Sama näkökulma on Helmi Krohnin (Setälä) pienestä Canth-monografiassa, Minna Canth. Ääriviivoja, vuodelta 1910.

Miehiset kirjallisuushistorioiden kirjoittajat sen sijaan väheksyivät Canthin kirjallista arvoa. Ennen itsenäistymisen mullistuksia O. A. Kallio esitteli teoksessaan Uudempi suomalainen kirjallisuus (1912) Canthin puhtaana realistina, mutta enemmän aatteiden ajajana kuin todellisena kirjailijana. Viljo Tarkiaisen (1934) sanoin Canth oli pikemminkin “yhteiskunnallisen uudistuksen esitaistelija kuin esteettisen kauneuden tai eetillisen totuuden palvelija”.

V. Tarkiaisen Canth-monografiassa (1921) todistetaan, että Canth omaksui kritiikittä ja muokkaamatta kirjalliset virikkeensä eurooppalaisesta kirjallisuudesta. J. W. Juveliuksen (1926) mukaan Canthin “hehkuva sydän” saattoi hänet “kuvauksissaan liioittelemaan ja mielipiteitään lukijalle tyrkyttämään”. Rafael Koskimies määritteli vuonna 1926 Työmiehen vaimon häikäilemättömän vallankumoukselliseksi.

Kolmikymmenluvun alussa myös Hilja Vilkemaa kiisti Canthin kirjalliset ansiot ja korosti hänen rooliaan yhdistysihmisenä, nuorsuomalaisena, naisasianaisena ja kauppiaana. Kolmekymmenluvulla korostettiin Canthin uskonnollisuutta. Esimerkiksi Tarkiainen (1934) arvioi, että vasta vanhoilla päivillään Canth loi uskonnollisen elämänkatsomuksensa avulla pysyvää taidetta.

1940-luvulle tultaessa Tarkiainen pitää mahdottomana, että Canthin kauppiassielu, joka iloitsee taloudellisesta menestyksestä, voisi kuvata Topra-Heikin tapaista anarkistia ja kommunistia uskottavasti. ”Kun rinnastetaan nämä havainnot, – intomielisen kerskailun sosialistisuudella ja syvän miltei “uskonnollisen” riemun aineellisen menestyksen johdosta, – niin ei voi olla huomaamatta, että niiden välillä ammottaa jyrkkä sisäinen ristiriita.”

Minna Canthin syntymän satavuotisjuhlaa vietettiin sota-ajan tunnelmissa keväällä 1944. Radion juhlaa häiritsivät poikkeuksellisen kovat pommitukset, mutta pääjuhla Kansallisteatterissa sujui arvokkaalla tavalla. Juhlavuoden kunniaksi ilmestyi Greta von Frenckell-Thesleffin Minna Canth (1944), jonka psykologisoiva painotus esittää kirjailijan lapsuusmuistoistaan kärsivänä kirjailijana, jonka hermoherkkyys lähenee joskus jopa mielenvikaisuutta ja jonka sisimmästä löytyy kahlittu luonnonnero ja riutuva yli-ihminen. Hän pitää Canthia prosaistina keskinkertaisena, mutta dramaatikkona loistavana. Sodan sosiaalisiin tilauksiin on laskettava monet huomautukset Canthin uskonnollisesta ja pasifistisesta luonteesta, isänmaallisuudesta ja Venäjä vihasta.

Silti Rafael Koskimiehen Elävässä kansalliskirjallisuudessa (1944) Canth yhä nähdään “räikeänä naturalistina” ja vielä Suomen kirjallisuus -teoksessa (1965) puhtaana realistina ja eurooppalaisten vaikutteiden epäitsenäisenä plagioijana. V. A. Hailan ja Kauko Heikkilän Suomalaisen kirjallisuuden historiassa (1947) Canthin “tendenssi on selvä”. Yrjö Oinosen Kaunokirjallisuutemme ja yhteiskunta -teoksessa (1948) Minna Canth nähtiin moraalisena aatekirjailijana, jonka into pilaa taiteellisuuden.

Hanna Aspin Minna Canth läheltä nähtynä (1948) jähmettää Canthin realistisen kirjallisuutemme “aidoimmaksi, voimakkaimmaksi edustajaksi” ja uusien aatteiden puolustajaksi. Myöhemminkin on ollut tarvetta kategorioida kirjailija yhden määreen taakse. Lasse Koskela kuvaa 1990 Canthia “realismin selvimmäksi edushahmoksi”.

Vasta 1950-luvulla Canthin kirjailijakuva laajeni ja von Frenckell-Thesleffin tuomat psykologiset painotukset alkavat saada kannatusta. Armas Nieminen kuvaa Minna Canthia konventionaalisen moraalin esitaistelijaksi, jonka seksuaalinen tyydyttämättömyys kompensoitui hänen eroottisissa naishahmoissaan. Myöhemmin Eila Pennanen jatkaa tätä ajatuskuviota (1982): hänen mielestään Canthin isäsuhde selittää hänen tuotantonsa kielteistä mieskuvausta.

Canthin suunnanmuutos realismista symbolismiin on saanut erilaisia tulkintoja. Lucina Hagman piti Canthin kääntymistä realismista ohimenevänä poliittisten olojen ja Suomalaisen teatterin aiheuttamana mielenmasennuksena. Eino Leino taas näki kirjailijan siirtyneen pysyvästi 1890-luvulla “sisäisiin kuvasarjoihin”. Greta von Frenckell-Thesleff selitti kirjailijan siirtyneen konkreettisista ongelmista iäisyysongelmiin. Koskimiehen mukaan Canth “peräytyi aatteellisesti” ja “lähestyi vanhoillisuutta” vanhoilla päivillään, jolloin hän kirjoitti ainoat kiitosta ansaitsevat teoksensa.

Unto Kupiaisen koulukirjallisuushistoriassa (1958) Canthin myöhäisteoksia kuvataan psykologisen kauden tuotteiksi. Raoul Palmgren pohdiskeli (1954) Canthin kääntymyksen taustaa ja merkitystä ja kysyi, eikö tutkimuksessa ole jouduttu liian kaavamaiseen myytinmuodostukseen. Palmgrenin linjaa korosti vielä Kai Laitinen Suomen kirjallisuuden historiassa (1981), jossa Canth nähdään yhteiskunnallisesti suuntautuneena taistelijana aina viimeisiin teoksiinsa saakka.

Palmgren pohjustaa uutta näkökulmaa Canthin kirjailijakuvaan. Pasifismin ja vasemmistolaisuuden vuosikymmenellä – 1960-luvulla – Canth alkaa saada toisaalta pasifistin, toisaalta työväenkirjailijan leimaa, mutta ei enää syytettynä kapinahankkeista, vaan nyt uuden aatteen esitaistelijana. Jo Toini Havu oli luonnehtinut (1957) Canthia aatteellisen radikalismin äidiksi, mutta Raoul Palmgren luki Canthin tapaisten realistien ansioksi radikalismin edistymisen sosialismiksi. Pertti Karkaman mukaan Canthin sosiaalis-eettinen ihmisrakkaus sai hänet tulkitsemaan yhteiskunnan luokkarakenteen epäoikeudenmukaiseksi.

1900-luvun lopun tutkimuksessa alettiin korostaa Minna Canthia naiseutta. Helle Kannilan kokoamat Minna Canthin kirjeet (1973) ja Reetta Niemisen Minna Canth. Kirjailija ja kauppias (1990) sekä Eila Tuovisen toimittama Taisteleva Minna (1994) luovat kuvaa merkittävästä naisesta, jonka tuotannon tarkasteluun naisnäkökulma näyttää sopivan erinomaisesti. Reetta Nieminen ja Irmeli Niemi (1988), Maria-Liisa Nevala (1989), Riitta Jallinoja (1979; 1983; 1985; 1987) ja Katarina Eskola (1979) syventävät Minna Canthin feminististä kirjailijakuvaa. Sinikka Tuohimaa huomauttaa, että mieskriitikot ovat tahattomasti halveksineet Canthin naisellista kirjoitustapaa ja hänen taiteensa esteettisyyttä. Naistutkijat ovat Tuohimaan mukaan olleet empaattisia Canthin lukijoita väittäessään, että Canthista tuli mestari vasta Bergbomista irtauduttuaan.

Vuosituhannen vaihteessa Canth pelkkänä ihmisenä alkoi kiinnostaa. Ensimmäisenä kirjoitti Anneli Toijala (1994) fiktiivisen romaanin Miinusta lapsena, mutta sitten 2004 Ilkka Nummela paljasti Minna Canthin taloudellisen älyn, ja vuonna 2014 Minna Maijala piirsi mikrohistoriallisen kuvan Canthista. Maijalan analyysissa Canth ei ole enää miehensä alistama kotirouva, vaan tasaveroinen kumppani, jota aviomies suuresti arvosti. Canth kuitenkin jäi leskeksi ja Maijala tarkastelee kirjailijan loppuelämän haavoittuvaisempaa puolta, sitä inhimillistä epävarmuutta, tunnetason hermostuneisuutta ja terveyshuolten painamaa arkea, jota elämäkerroissa ei ole aiemmin juurikaan käsitelty.

Canthin kirjeistä nousee esiin hänen seuraelämänsä vilkkaus, kuuluisuus ja maine sekä ikävien kritiikkien paine, mutta myös syvä uskonnollisuus, jota piirrettä eivät konservatiiviset lukijat halunneet hänessä nähdä. Canthin kirjeistä paistaa hänen huolensa omasta ja lastensa terveydestä ja kiinnostus psykologiaan ja spiritismiin. Näissä suhteissa ei Minna ollut mikään poikkeus, vaan nämä asiat olivat 1800-luvun lopulla ”ilmassa” ja kuuluivat olennaisena osana porvarispiirien harrastuksiin. Sen sijaan tyttöjen koulutus ja koko naisasia, raittiusasia ja suomalaisuusasia olivat vain uudella tavalla ajattelevan intelligentsian moderneja aatteita.

On mukavaa nähdä, että Minna Canthista on kaikkien kommervenkkien jälkeen tullut tavallinen ihminen. Hänen teoksensa säilyttävät ihmeen hyvin ajankohtaisuutensa ja hänen näytelmiään esitetään jatkuvasti maamme teattereissa. Ja vanha Kanttilakin Kuopiossa ilmeisesti pelastuu, sillä se on myyty Veijo Baltzarille, joka aikoo vaalia talossa Minna Canthin muistoa. Ja joka vuosi voimme hyvillä mielin muistella tätä lahjakasta naista, kun liput liehuvat 19. päivänä maaliskuuta.

Aiheesta lisää:

Hanna Asp: Minna Canth läheltä nähtynä. Helsinki 1948.

Eliel Aspelin-Haapkylä: Suomalaisen teatterin historia IV. Bergbomin loppukausi: Kansallisteatteri. Helsinki 1910.

Katarina Eskola: Jäikö kirjallisuuden naisnäkökulma piiloon. Teoksessa: Katarina Eskola, Elina Haavio-Mannila, Riitta Jallinoja (toim.): Naisnäkökulmia. Juva 1979.

Greta von Frenckell-Thesleff: Minna Canth. Suom. Tyyni Tuulio. Helsinki 1944.

Lucina Hagman: Minna Canthin elämäkerta. I-II. Helsinki 1911.

A. Haila, Kauko Heikkilä: Suomalaisen kirjallisuuden historia. Helsinki 1947.

Toini Havu: Esipuhe. Valitut teokset. Minna Canth. Porvoo 1953.

Riitta Jallinoja: Minna Canthin käsitys naisten työstä: oikeus ja velvollisuus. Teoksessa: Sirkka Sinkkonen, Eila Ollikainen (toim.): Se on kaikki kotiinpäin. Pieksämäki 1985.

Riitta Jallinoja: Nainen 1800-luvun murroksessa. Teoksessa: Auvo Kostiainen (toim.): Nainen historiassa. Historian perintö 10. Turun Yliopiston historian laitos. Turku 1985.

Riitta Jallinoja: Naisliike. Teoksessa: Suomen historia 6. Espoo 1987.

Riitta Jallinoja: Suomalaisen naisasialiikkeen taistelukaudet. Naisasialiike naisten elämäntilanteen muutoksen ja yhteiskunnallis-aatteellisen murroksen heijastajana.
Juva 1983.

W. Juvelius: Suomen kansalliskirjallisuuden vaiheet. Helsinki 1926.

A. Kallio: Uudempi suomalainen kirjallisuus II. Murrosten aika. Porvoo 1912.

Eino Karhu: Suomen kirjallisuus runolaulajista 1800-luvun loppuun. II. Helsinki 1979.

Pertti Karkama: Sosiaalinen konfliktiromaani. Rakennetutkimus suomalaisen yhteiskunnallisen realismin pohjalta. Oulu 1971.

Rafael Koskimies: Agathon Meurman kirjallisuusarvostelijana. Teoksessa: Runoilijoita ja kiistamiehiä. Porvoo 1926.

Rafael Koskimies: Minna Canthista Eino Leinoon. Teoksessa: Suomen kirjallisuus IV. Helsinki 1965.

Rafael Koskimies: Minna Canth ja 1880-luvun realismi. Teoksessa: Elävä kansalliskirjallisuus. Suomalaisen hengen vaiheita 1860-1940. I. Helsinki 1944.

Julius Krohn: Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet. Helsinki 1897.

Maria-Liisa Kunnas: Naiset arvojen ja asenteiden muuttajina. Minna Canthin, L. Onervan ja Hagar Olssonin tuotannon reaktioita naisen asemaan. Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja 34. Pieksämäki 1982.

Unto Kupiainen: Suomen kirjallisuuden vaiheet. Porvoo 1961.

Kai Laitinen: Suomen kirjallisuuden historia. Keuruu 1981.

Eino Leino: Suomalaisen kirjallisuuden historia. Helsinki 1910.

Eino Leino: Suomalaisia kirjailijoita. Pikakuvia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 385. Jyväskylä 1983. (Ensimmäinen painos 1909)

Minna Canthin kirjeet. Helle Kannila (toim.) Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 313. Vammala 1973.

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth. Keuruu 1914.

Maria-Liisa Nevala: Julkinen kirjailijanrooli – Minna Canth; Kuka oli Daniel Sten? Teoksessa: Maria-Liisa Nevala (toim.): Sain roolin, johon en mahdu. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Keuruu 1989.

Irmeli Niemi, Reetta Nieminen: Suomen naiskirjailijat kirjallisuushistorioitsijan silmin. Jähmetetyt. Minna Canth. Teoksessa: Irmeli Niemi (toim.): Pöydänkulma ja maailma. Naiskirjallisuus tutkimuskohteena. Teoriaa, käytäntöä, lähteitä. Turun Yliopiston julkaisuja. Annales Universitatis Turkuensis. Sarja C. Turku 1988.

Armas Nieminen: Taistelu sukupuolimoraalista. Avioliitto- ja seksuaalikysymyksiä suomalaisen hengenelämän ja yhteiskunnan murroksessa sääty-yhteiskunnan ajoilta 1910-luvulle. Väestöpoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja. Sarja A:6. Turku 1951.

Reetta Nieminen: Minna Canth, kirjailija ja kauppias. Keuruu 1990.

Ilkka Nummela: Toiselta kantilta. Minna Canth liikenaisena.Tampere 2004.

Minna Canthin muisto 19. III. 1844-19. III. 1914. Helsinki 1914.

Yrjö Oinonen: Kaunokirjallisuutemme ja yhteiskunta. Porvoo 1948.

Raoul Palmgren: Minna Canthin “toinen kääntymys”. Parnasso 1954.

Eila Pennanen: Minna Canth ja hänen isähahmonsa. Teoksessa: Mirjam Polkunen, Auli Viikari (toim.): Kirjailijat kirjailijoista. Helsinki 1982.

Aimo Roininen: Minna Canth vanhan työväenliikkeen lehdissä. Teoksessa: Sinikka Tuohimaa, Tarja Minkkinen (toim.): Päähenkilönä nainen. Esseitä naiskirjallisuuden tutkimuksesta. Oulun yliopiston kirjallisuuden ja kulttuuriantropologian laitoksen julkaisuja. A. Kirjallisuus 1. Oulu 1989.

Helmi Setälä (Krohn): Minna Canth. Ääriviivoja. Helsinki 1910.

Viljo Tarkiaianen: Minna Canth. Helsinki 1921.

Viljo Tarkiainen: Suomalaisen kirjallisuuden historia. Helsinki 1934.

Anneli Toijala: Myrskylintu: Miinu Johnsson (Minna Canth) ja Tampere
9.3.1852 – 1.4.1853, nuortenkirja. 1994.

Sinikka Tuohimaa: Minna Canth kirjallisuuden historiassa. Teoksessa: Nainen,
kieli ja kirjallisuus. Helsinki 1968.

Eila Tuovinen: Taisteleva Minna. 1994.

Hilja Vilkemaa: Minna Canth. Elämäkerrallisia piirteitä. Helsinki 1931.

Linkki: Minna Canth -teokset ja tutkimukset Finna-tiedonhakupalvelussa

Kouluneuvos, tietokirjailija Kirsti Mäkinen

Luen Otavan arkistossa takakansitekstiä vuodelta 1935:

”Carl Blinkin suurenmoinen ja suosittu romaanisarja Ruotsi-Suomen historian ajoilta ilmestyy nyt uutena laitoksena. Sarjan romaanit elävöittävät yksityiskohtaisesti ja jännittävästi kerrottuina nuorille ja vanhoille koko maamme historian Sten Sturesta Kaarle IX:een asti.”

Ruotsalaisen Carl Blinkin 14 tiheätekstistä romaania ilmestyivät ”Otavan Helppohintaisessa kirjastossa” Juho Ahavan suomentamina, ensimmäiset vuonna 1913. Lukija, nuori ja vanha, perehtyy ensin kuuden kirjan verran Kalmarin unionin ja Sture-suvun valtionhoitajien aikaan. Sitten tulevat Ruotsin vapauttaja Kustaa Vaasa ja hänen aikalaisensa sekä jälleen kuuden kirjan verran muita Vaasa-kuninkaita ja vihdoin Kuningas Jumalan armosta, Jumalan valittu sankari eli Kustaa II Aadolf. (1930-luvun 3. painos on ilmeisesti jäänyt paitsi kahta viimeistä osaa.) Yhteensä 5 000 sivua pientä, tiheää tekstiä.

Lapsuuteni suurenmoisin lukuelämys, pikku koululaisen ihanimpia muistoja.

Voiko yli kuuden vuosikymmenen jälkeen jäljittää lapsen mielikuvia, paperin tuoksua, pienten kirjainten lumoa? Tuijotan onnellisena kirjojen kauniita kansia: Lappalaisten kuningatar, Kuolon enkeli, Lapsiuhri, Veljesviha, Lehti kääntyy. Avaan jo Tampereen kaupunginkirjaston lastenosaston oven. Sieltä jostain ne tulevat, lapsuuden palaset.

Kirjailijat, hyväntekijät. Lapsen ja nuoren elämän pelastava armeija.

Isä osti minulle kaikki kirjat, jotka vain osasin pyytää. Jouluna mittasin kirjapinoni korkeutta, vähintään 10 kirjaa siinä pitikin olla: ensin Anni Swania ja Topeliusta, sitten Tarzan-kirjoja ja Marsin aikakirjoja, sitten historiallisten romaanien mestareita: Walter Scott, Henryk Sienkiewicz, Alexander Dumas, Victor Hugo ja tietenkin jälleen Topelius ja Lagerlöf. Ja Carl Blink, tämä naapurimaan suuri rakkauteni.

Carl Blinkin ansiosta osasin ulkoa Kalmarin unionin aikaiset Ruotsin valtionhoitajat. Jännitin nuoren Kustaa Vaasan puolesta hänen piileskellessään Taalainmaan talonpoikien suojissa. Huokailin nuoren Erik XIV:n huomattua viattoman Kaarinan, linnanhuovi Maunun kuvankauniin tyttären, Tukholman torilla. Tähdistäennustajat, suomalaiset noitanaiset rikastuttivat historiantuntemustani, samoin katolisen kirkon katalat kätyrit. Uskonpuhdistus eteni Pohjolassa, mutta äitikirkko ulotti vaikutusvaltansa hoviin saakka. Aatelisto heikkeni, sen parhaimmisto sai päänsä pölkylle.

Veljesviha-teoksesta luen kohdan: ”Myöhempi aikakausi ei usko pahuutta olentona, persoonana, olevankaan, mutta ei ole voitu kieltää, että pahuus jostakin saa alkunsa.” Kysymys on Göran Perssonista, suomeksi Yrjö Pietarinpojasta, Erik XIV:n pahasta hengestä:

”Hänen tavaton itsehillitsemiskykynsä tuli ilmi hänen elämäntavoissaan. Ei kukaan viettänyt raittiimpaa elämää, ei kukaan sietänyt paremmin pilkkaa ja ivaa, eikä kukaan ollut tarkkaavaisempi luennoilla. Sekä luterilaiset että katoliset elivät siinä uskossa, että Yrjö Pietarinpoika kuuluu heihin, mutta hän ei koskaan lausunut mielipidettänsä, hän tyytyi vain olemaan kuuntelijana.”

Pahan ja hyvän voimat taistelevat historiallisen romaanin ja nykypäivän sanomalehden sivuilla.

Entä kuka murhasi Erikin, tuon lahjakkaan, ristiriitaisen kuninkaan? Joka piti tärkeänä Baltian ulottuvuutta mutta alttiina Yrjö Pietarinpojan kuiskutteluille vangitutti veljensä ja sinetöi siten oman kohtalonsa. Erik kuoli Örbyhusin linnassa mahdollisesti myrkytyksen uhrina. Muuta emme tiedä.

Mutta mitä tiedämme Carl Blinkistä? Paljastuu yllätys: Carl Blink on pseydonyymi, näytelmäkirjailija Louise Stjernströmin salanimi. Minun Carl Blinkini onkin nainen.

Louise Stjernström syntyi 1812 Tukholmassa. Hän käänsi ja kirjoitti valtaisan määrän teatterikappaleita, osin orginaaleja, osin dramatisointeja – mutta aina anonyymina niin kuin sisarensa Jeanettekin. Osa Jeanetten nimiin kirjatuista näytelmistä oli sisarien yhteistyötä. Tunnetuin Louise Stjernströmin näytelmistä lienee ollut 5-näytöksinen Bellmanista kertova Johan Fredman vuodelta 1861. Kun aviomies, näyttelijä Edvard Stjernström kuoli vuonna 1877, Louise otti johtoonsa Tukholman Uuden teatterin mutta myi sen kolme vuotta myöhemmin. Sen jälkeen alkoi historiallisten romaanien vaihe. Ei ihme, että hän sai historian draamat elämään. Naiskirjailija, totta kai! Mutta miksi pseydonyymi? Mikä on kirjailijauransa salanneen naisen arvoitus?

Edvard Stjernström loi monivaiheisen uran näyttelijänä, ohjaajana ja muutamankin teatterin johtajana. 1850-luvulla hän hallitsi koko Suomen teatterielämää; hänen seurueensa esiintyi Helsingissä, Turussa, Porvoossa ja Viipurissa. Stjernström oli kolme kertaa naimisissa, Jeanette oli hänen toinen (1854-1857) ja Louise kolmas vaimonsa (1861-1877). Louise kuoli vuonna 1907.

Kun Carl Blinkin historialliset romaanit alkoivat ilmestyä 1880-luvun Ruotsissa, Minna Canthin näytelmät ja koko tuotanto olivat samoihin aikoihin Suomessa närkästyksen ja suoranaisen raivon kohteena. Entä jos Minna olisi kirjoittanut miehen nimellä? Paljon myöhemmin Hella Wuolijoki julkaisi Juurakon Huldan ja Niskavuori-näytelmänsä Juhani Tervapään salanimellä. Kaari Utrio sai 1970-luvun ”naiskirjailijana” osakseen mieskriitikoiden vähättelyä ja suoranaista pilkkaa. Pirkko Saisio on osoittanut, että miehen nimellä julkaistut romaanit saavat erilaisen vastaanoton ja kritiikin Suomessa vielä nykyäänkin.

Entä ovatko Pohjolan suuret kertojat Selma Lagerlöf ja Sigrid Undset lukeneet Carl Blinkiä? Lagerlöfin Gösta Berlingin taru ilmestyi 1890-luvulla, Undsetin historiallinen romaani Kristiina Lauritsantytär 1920-luvulla. Tekee mieleni ajatella, että näistä historiallisten romaanien kirjoittajista – myös naispuolisesta Carl Blinkistä – johtaa lenkki meille tärkeihin nykyajan kirjailijoihin, joiden ei enää tarvitse esiintyä sukupuolensa edustajina vaan joilla on oikeus olla ensisijaisesti kirjailijoita ja taiteilijoita.

Erik XIV:n kohtalo jäänee arvoitukseksi. Mutta Louise Stjernströmin elämässä olisi yhden draaman ainekset.

Linkki: Carl Blinkin teokset Finna-tiedonhakupalvelussa

Ex-kustantaja ja harrastelija-metsuri Jyrki Nieminen

Minun olemassaoloani ovat elämäni mittaisesti määränneet luontainen laiskuus, uteliaisuus ja tyhmänrohkeus.

Olen usein moittinut itseäni tekemättömistäni töistä, kirjekuorista joita en päiväkausiin ole ehtinyt avata ja siitä että välillä aikani tuntuu liiaksi kuluvan jonninjoutavuuksien pohdiskeluun. Että, niin kuin Harri Rinne Alatalon Mikon lauluun kirjoitti: “Maailmassa on menossa hirvittävät orgiat, miksi minua ei ole kutsuttu mukaan?”

Uuteen päivään herään useimmiten aamuisin ja toiveikkaana siitä että maailmaan olisi eilen syntynyt edes yksi uusi kusipää vähemmän kuin toissapäivänä. Sitten luen Hesarin.

Olen saanut ilon kustantaa kirjoja, ja muutoinkin olla paljon mukana kirjamaailman menossa. Se on loputtoman mielenkiintoinen, joskin aikaa vievä paikka löytää taas uusia sanoja. Joskus käsikirjoituksia lukiessani mieleeni on tullut laskea kirjan kirjoittajan käyttämien erilaisten sanojen määrä. Tulin ajatelleeksi, että kaiken taloudellisen tehokkuuden keskellä kirjailijalta tulisi ehdottomasti kieltää sanojen tuhlailu. Antaa kirjailijalle vaikkapa 375 erilaista sanaa ja sanoa, että revi siitä, sivuja kirjaasi saa tulla keskimäärin noin 200.

Luontainen laiskuus ja jonninjoutavuuksien pohdinta ovat ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta katsoen välttämätön luonnonvara. Ehkä epäilen päivä päivältä enemmän, että ne ovat jopa ainoa keinomme säilyttää tämä planeetta.

Minusta on kiusallista seurata ahkerien, funktionaalisten ihmisten päämäärätietoista toimintaa. Heitä seuratessani tunnen sisälläni säälinsekaista myötähäpeää, koska jokainen ihminen on kuitenkin laulun arvoinen ja jokaisella tulee olla oikeus ahkeruuteen, päämääriin ja toinen toistaan hassumpiin funktioihin. Niin kuin Miljoonasade Heikki Salon äänellä ja sanoilla sen sanoi: “tulkoon rikkaus, tulkoon rakkaus. Jokaiselle tarpeen mukaan vaan.”

Juha Vainio kirjoitti paljon tekstejään ajassa, niin kuin esimerkiksi Nestori Miikkulaisensa. Koskettavuudessaan niin hieno ajankuva ympäristömme tilasta.

Mutta silti Se Suuri Unohdettu saattaa olla tuo otsikkoni Kukaan ei oo kukaan. Raul Reimanin teksti ja Vainion ylittämätön tulkinta.

Muistattehan 1980- luvun alussa sen Maataloustuottajien kampanjan jossa akattomille maajusseille etsittiin silloisten tietokoneiden avulla iltojen iloa ja tilan töiden jakajaa. Juttu kulki siten, että tietokoneohjelmalle tuli syöttää itsestään tiedot ja sitten odotettiin kumppanin tietoja ja sitten homma jo olikin niin sanotusti pulkassa.

“Sosiaaliturvatunnus on nyt koko nimeni.
Yksityinen persoonani impulsseiksi pimeni.
Elämisen tuska meni, sielu täyttyi rauhalla, koska olen elossa mä tietokonenauhalla.

Mut’ jos on mikroprosessori pimeä,
ei mulla ole numeroa, nimeä.
Jokaisen voi tunnistaa vain näyttöruudun mukaan, siinä jos on vikaa, vikaa, vikaa, vikaa, kukaan ei oo kukaan.

Sinä, jos vain tahdot minut pikaisesti kohdata, samaan näyttöruutuun heti koodisi vain johdata. Yhteinen on hyllystössä meillä nauhakansio.
Että ollaan yhdessä, on tietokoneen ansio.

Mut’ jos on mikroprosessori pimeä,
ei meillä ole numeroa, nimeä.
Jokaisen voi tunnistaa vain näyttöruudun mukaan, siinä jos on vikaa, vikaa, vikaa, vikaa, kukaan ei oo kukaan.

Kun ei ole yksityisyys ihmisellä salassa, näyttöpääte kertoo käynkö kylässä vai kalassa.
Jos mä itse sekoan, niin ei se ole loppuni.
Kunhan kone pelaa,
saavat palaa omat proppuni.

Mut’ jos on mikroprosessori pimeä,
ei mulla ole numeroa, nimeä.
Jokaisen voi tunnistaa vain näyttöruudun mukaan, siinä jos on vikaa, vikaa, vikaa, vikaa, vikaa kukaan ei oo kukaan.”

Minun aarteeni ovat siis sanat. Loputtomat, vuolaasti virtaavat sanat. Niitä syntyy harvakseltaan lisääkin, toisaalta niiden todella isojen sanojen merkityssisältö on hiljalleen muutettu tarkoittamaan joko ei mitään tai ainakin ihan jotain muuta kuin isoäitini ja -isäni kauan sitten ajattelivat. Mutta mikroprosessori toimii vuorenvarmasti.

Kukaan meistä ei ole kukaan ja jokainen meistä on laulun arvoinen. Iskelmän, ylipäätään lauletun tekstin merkitys on kasvanut muutaman viimeisen vuosikymmenen aikana arvoon arvaamattomaan. Viihdeteollisuus on maailman suurin yksittäinen liiketoiminnan alue, ja laulettu sisältö sen ydintä. Kun joskus luimme mielenkiintoisen kirjan tai kävimme mielenkiintoisen keskustelun, olimme arvokkaan sivistyksellisen kokemuksen lähteillä. Nyt se sivistys kumpuaa soittolistan syövereistä.

Tämä tietenkin sopii minulle. Avaan radion vaikka sieltä harvemmin kukaan enää minulle puhukaan, kuuntelen päivän tekstin ja sen selityksen laulettuna iskusävelmän tahtiin, katson rakkaudella vaimoni ahkeraa askarointia saariston tuulessa ja mietin, että ehkä jo tänään olen aktiivinen ja aloitan täällä mökillä oman toistaiseksi tekemättä jääneen askareeni metafyysisen suunnittelun.

Ajattelenhan minä positiivisesti; en worry ja olen happy. Kun minulle tämän blogin kirjoittamista ehdotettiin olin innostunut ja hämilläni. Blogit ovat minulle kovin epätavallinen tuttavuus. Säännöllisemmin olen seurannut vain Jukka Kemppisen blogia.

Silti epäilen, että minun tuurillani jossain vaiheessa tämän blogini elinkaarta mikroprosessoriin tulee jokin häiriö. Kuka minä sitten olen?

Tai kuten Jarkko Laine kirjoitti: “Pimeässä kaikki kissat ovat harmaita. Ja kaikki kirjat yhtä kiinnostavia.”

Kirjahistorioitsija Anna Perälä

Aarteeni eivät ole tämä, tuo tai se, vaan Kansalliskirjaston vanha fennica aina 1800-luvun ensi vuosikymmenille. Monet julkaisuista ovat pikemminkin vihkoja kuin kirjoja. Joidenkin painoasu kertoo latojien hyvästä ammattitaidosta ja tyylitajusta, mutta toisenlaisiakin esimerkkejä on. Vaatimaton painopaperi ei saa huokailemaan ihastuksesta. Monet julkaisuista ovat kuitenkin harvinaisuuksia, joilla on suuri kulttuurihistoriallinen arvo, ja jotkut ovat jopa uniikkeina säilyneitä kappaleita. Minulle ne merkitsevät jotakin erityistä siksi, että ne johdattivat minut kiehtovan kirjahistorian pariin. Vuonna 2000 ilmestynyttä Suomen typografista atlasta 1642–1827 valmistellessani kävin läpi tuon aikavälin vanhan fennican ja enemmänkin. Opin katsomaan. Jos kohtaan jonkin noista vanhoista julkaisusta muualla, sisimmässä läikähtää: tuolla mun tuttuni tulevi.

Kirjaimista ja koristeista alkanut matka jatkuu edelleen, näköalat ovat laajentuneet. Nyt kuitenkin kerron alkutaipaleeseen liittyvistä asioista.

Menneinä vuosisatoina melkein mitä tahansa painotuotteita elävöitettiin vinjetein ja muin koristein, milloin runsaammin, milloin pidättyvämmin, vallitsevien tyylivirtausten mukaisesti tai kovasti jäljessä laahaten. Koristeaiheet painettiin usein puupiirroksina valmistetuin painolaatoin. Taidokkaiden töiden ohella on syntynyt melkoinen määrä harjaantumattomien piirtäjien ja kömpelöiden käsityöläisten aikaansaannoksia, mutta laadusta riippumatta kaikki on kelvannut – jollei yhdelle, niin jollekin toiselle, ja jollei juuri nyt, niin joskus kuitenkin. Koristelulla oli itseisarvonsa, eikä kaikilla ollut mahdollisuutta tai varaa nirsoilla laatuperustein.

Silloin tällöin on käynyt niin, että jossakin ensi kertaa näkemässäni julkaisussa kohtaankin myös vanhan tutun. Pitkäikäisimpien jälleennäkemiseen johdatteli turkulainen kirjanpainaja, kustantaja ja kirjakauppias Christian Ludvig Hjelt. Hänen uransa kirja-alalla alkoi Pipliaseuran kirjapainon isännöitsijänä vuonna 1823. Vajaat viisi vuotta myöhemmin sekä kirjapaino että Hjeltin kaupunkiasunto tuhoutuivat katastrofaalisessa Turun palossa. Seuraavana vuonna hän perusti oman kirjapainon, johon hän ensi hätään hankki painokoneet ja muita tarvikkeita Tukholmassa vastikään toimintansa lopettaneen Olof Grahnin kirjapainon jäämistöstä. Näin Turussa tuli käyttöön myös melkoinen määrä viivojensa terävyyttä menettäneitä puupiirroslaattoja.

Havaitsin useiden niistä olleen käytössä jo Grahnia edeltäneiden kirjanpainajasukupolvien aikana. Vanhin tässä ketjussa oli Turun akatemian kolmas kirjanpainaja Johan Larsson Wall, joka teetti puupiirroskoristeita 1680- ja 1690-luvulla. Muutamissa oli myös hänen monogramminsa. Wall kuoli vuonna 1710 ja Anders Björkmanista tuli hänen seuraajansa. Kesällä 1713 akatemian kirjapainon toiminta kuitenkin keskeytettiin Ruotsin ja Venäjän välisen sodan vuoksi, ja purjelaiva kuljetti henkilökunnan ja tarvikkeet Tukholmaan pois vieraiden joukkojen jaloista. Kymmenisen vuotta myöhemmin akatemian kirjapaino pääsi jatkamaan toimintaansa Turussa, mutta kirjanpainaja itse jäi Ruotsiin. Sille tielle jäi myös osa entisestä turkulaisaineistosta. Björkmanin omimaa siirtyi aikanaan hänen toimintansa jatkajille Tukholmassa: Peter Jöransson Nyströmille ja Carl Stolpelle, heiltä P. A. Brodinille ja tältä edelleen Anders Jakobsson Nordströmille. Nordströmin kirjapainon seuraava omistaja olikin sitten tämän vävy Olof Grahn. Häneltä Hjeltille siirtyi ainakin viisi aikoinaan akatemian kirjapainolle kuulunutta puupiirroslaattaa.

Yksi näistä vanhoista tutuista tuli vastaan vuonna 1832 ilmestyneen Raamatun viimeiseltä sivulta. Ensimmäisen kerran Wall lienee käyttänyt tätä runsain kasvikiehkuroin, Jumalan silmä -symbolilla ja monogrammillaan varustettua koristetta vuonna 1693.

    
Kuvat 1–2. Turun akatemian kirjanpainajan Johan Larsson Wallin 1690-luvulla teettämä puupiirroslaatta vuonna 1712 painetussa promootiojulkaisussa (Melander 2060) ja Turussa vuonna 1832 ilmestyneessä Raamatussa Biblia se on: Koko Pyhä Raamattu, Suomexi. Wallin monogrammi on alhaalla keskellä.

Ruotsalaisista julkaisuista löytyy merkkejä lähtö- ja paluuruudun väliseltä kiertolaisajalta: Björkman on kuljettanut painolaatan mukanaan Tukholmaan ja sieltä edelleen Upsalaan, jossa hänelle tarjoutui töitä, ja taas takaisin Tukholmaan, jossa hänestä tuli kirjapainon omistaja. Myöhemmin samaa koristetta käytti myös hänen seuraajansa Peter Nyström. Se somisti muun muassa tämän painamaa runoa Ruotsin Lontoon konsulin Johan Claesonin ja neito Margareta Worsterin kesäkuussa 1743 vietettyjen häiden kunniaksi. Tiedossa ei ole, valitsiko koristeen kirjanpainaja vai runon sepittäjä, Upsalan yliopiston englannin kielen opettaja Andreas Hesselius Americanus. Ja vaikuttiko valintaan millään tavoin se, että kuvan granaattiomenat runsaine siemenineen olivat myös hedelmällisyyden symboli?

Vuonna 1829 Hjelt perusti kirjapainon myös Porvooseen, ja Grahnilta hankittuja puupiiroskoristeita vietiin sinnekin. Erään Wallin aikaisen vinjetin keskellä olevaan aukkoon latojat sijoittivat toisinaan pieniä ornamentteja, toisinaan taas kirjaimet H. K., joilla korostettiin kirjapainoa usein työllistäneen Henrik Renqvistin roolia kyseisten julkaisujen kustantajana.

Kuva 3. Henrik Renqvistin kustantama ja todennäköisesti myös hänen kirjoittamansa arkkiveisu, Porvoo 1832. Sama painolaatta on koristanut esimerkiksi erästä Andreas Wanochiuksen väitöskirjaa vuodelta 1698. Silloin sen keskellä olevassa aukossa oli kirjanpainaja Wallin monogrammi.

Wallin monogammi on myös vinjetissä, joka oli koristanut Christiernus Alanderin väitöskirjan De aestu maris reciproco (1697) viimeistä sivua. Pahoin kuluneena sama vinjetti löytyy eräästä Hjeltin porvoolaispainatteesta, ja sittemmin sitä käytettiin parissa hänen kirjapainostaan Turussa ilmestyneessä julkaisussa. Koristeen kasviaihe, tulkitseepa sen sitten jonkinlaiseksi ranskanliljamuunnelmaksi tai kauniisti sidotuksi viljalyhteeksi, kelpuutettiin niin Alanderin geofysiikkaa käsittelevään väitöskirjaan kuin Suomen Talousseuran sataneljäkymmentä vuotta myöhemmin kustantamaan lampaanhoito-oppaaseen.

Kuva 4. Nathhorst, J. S. [p.o. J. T. = Johan Theofil], Om Fårskötseln eller den Kloke och förståndige Fårgubben. Turku 1836.

Porvooseen päätyi myös hieman uudempi, ruotsalaisen kirjanpainaja Carl Stolpen peruja ollut vinjetti, jolla oli ollut välillistä kosketusta suomalaisiin jo aiemminkin. Kun Kauhavan, nykyisen Purmon ja Pietarsaaren asukkaiden välinen oikeusjuttu oli saatu ratkaistuksi, käsittelyvaiheet ja lopputulos saatettiin tietoon myös painettuna (Tukholma 1771).^[1] Pyrkiköhän latoja välittämään voittajapuolen tunnelmia sijoittaessaan tekstin päätteeksi enkeliä ja hymyilevää aurinkoa esittävän vinjetin? Porvoossa se koristi Armella Nikolasintyttären elämäkertaa ja useita uskonnollisia julkaisuja.

Kuva 5. Gerhard Terstegen, Sen Jumalisen Armella Nikolasin Tyttären Elämäkerta, Porvoo 1833. Pari vuotta myöhemmin vuosikymmeniä ahkerassa käytössä ollut vinjetti murtui käyttökelvottomaksi.

Stolpe painoi myös kauppias Peter Lindgrenille ja Mademoiselle Lovisa Törnqvistille omistetun häärunon (1768). Auvoisten tunnelmien symboleina nimiölehdellä on kaksi kuhertelevaa kyyhkyä. Seuraavalla vuosisadalla ne saivat rauhankyyhkyjen roolin kuvatessaan – tai ironisoidessaan – turkulaisen tukkukauppiaan Jacob Bremerin toiveita hänen julkaisussaan Sorge-festen! Riidanhaluinen Bremer kävi oikeutta veljeään vastaan kerran jos toisenkin, ja Sorge-festen on yksi esimerkki hänen taipumuksestaan levittää veljeensä kohdistuneita kärkeviä heittojaan myös laajemman yleisön tietoon.

Kuva 6. Kyyhkyspari rauhankyyhkysinä. [Jacob Bremer], Sorge-festen! eller traktamenterne till Nyårsgåfvan, Turku 1830.

Yksi vanhojen koristeaiheiden viehätyksiä on niiden monitulkintaisuus. Monissa on selvää symboliikkaa, joka on käyttökelpoista aivan erityisiin yhteyksiin tai toisaalta melkein mihin tahansa, jos niin haluaa. Yhtä ilmeistä on, että monien vinjettien ensisijaisena tehtävänä on koristeena oleminen sinänsä, ne ovat “taidetta taiteen vuoksi”, mutta latojan työssä niiden yhtenä tehtävänä on myös painopinnan tasapainottaminen. Kuva-aiheella ja tekstillä ei ole tarvinnut olla mitään tekemistä toistensa kanssa. Silti kiehtovaa on arvailla koristeaiheiden tarkoitusperiä ja niiden merkityksen mahdollista muuntumista eri sukupolvien silmissä. Mitä niissä näki lukija kolmesataa vuotta sitten, mitä toinen toisenlaisissa oloissa sata vuotta myöhemmin, mitä minä nyt?

Lopuksi vielä vanhan kierrätetyn materiaalin parista uusklassismin aikaan ja Hjeltin hankkimaan aivan uuteen koristeaineistoon. Siihen kuului muun muassa roomalaisten kaksikasvoinen jumala Janus, ovien ja porttien vartija, alun ja lopun symboli. Sittemmin Janus-symboliikkaan on liitetty myös epävarmuutta, kaksijakoisuutta ja kaksimielisyyttäkin. Januksen voi nähdä Hjeltin kirjapainon tuotannossa 1840-luvulla, kerran jos toisenkin muun muassa ruotsin- ja suomenkielisten Rukouspäiväin tekstien sivuilla. Roomalainen epäjumala tässä kirkollisessa ympäristössä ei näytä kirkonmiehiä häirinneen.

* * *

^1] Handlingar, Rörande den Af Kongl. Maj:t Afdömde Twist uti Revisions-Saken emellan Kauhawa Capell-Gjälds-Boer i Lappo Socken å ena sidan, och så wäl Pedersöre Socknemän som Staden Jacobstads Inwånare, för hvwilka Borgmästaren i berörede Stad, Herra Nathanael Häggström gemensam talan fört, å andra sidan, om Rå-Skilnad dem emellan. Stockholm, Tryckt hos Carl Stolpe, 1771.

Linkki: Kuvien 1-6 teokset Fennica-tietokannassa

Professori Olli Alho

Pentti Saarikoski kirjoitti aikoinaan, että ”kristinusko tuli Suomeen Turun kautta ja Turun kautta se myös lähtee”. Ehkä hän tarkoitti laajemminkin Turun suhdetta länsimaiseen sivistykseen, sillä Saarikosken värikkään elämän yksi värikkäimmistä episodeista liittyi juuri Turkuun, jolla ei 60-luvun alussa kuten ei myöhemminkään ollut erityistä kulttuurikaupungin mainetta.

Turun Kirjailijat kutsui syyskuussa 1962 kaupunkiin muutaman kymmentä suomalaista runoilijaa, kirjailijaa, kriitikkoa ja muuta alan harrastajaa. Ruotsista oli mukana Bonniers Litterära Magasin -lehden toimittaja Lars Gustafsson. Humalistonkadun tuntumassa olevassa Raittiusyhdistyksen salissa oli paikalla kaiken kaikkiaan satakunta henkeä.

Tässä luettelo niistä, jotka käyttivät lyhyemmän tai pitemmän puheenvuoron:
Arvo Ahlroos-Kaskamo, Jaakko Ahokas, Tuomas Anhava, Esko Ervasti, Lars Gustafsson, Maire Harme-Pietilä, Armo Hormia, Osmo Hormia, Kaarlo Isotalo, Ritva Kapari, Eino Krohn, Kai Laitinen, Leena Larjanko, Tarmo Manelius, Boni Pelkonen, Jarno Pennanen, Väinö Putkonen, Maila Pylkkönen, Kullervo Rainio, Pentti Saarikoski, Arvo Salo, Hannu Taanila, Jouko Tyyri. Eniten puheenvuoroja käyttivät Ahokas, Anhava, Ervasti, Armo Hormia, Laitinen, Pennanen, Salo ja Tyyri.

Toimittaja Osmo Jokinen oli turkulaisten kirjallisuuspiirien aikaansaava puuhamies, jonka intressit ulottuivat modernista lyriikasta amerikkalaisiin sarjakuvalehtiin. Jokinen otti paikkansa suomalaisessa runoudessa erikoisella tavalla pari vuotta seminaarin jälkeen kokoelmallaan Nollapiste (1964), jossa ei ole yhtään sanaa. (Teoksesta otettiin toinen painos ja se julkaistiin myös Hollannissa Hubert van der Bergin käännöksenä nimellä Nulpunt).

Kustannusliike Tajon johtaja, lääketieteen ja kirurgian tohtori Armo Hormia oli rekrytoinut Jokisen seminaarin järjestelyihin. Olin ystävystynyt Osmon kanssa Turun Nuoren Voiman Liiton tilaisuuksissa, ja hän pyysi minua hoitelemaan seminaarissa nauhuria. Keväällä valmistuneelle ylioppilaalle ja kirjallisuuden haparoivalle harrastajalle komennus oli mieluisa ja kokemus erityisesti helsinkiläisjulkkisten suvereenien esiintymisten seuraajana unohtumaton.

Kaksipäiväisen seminaarin (29.-30.9.1962) alustajiksi oli kutsuttu Tukholman yliopiston Suomen kielen ja kulttuurin dosentti, sittemmin professori Osmo Hormia ja toimittaja Arvo Salo, joka oli tuossa vaiheessa juuri jättänyt Ylioppilaslehden päätoimittajan tehtävän. Edellisen aiheena oli ”60-luvun runous, mitä se on oleva” ja jälkimmäisen ”60-luvun runoilijan ohjelmani”. Alustusten lähtökohtana oli Suomessa ja Gustafssonin todistuksen mukaan myös Ruotsissa syntynyt tilanne – kriisistäkin puhuttiin – jossa esteettisesti radikaali 50-luvun runous koettiin sisäänpäin lämpiäväksi, epäkommunika- tiiviseksi ja keinonsa loppuun käyttäneeksi. Nimiäkin oli mainittu: Eeva-liisa Manner, Tuomas Anhava, Paavo Haavikko. Keskustelun alusti näistä lähtökodista Osmo Hormia.

Järjestäjien suunnitelmana oli antaa ensimmänen varsinainen puheenvuoro tilaisuuden tähdelle, Pentti Saarikoskelle. Hormia: ”Saarikoski on kai tuossa sivuhuoneessa”. Saarikoski: ”Minäkö?” O.H: ”Sinä, sinä juuri”. P.S: ”Minä puhun, vai?”
O.H: ”Niin, niin”. P.S: ”En minä puhu”. Armo Hormia: ”Tule tänne istumaan”. Leena Larjanko: ”Ei kun sinä alustat”. P.S: ”Älä nyt hölötä. Mistä on kysymys, mistä mun pitää puhua?” A.H: ”Kuusikymmentäluvun runoilijan ohjelmastasi”. P.S.: ”Se nyt on taas tämmöinen aihe, runoilijan ohjelma, niin, niin, niin, ei mulla ole mitään puhuttavaa.”

Nauhurini talletti kokonaisuudessaan näin alkaneen ja melko pitkäksi venyneen sananvaihdon, jossa Armo Hormia ja sanailuun yhtynyt Esko Ervasti yrittävät huonolla menestyksellä saada humalaista Saarikoskea pitämään puheenvuoroaan. Ervasti tulee jossakin vaiheessa sanoneeksi jotain runouden muodosta ja herättää jo kyllästymisen merkkejä näyttäneen runoilijan.

P.S: ”Muotomaailmasta, minä se on? Pitäkää mikrofonit toiminnassa nyt (minä pidin, O.A.) Mitä – muotomaailmasta? Minun runojeni muodosta.” E.E: ”Sinun runojesi muodosta. Se on aivan toinen kuin Runebergin.” P.S: ”Millä lailla toinen? Minun runoni, millai se on toinen. Miten minun runojeni muoto on toinen kuin Runebergin runon muoto. No niin?”. Leena Larjanko: ”No, niin, sanoppas se!” P.S: ”Millä lailla se on toinen?” L.L: ”Meilläkin on silmät”. P.S: ”Nyt minä pidän juuri hyvän alustuksen tällä hetkellä.”

Hormian ehdottaman tauon jälkeen alustuksesta ei enää tullut mitään. Saarikoski oli ottanut matkaan jonkun venäläisen upseerin peruja olevan käsiaseen, joka hänellä ilmeisesti oli taskussaan, sillä kesken kaiken muusana menossa mukana ollut Larjanko pyytää Saarikoskea käyttämään sitä. P.S: ”Emmä ampua viitsi, se tulee tuon tohtori Hormian maksettavaksi, jos mä ammun lamppuja täältä.”

(Myöhemmin Hotelli Seurahuoneella Saarikoski ampui kaksi kertaa patjaan, lähti pakomatkalle, päätyi tohtori Hormian juhliin ja seuraavana päivänä hoitoon Kupittaan sairaalan psykiatriselle osastolle. Pekka Tarkka on selostanut episodia teoksessaan
Pentti Saarikoski. Vuodet 1937–1963, Otava 1996).

Välikohtaus ei sanottavammin järkyttänyt, vaan pikemminkin kiinnosti ja elähdytti kokouksen osanottajia. Arvo Salo näki, ”että jotakin Turun Kirjailijoiden tarkoittamasta asiasta on tapahtunut silloin kun olemme nähneet runoilija Saarikosken ja nähneet hänen asemansa ihmisyhteisössä.” Jouko Tyyri jatkoi Saarikosken roolista, joka antaa tälle mahdollisuuden sanoa sellaista, mitä muut eivät saa sanoa. ”Ja tässä suhteessa pitäisin edelleenkin Saarikosken runoilijan roolia hyvin arvokkaana, privilegionsa avulla hän helpottaa meidän muiden elämää.”

Yleisemmin molempien kokouspäivien keskustelut käsittelivät runouden ja runoilijan tehtäviä, suhdetta yhteiskuntaan ja lukijoihin ja varsinkin muutoksen suuntia. Kai Laitinen – tuolloin Parnasson päätoimittaja – kartoitti lehtensä toimitukseen tulleiden runojen kautta ajankohdan idoleita ja tiennäyttäjiä. Näitä olivat erityisesti Eeva-Liisa Manner, Paavo Haavikko ja Tuomas Anhava, vähemmässä määrin Helvi Juvonen ja Eila Kivikk´aho. Huomattavin vaikuttaja oli Laitisen mukaan Pentti Saarikoski, muista hän mainitsi Maila Pylkkösen. Näiden seuraajissa muutos oli jo idullaan: runojen kuvat olivat avoimempia ja rohkeampia, maailmantilanne heijastui niissä silmäänpistävin tavoin, ja niissä näkyivät myös uuden polven ulkomaisilta runoilijoilta saadut vaikutteet.

Keskustelu oli eloisaa ja kohteliasta. Puheenvuorojen polyfoniasta erottuivat Osmo Hormian kiitetyn alustuksen lisäksi selkeimmin ajankohdan suuren auktoriteetin Tuomas Anhavan sekä Jouko Tyyrin ja Jarno Pennasen puheenvuorot. Tyylistään tarkka Anhava ei sallinut puheenvuoronsa litteroimista nauhalta sellaisenaan, vaan pyysi Armo Hormiaa referoimaan ne. Näin teksti menettää jotain Anhavalle tyypillisestä ironiasta, mutta tämän huomautukset runoilijan roolista yhtäältä runoilijana ja toisaalta yhteiskunnallisena osallistujana muodostuivat yhdeksi seminaarin johtomotiiveista – eivät vähiten siksi, että Saarikoski oli kesällä osallistunut kommunistien järjestämään Helsingin rauhanfestivaaliin ja joidenkin mielestä näin kompromettoinut kutsumuksensa runoilijana.

Tilanne-lehden päätoimittaja Jarno Pennanen oli yksi niistä, jotka olivat lähentäneet Saarikoskea kommunistiseen liikkeeseen, eikä siis ollut ihme, että hän puolusti ystäväänsä. Itseään ulkopuoliselta maailmalta ja osallistumisen riskeiltä varjeleva runoilija osallistuu valheellisen turvallisuuden maailman rakentamiseen, Pennanen väitti. ”Voidaanko runoilija nyt ahdistaa niin ahtaalle ammattilaisalueelle, että hän ei hankkisi kokemuksiaan ja elämyksiään siitä elämänkentästä missä tavallinen kansalainen liikkuu?”

Jouko Tyyri puhui runoilijasta rajojen rikkojana ja yllättäjänä. Tässä ei Saarikoski ollut ainoa laatuaan. Tyyri viittasi – monen yllätykseksi – V.A. Koskenniemeen, jolla omana aikanaan oli sanottavana sellaista, mikä ei ollut silloin luvallista. Tämä oli outoa siihen nähden, että hänestä sittemmin tuli juhlapuhuja ja juhlarunoilija. ”Nuori Koskenniemi oli pessimisti, se tuntemustapa mikä hänellä oli esitettävänään oli jollakin tavoin luvaton siihen aikaan, vielä. Ja toisaalta meillä virallinen moraali oli asketismia, ja Koskenniemi julisti nautinnonoppia.”

Arvo Salon toisen seminaaripäivän aloittanut alustus 60-luvun runoudesta oli pitkä, hyvin valmisteltu ja paikoin hilpeästi improvisatorinen. Läsnäolevia 50-luvun keskeisiä runoniekkoja Salo käsitteli lempein lausein. ”Sitä ennen otan esille asian jonka kohdalla valitettavasti joudun kehumaan viisikymmenluvun runoutta. Minä nimittäin väitän, että sitä ei ole haukuttava. Tärkeää on todeta, että se on hoitanut oman tehtävänsä ja että se on hoitanut sen niin hyvin kuin se suinkin on kyennyt. Sen jälkeen onkin paras vaieta siitä.”

Salo jatkoi vertaamalla ajankohtaista runouden kriisiä samanaikaiseen keskipitkien ja pitkien matkojen juoksun kriisiin, joista silloin moitittiin Salorantaa ja Höykinpuroa, ”siis niitä ainoita, jotka nyt sentään jotenkin pystyvät juoksemaan”. ”Sehän nyt on mieletöntä. Yhtä mieletöntä olisi ruveta nyt haukkumaan Haavikkoa tai muita niistä kahdesta, mitkä muun muassa Laitinen eilen mainitsi nipussa. Sillä toden totta, kun nämä henkilöt suorittivat ne tekonsa, mitä me nyt luemme viiskymmenluvulla tapahtuneiksi, niin toki ne olivat tekoja, he levensivät lyriikan aluetta.”

60-luvun runoudelle Salo esitti toivomuslistan, jonka konkreettisuutta hän korosti toinen toistaan yllättävämmillä esimerkeillä. Armas Äikiän kääntämistä Jevtushenkon runoista löytyi oivallisia puolisointuja: ”Sanon totuuksia/se isännille/ei liene loukkaavaa:/On joka kansan keskuudessa/lurjuksia/Siis lurjuksista puhun/ Kuunnelkaa!” Samoin Eino Leinolta: ”herää moni haave heljä, summa nyt kuin suossa möljä”. Tuomas Anhava oli kirjoittanut esimerkillisen laulun: ”Näin minä laadin kukan/noin minä puun/nurmesta leikkaan nukan/pilvestä lainaan kuun/oi laulu!” Iskelmärunoudesta poimiutui esiin uuden kymmenluvun runouden yhdeksi osviitaksi tuntemattoman sanoittajan mestariteos: ”Lalaika, Lalaika/sä osta piirakkaa/Lalaika, Lalaika/kas siitä voimaa saa.”

Tällaiseksi muodostui Arvo Salon toivomuslista 60-luvulle:
1) Runojen tuli olla erilaisia kuin 50-luvun runot. 2) Niiden tuli olla pitempiä ja sisältää pitempiä säkeitä. 3) Niissä tuli olla loppu-, alku-, ja sisäsointuja. 4) Niiden tuli olla laulullisia, ”lemmenlauluja, mutta myös taistelulauluja tai semmoisia joita voitaisiin huutaa rannalla tuulta vasten”. 5) Niissä tuli olla henkilö- ja erisnimiä. 6) Niiden tuli olla markkinoitavia, ”muun muassa nämä Purkkiäpyn kaltaiset säilykkeet saattaisivat huomattavasti rikastaa henkistä elämää”.

60-luvun poliittinen laululiike, iskelmärunouden ja perinteellisen lyriikan lähentyminen, uudenlaiset teatteriproduktiot, (kuten Jyväskylän Kesän 1969 Saaren vangit), Love-yhtiön äänilevytuotanto ja monet muut vuosikymmenen ilmiöt osoittavat Arvo Salon lukeneen ajan merkkejä tarkkanäköisesti.

Salon hyväntuulinen esiintyminen ja alustuksen veijarimaiset käänteet loivat Turun Runoseminaariin hilpeän ilmapiirin, jossa järjestäjien sinänsä vakavahenkiset tavoitteet saavutettiin kepeän ja älykkään keskustelun kautta. Kustannusliike Tajon 1963 julkaisema Runoseminaari-kirja on arvokas dokumentti ja näyttö 60-luvun alun kirjallisen keskustelun korkeasta tasosta. Koruttomassa niteessä ei ole esipuhetta eikä jälkikirjoitusta, eikä muitakaan toimituksellisia lisiä. Toimittamaton, litteroitu äänitallenne kertoo minustakin riittävän todistusvoimaisesti tästä suomalaisen runouden yhdestä tähtihetkestä, jonka mykkänä todistajana sain olla.

Linkki: Runoseminaari 29.-30.9.1962 : 60-luvun runouden merkeissä
Finna-tiedonhakupalvelussa

Taidehistorioitsija Leena Ahtola-Moorhouse

Taidehistorioitsijana ja Ateneumin taidemuseon intendenttinä olen tutustunut intensiivisesti Helene Schjerfbeckiä (1862–1946) koskevaan materiaaliin. Olen myös pyrkinyt hiljakseen kasvattamaan eri artikkeleissani, kuvateksteissäni ja kirjassani Ja kukaan ei tiedä millainen olen : Helene Schjerfbeckin omakuvat 1878–1945 (2000) tietoisuutta hänen taiteensa ominaislaadusta. Tärkeimpinä lähteinä näihin tutkimuksiin on aina ollut hänen teoksensa, joiden tuntemusta ovat lisänneet monet näyttelyt, joissa olen ollut mukana kuraattorina ja/tai kirjoittajana vuosina 1975–2012.

Viimeksi kokoamani näyttely oli Helene Schjerfbeck 150 vuotta ja sen näyttelykirjaa (2012) suosittelen kaikille Schjerfbeckin tutkijoille, sillä siellä on esimerkiksi Irmeli Isomäen kokoama perusteellinen bibliografia ja expografia sekä tähänastisesti laajin kuva-aineisto taiteilijan teoksista (730 kuvaa perustietoineen) monipuolisten artikkeleiden lisäksi. Halusin näin jättää jälkeeni tukevan ja luotettavan perusteoksen Ateneumin kokoelmien kruununjalokiviin kuuluvan taiteilijan tuotannosta, eikä vain suomen- ja ruotsin- vaan myös englanninkielisin volyymein.

Yksi keskeinen lähde – yllä mainittuun näyttelykirjaankin – on ollut lääketieteen lisensiaatti Elin Elmgrenin (1864–1952) lahjoittama kokoelma Helene Schjerfbeckin kirjeitä vuodesta 1932 vuoteen 1945 Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmassa. Elin Elmgren ja Helene Schjerfbeck olivat molemmat Lina Ingmanin (kuollut 1939) yksityisen kotikoulun oppilaita ja heidän yhteiset kokemuksensa alkoivat varhain. Schjerfbeck aloittaakin kirjeet usein ”Kära barndomsvän Elin”.

Schjerfbeckin kirjeitä löytyy myös runsaasti Åbo Akademin ja Svenska Litteratursällskapet i Finland -käsikirjoituskokoelmista, mutta Kansalliskirjaston Elmgrenin kokoelma valottaa Schjerfbeckin elämää toisin kuin maalarisiskojen saamat kirjeet ja heidän joukostaan oli jo ennen vuotta 1932 kuollut Maria Wiik (1928), Ada Thilénkin menehtyi 1933 ja Helena Westermarck 1938. Vanhoja suvun ulkopuolisia naisystäviä ei ollut enää elossa juuri ketään, joten nämä kirjeet täydentävät hienosti kokonaiskuvaa taiteilijasta sekä nuoruuden ajalta että aivan viimeisiltä vuosilta.

Helene Schjerfbeckistä ja varsinkin hänen elämästään on kirjoitettu paljon, mutta ei suinkaan kaikkea. Paljon on vielä kiviä käännettävänä, maalauksia tavoittamatta, kirjeitä löytämättä, puhumattakaan hänen taiteensa erikoislaadun ymmärryksen lisäämisestä. Schjerfbeckin taiteen arvostus on suuri Pohjoismaissa ja se laajenee maailmalla koko ajan. Kansainvälisten yksityisnäyttelyiden osuus on kasvattanut tuntemusta viime aikoina merkittävästi. Esimerkiksi yhdysvaltalaisten kollegojen avustuksella valikoitui Ateneumin taidemuseon retrospektiivisestä näyttelystä vuonna 1992 yli 70 Schjerfbeckin teosta esille Washington D.C:hin ja New Yorkiin, ja saatoimme käännättää englanniksi laajan näyttelyluettelon.

Keski-eurooppalainen erinomainen avaus Schjerfbeckin yksityisnäyttelyihin ja näyttelykirjoihin oli Annabelle Görgenin (nykyisin Görgen-Lammers) kuratoima laaja retrospektiivinen näyttely (yli 120 teosta) 2007–2008 Hamburger Kunsthallessa, Haagin Gemeente Museumissa ja Pariisin Musée d’art modernessa. Ordrupgaardissa Kööpenhaminassa oli myös vuonna 2011 Anne-Birgitte Fonsmarkin kuratoima Schjerfbeckin yksityisnäyttely, johon kirjoitin artikkelin samoin kuin Görgenin monipuoliseen näyttelykirjaan. Frankfurtin Schirnin taidehallin näyttely jatkoi kiinnostusta Saksassa 2014–2015, ja Japani on seuraava merkittävä kansainvälinen Schjerfbeckin yksityisnäyttelyn kohdemaa alkaen kesästä 2015.

Olisi tosiaan korkea aika saada Suomen kultakauden tärkeimpiin taiteilijoihin kuuluva Helene Schjerfbeck osaksi yleismaailmallista taidehistoriaa, sillä sinne hän kuuluu monin ansioin. Euroopan reunamaan taidehistorian vienti ei kuitenkaan ole yksinkertaista, sillä tunku parrasvaloihin on suuri ja paikan saavuttaminen vaatii paljon työtä ja oikeita valintoja välittäjätahoiltakin.

Takautuvat yksityisnäyttelyt oivaltavasti toimitettuine näyttelykirjoineen ovat äärimmäisen tärkeitä taiteilijan eri ulottuvuuksien ja tyylilajien näyttöinä, mutta pääseminen merkittävien kuraattorien kokoamien näyttelyiden osaksi on myös huomattava meriitti – melkein pakollinen – reitillä yleiseen tietoisuuteen. Lisäksi ostot tärkeisiin kokoelmiin raivaavat tietä eteenpäin.

Helene Schjerfbeck osallistui elinaikanaan neljään Pariisin salongin näyttelyyn ja sai Pariisin maailmannäyttelyssä 1889 niin sanotun pronssimitalin eli kolmannen luokan kultamitalin. Hänen teoksiaan ei kuitenkaan ostettu julkisiin kokoelmiin kuten esimerkiksi Pariisin Luxembourgin museoon niin kuin Albert Edelfeltin ja Ville Vallgrenin teoksia.

Kotimaassa häneltä hankittiin tai lunastettiin 1880-luvulla kolme teosta Suomen taideyhdistyksen kokoelmiin, 1890-luvulla viisi kopioitua maalausta liitettiin kokoelmiin ja 1900-luvun puolella hankittiin joitain teoksia alkaen vuodesta 1912, jolloin taidekauppias Gösta Stenman myi Taideyhdistyksen kokoelmiin arpajaisvoittajalta hankkimansa Schjerfbeckin vesivärimaalauksen Lukevat naiset.

Tukholman Kansallisgalleriaan ostettiin ensimmäinen Schjerfbeckin teos vuonna 1934, tosin sitä ennen vuonna 1926 Gösta Stenman oli lahjoittanut Schjerfbeckin maalauksen Sipuleita samaiseen kokoelmaan. Norjan Nasjonalgalleriet hankki schjerfbeckinsä vieläkin myöhemmin ja Kööpenhaminan Statens Museum for Kunst etsii edelleenkin hyvää esimerkkiä Schjerfbeckin taiteesta kokoelmiinsa.

Toisin sanoen keskeisistä keskieurooppalaisista ja yhdysvaltalaisista taidemuseoista puuttuvat Helene Schjerfbeckin maalaukset, eikä hänen teoksiaan ole ollut muutenkaan esillä näyttävissä ulkomaisten kuraattorien kokoamissa näyttelyissä ennen 1980-lukua, jolloin Kirk Varnedoen kuratoima Northern Light : Realism and Symbolism in Scandinavian Painting 1880–1910 Washington D.C:ssä, New Yorkissa ja Minneapoliksessa 1982–1983 avasi yleisön silmät tälle kaudelle ja myös Schjerfbeckille. Pohjoismainen neuvosto jatkoi sarjaa näyttelyllä Dreams of a Summer Night : Scandinavian Painting at the Turn of the Century omin joukoin, jossa sain olla mukana, Lontoon, Düsseldorfin ja Pariisin näyttelyissä 1986–1987.

Myöhemmin Helene Schjerfbeckin Omakuva-maalaukset nousivat hienosti esiin erittäin arvostetun taidehistorioitsijan Jean Clairin kokoamassa näyttelyssä Identity and Alterity Venetsiassa vuonna 1995. Itse pääsin osallistumaan ja uudelleen kirjoittamaan ajatuksiani Helene Schjerfbeckin omakuvista näyttelykirjaan, joka liittyi Suzanne Pagén johdolla koottuun näyttelyyn Lumière du monde – lumière du ciel Pariisin Musée d’art modernessa vuonna 1998. Merkittävä yhteisnäyttely 2000-luvulla oli myös Marco Goldinin kuratoima pohjoismainen Edvard Munchin teosten ympärille koottu näyttely Italian Villa Maninissa 2010, jossa sain myös olla mukana ja esitellä muun joukon mukana Helene Schjerfbeckiä.

Nyt en muuta toivo kuin että kansainväliset merkittävät taidemuseot löytäisivät yhä useammin Helene Schjerfbeckin koukuttavat teokset ja veisivät hänet taidehistorian kaanoniin.

Oma matkani Schjerfbeckin ”kuiskauksien ja huutojen” luo jatkuu vastedeskin muodossa tai toisessa. Schjerfbeck on antanut minulle paljon, kuorinut kuvallisen ajattelun kerroksia ja luonut nautittavan ja joskus raivostuttavankin tunteen siitä, mikä tämän näennäisen yksinkertaisen maalauksen tekee niin kiehtovaksi ja koukuttavaksi.

Tutkija Kaj Öhrnberg

Keväällä 1978 irakilainen kirjailija Hamid al-Alwachi vieraili Helsingissä ja tutustui myös silloisen Yliopiston kirjaston arabialaisiin käsikirjoituksiin. Vierailua käsiteltiin Helsingin Sanomissa (25.4.1978) ja kirjaston tiedotuslehdessä (5/78). Kotiin palattuaan al-Alwachi kirjoitti laajan artikkelin ”Alif-Ba’” -viikkolehteen (24.5.1978). Vierailijan erityisen kiinnostuksen kohteena oli käsikirjoitus, joka repaleisen nimiölehden mukaan oli 900-luvulla nykyisen Irakin alueella eläneen Kushajim-nimisen runoilijan kokoama Kitab al-Tabikh (Keittokirja).

Jonkinasteista häpeää tuntien päätimme edesmenneen ystäväni Sahban Mroueh’n kanssa julkaista kyseisen keittokirjan tieteellisen tekstiedition heti asiasta luettuemme. Häpeän tunne minun kohdallani johtui siitä, että olin jo joitakin vuosia työskennellyt Georg August Wallinin (1811–1852) arkiston parissa ja siinä sivussa hänen matkoiltaan tuomiensa tai tuomikseen oletettujen käsikirjoitusten parissa kiinnittämättä huomiota tähän todelliseen aarteeseen.

Jo pikainen selailu osoitti, ettei nimiölehdellä mainittu Kushajim voinut olla keittokirjan kokoaja. Tiedon kokoajasta saimme toisesta saman käsikirjoituksen kopiosta, jonka onnistuimme jäljittämään Oxfordin Bodleian Librarysta. Tämän käsikirjoituksen nimiölehdellä kokoajaksi mainitaan Abu Muhammad al-Muzaffar ibn Nasr Ibn Sayyar al-Warraq, joka muuten on jäänyt täysin tuntemattomaksi. Vaikka kokoaja ei ollut 900-luvulla elänyt Kushajim, niin muu tekstiin sisältyvä evidenssi osoitti, että teos oli koottu 900-luvun toisella puoliskolla, olkoonkin että sekä Helsingin että Bodleianin käsikirjoitukset ovat 1200-luvulla tehtyjä kopioita. Miten käsikirjoitus on Helsinkiin kulkeutunut, jäänee arvoitukseksi. Opettajani Jussi Aro oletti, että Wallin olisi hankkinut sen matkoillaan, mutta se ei ole todennäköistä. Wallin oli saanut yliopistolta huomattavan summan rahaa ostaakseen käsikirjoituksia ja kirjoja ja piti hyvin tarkkaa kirjanpitoa kaikesta mitä sai hankituksi. Maininta keittokirjasta löytyisi varmasti hänen ostamiensa käsikirjoitusten luettelosta.

Kitab al-Tabikh on vanhin säilynyt arabiankielinen keittokirja. Nimeltä tunnetaan kolmattakymmentä varhaisempaa keittokirjaa, joista varhaisimmat 700–800 -lukujen vaihteesta, mutta niistä ei yksikään ole säilynyt meidän aikaamme asti. Näiden varhaisten keittokirjojen tekijöiksi mainitaan aikansa huomattavimpia henkilöitä: hallitsijasuvun jäseniä, ministereitä, hovin lääkäreitä ja arvostettuja runoilijoita. On ilmeistä että 700-luvun loppupuolelta lähtien kulinaarisista aiheista kirjoittamista pidettiin kirjallisen kulttuurin hyväksyttynä osana. Sivistyneistön tuli tuntea pöytätapojen ja etiketin lisäksi myös eri ruoat, niiden ominaisuudet ja valmistustavat.

Kitab al-Tabikh koottiin arabialais-islamilaisen kulttuurin kukoistuskaudella, jolloin sasanidien Persian kulttuuriperintö sävytti kaikkia elämän osa-alueita hallinnosta keittiöön. Abbasididynastian (750–1258) haute cuisinen perustana oli laajan Persian imperiumin kansainvälinen keittiö. Arviolta noin puolet keittokirjan runsaasta 600 reseptistä on persialaisperäisiä. Reseptien lisäksi teos tarjoaa kokoelman anekdootteja ruokalajeihin liittyvistä henkilöistä, opettavaisia tarinoita ja eri ruokalajeihin tai niiden valmistusaineisiin liittyviä runoja. Myös ruokaohjeita on puettu runomuotoon muistin tueksi; noin viidennes koko tekstistä on runomittaista. Annetut ohjeet eivät liity vain ruoan valmistukseen. Kirjassa kerrotaan myös millaisista astioista mitäkin tulisi syödä, käsien pesusta, etiketistä yleensä, hammastikkujen käytöstä, ruokalevosta ja millaista liikuntaa tulisi harjoittaa ennen ja jälkeen ruokailun. Yksittäisten ruokalajien kohdalla kiinnitetään huomiota siihen, miten mikäkin niistä sopii erilaisille luonteille ja temperamenteille sekä vaikuttaa mieskuntoisuuteen.

Kitab al-Tabikhin kaltaiset varhaiset reseptikokoelmat käsittelevät lähes poikkeuksetta yläluokalle tarkoitettuja ylellisyyksiä kaikissa kulttuureissa. Tästä huolimatta teos on mitä merkittävin kulttuurihistoriallinen dokumentti, joka valottaa islamilaisen maailman jokapäiväistä elämänmenoa ajanjaksona jonka voi sanoa osuvan koko länsimaisen kulttuurin keskiaikaan.

Kymmenvuotisen urakan saimme valmiiksi syksyllä 1987 ja arabiankielinen tekstieditio julkaistiin Suomen Itämaisen Seuran julkaisusarjassa Studia Orientalia. Kuten usein käy, edition jo mentyä painoon me saimme tietää että Istanbulista oli löydetty kolmas käsikirjoitus. Siinä vaiheessa uuden löydön huomioon ottaminen olisi ollut meidän julkaisumme kannalta mahdotonta; lisäksi se osoittautui myöhemmin muulla aineistolla täydennetyksi kopioksi, joka lopulta poikkesi varsin paljon käytössämme olleista käsikirjoituksista.

Useat arabialaiseen keittiöön perehtyneet tutkijat ovat julkaisseet keittokirjoja, joissa Kitab al-Tabikhin toistatuhatta vuotta vanhat reseptit on muokattu tähän päivään soveltuviksi. Näistä mainittakoon David Waines, In a Caliph’s Kitchen. Mediaeval Arabic cooking for the modern gourmet (1989); Lilia Zaouali, L’Islam a tavola (2004, käännetty englanniksi, ranskaksi ja venäjäksi); Habeeb Salloum, Muna Salloum, Leila Salloum Elias, Scheherazade’s Feasts. Foods of the Medieval Arab world (2013). Helena Hallenbergin ja Irmeli Perhon vuonna 2010 Vuoden tiedekirja -palkinnon saanut Ruokakulttuuri islamin maissa -teos hyödyntää myös Ibn Sayyar al-Warraqin muistiinmerkitsemiä reseptejä.

Ja kaiken kruunuksi ilmestyi vuonna 2007 Nawal Nasrallahin käännös koko Kitab al-Tabikhista nimellä Annals of the Caliphs’ Kitchens. Ibn Sayyar al-Warraq’s tenth-century Baghdadi cookbook. Laitos käsittää 867 sivua ja siinä on huomioitu myös Istanbulin käsikirjoitus.

Maistiaisiksi yksi suosittu resepti anekdootteineen:

Sikbaj-ruoan valmistus:

Khosrau Anushirvanista [Persian hallitsija 531–579] kerrotaan, että hän pani useita kokkeja koetukselle ja käski jokaisen heistä valmistaa sitä ruokaa, minkä parhaiten taisi. Hän lähetti heidät eri paikkoihin, mutta jokainen heistä valmisti sikbajia. Khosrau tapasi kutsua sitä ruokien kuningattareksi ja kulutti siihen joka päivä tuhat dirhamia.

Kerrotaan että tämä sikbaj, joka valmistettiin Khosrau Anushirvanille, oli ensimmäinen sikbaj maailmassa. Syynä sen valmistamiseen oli, että Khosraun ruokahalu oli vähentynyt. Silloin hänen kokkinsa valmisti hänelle tätä sikbajia. Hän ei pitkään aikaan syönyt mitään muuta ruokaa eikä sallinut kenenkään muun kajota siihen. Tämän jälkeen hän antoi kirjureille luvan nauttia sitä, mutta kukaan muu ei syönyt sitä paitsi hoviväki, aina niin kauan kuin Persian valta säilyi.

Tämä on sen resepti:

Otetaan neljä ratlia parasta lampaanlihaa ja sama määrä lihavaa naudanlihaa, edelleen lihava kana, joka on roikkunut yhden yön teurastettuna ilman että sitä on kynitty. Nyt se kynitään ja halkaistaan kahtia. Edelleen otetaan neljä lihavaa kananpoikaa.

Naudanliha pestään ensin hyvin ja pannaan sitten pataan. Sen päälle kaadetaan niin paljon laimeaa etikkaa, että se peittyy ja pata pannaan hiillokselle kiehumaan, kunnes naudanliha on kiehahtanut kolme kertaa ja se on lähellä kypsymistään. Sitten naudanliha otetaan pois padasta ja tilalle pannaan paloiteltu lampaanliha, joka on hyvin puhdistettu, ja sen päälle kaadetaan puhdasta etikkaa niin paljon, että se peittyy ja vielä neljä sormenleveyttä sen yli. Se saa kiehahtaa muutaman kerran. Sitten puhdistetaan ja paloitellaan kana ja pannaan pataan. Siihen lisätään tuoretta sinappikaalia ja saman verran selleriä ynnä korianteria ja ruuttaa sekä kaksikymmentä keskikokoista pehmeätä sitruunanlehteä. Sitten padan sisältöä keitetään, kunnes se on melkein kypsää. Kun kaikki siinä olevat vihannekset ovat hajonneet, se otetaan tulelta. Tämän jälkeen siihen lisätään puhdistetut kananpojat ja kiehautetaan. Sitten siihen lisätään kolmekymmentä dirhamia kuivatettua korianteria, joka on survottu ja kääritty ja sidottu lujasti kangaspalaseen ynnä pieni kimppu basilikaa ja kymmenen dirhamia valkosipulinkynsiä, joita on viillelty hammastikulla. Tämän jälkeen se jätetään hiillokselle kunnes kaikki siinä oleva on kypsynyt. Sitten otetaan hunajaa ja sokeria neljännes etikan määrään nähden tai enemmän, mikäli etikka on pistävän makuista ja kaksikymmentä dirhamia jauhettua sahramia tai enemmänkin, mikäli se jauhettuna häviää muiden mausteiden joukkoon, sekä 2/3 dirhamia jauhettua lipstikkaa. Pata nostetaan tulelta sen jälkeen, kun se on asettunut. Sitten ruoka tarjoillaan, jos Jumala suo.