Lennokkijournalismi ja Zeppeliinillä liitävät tiedemiehet

Kun mediakenttä muuttuu, uudet välineet ja keinot ovat tarpeen. Sen myötä journalismiin puhkeaa uudenlaisia muotoja, niin kuin hidas journalismi, josta viimeksi kirjoitin. Jos pitkästi kirjoittavat hitaan journalismin edustajat, niitä siis on, pyrkivät laatuun, niin vastavoimana on live. Kaikensuuntaisia uusia tuulia viestinnässä puitiin Suomen Akatemian Etsi Xpertti -palvelun seminaarissa toimittajille ja tiedottajille vastikään. Mieleeni jäi erityisesti jojo-puheenvuoro, jonka piti innovaatiojournalismia tutkinut Turo Uskali Jyväskylän yliopistosta.

YouTube-video mobiililaitteella, voiko sen nopeammaksi tai välittömämmäksi kuva tulla? Tämän tekee mahdolliseksi tekniikka, joka on synnyttänyt ubiikin eli joka paikan journalismin. Se valtaa alaa. Se on verkossa, siis kaikkialla ja korostetun reaaliaikaisesti. Livebloggausta ja livekuvaa. Lyhimmillään videoklipit eli -pätkät ovat nykyisin 6 sekuntia (Vinepeek.com). Ja sitä tekevät niin sanotusti kaikki.

Melkein kaikki, tai aika moni teki tätä: katsoi livenä, kun itävaltalainen Felix Baumgartner lokakuussa 2012 teki vapaan pudotuksen yliääniennätyshyppynsä. Suorana lähetyksenä hyppäämistä seurasi 8 miljoonaa katsojaa. Ihan samoihin lukuihin ei ehkä pääse Higgsin metsästäjät -blogi, mutta Mikko Voutilaisen et tutkijakumppaneiden sivustolla on kunnioitettavasti vuodesta 2008 alkaen vaihe vaiheelta seurattu ja selostettu yhtä hiukkasfysiikan suurinta koetta, Higgsin bosonin etsintää Cernissä. Se tekee siis viitisen vuotta yhteistä tiedeviestintää porukalla.

Mikä nyt näkyy, on muuten aika hyvä kysymys, kun puhutaan katsomisesta. Sitä voi kysyä silloinkin kun puhutaan tieteestä.

Uskali nimittäin puhui myös lennokkijournalismista. Siinä kauko-ohjattavaan vimpaimeen kiinnitetty videokamera kuvaa tapahtumia isoissa massakokoontumisissa, ja tätä uutiskuvaa sitten välitetään ahkerasti edelleen. Uusi tekniikka puhaltaa näköjään henkeä, tai ainakin antaa vauhtia, johonkin vanhaan.

Tuttua ja vanhaa on se, että kirjekyyhkyjä on vuosisatojen ajan käytetty viestien ja sanomien kuljettamiseen. Viestilinnut, ne kun lentävät sodassa ja rauhassa. Tämän päivän Helsingin Sanomissa toimittaja Matti Koskinen viittaa BBC:hen kertoessaan, että Iso-Britannia on avannut miehittämättömien kauko-ohjattavien lennokkien ohjauskeskuksen omassa maassaan. Tiedustelulennokit toimivat Afganistanissa, mutta ohjaamo on Lincolnshiressä.

Täällä Etelä-Suomessa sen sijaan kannattaa vapun tienoilla, ja toukokuussa muutenkin, nostaa katse taivaalle. Saattaa olla, että näkyviin purjehtii lähes 100-metrinen ilma-alus matkallaan Tukholmasta yliopiston tutkimusasemalle Hyytiälään. Sään salliessa ja niin kuin tuulten kuljettamana kulkeva Pegasos-alus kantaa mukanaan yliopiston fyysikoiden mittalaitteita ja tekee mahdolliseksi ilmakehän pienhiukkasten mittaamisen korkeuksissa, joihin tutkimusmastot eivät riitä.

Vaikka akatemiaprofessori Markku Kulmalan ja tutkijaryhmän aineistoa kerätään Hyytiälässä näin näyttävästi kuukauden ajan, tuloksia esitellään perinteisesti seminaarissa ja pressitilaisuudessa Kumpulassa toukokuun lopussa. Veikkaan, että videokuvaa on silloin tarjolla.

Seuraa ilma-aluksen kulkua livenä ja tästä.

Hidas tiede voi mediamaailman murroksessa hyvin

Elämme mediayhteiskunnassa. Tyhjiötä ei ole, ja vähintään meitä ympäröi kohina, pöhinä tai pössis. Arkielämää, taloutta, politiikkaa tai kansalaisyhteiskuntaa ei voi itse asiassa enää edes ymmärtää ilman, että ottaa huomioon median ja julkisen sanan. Siitä kirjoittavat myös Janne Seppänen ja Esa Väliverronen kirjassaan Mediayhteiskunta, Vastapaino 2012, blogi.

Kun rajat median ja muun yhteiskunnan välillä hämärtyvät, miten tämä näkyy tiedemaailmassa tai tutkijan työssä? Ja miten vaikuttaa erityisesti se, että media on murroksessa nyt?

Monia riipivä murros on syntynyt siitä, että median käyttäjät, entinen yleisö, ovat nykyään myös median tekijöitä. Verkkomaailmassa jokainen voi tehdä omat uutisensa. Tämä horjuttaa mediainstituutioiden asemaa. Isot mediatalot kamppailevat laskevien trendilukujen kanssa, mainostulot vähenevät ja lukijat siirtyvät verkkoon ja sisällöntuottajiksi sosiaaliseen mediaan.

Ehkei kovinkaan kaukana tulevaisuudessa ole niin, että kuka tahansa tekee omaa selvitys- tai tutkimustyötään ilmaisten verkkoaineistojen pohjalta. Esimerkiksi Maanmittauslaitos avasi vastikään aineistonsa verkossa kansalaisten vapaaseen käyttöön: http://www.maanmittauslaitos.fi/avoindata. Seuraa on tänä kesänä tekemässä Ilmatieteen laitos: http://ilmatieteenlaitos.fi/avoin-data.

Maastotiedot ovat tietysti kiinnostavia. Hauskaa voi niin ikään olla, jos niiden avulla pystyy myös piirtämään vaikka ihka oman kartan! Se, kuinka itse piirretty maasto vastaa todellisuutta ja voiko siinä kulkea, sepä täytyy tietysti kokeakin itse.

Kun yhteisen ja avoimen aineiston perusteella uutta tietoa tuottavat ja koostavatkin kansalaiset, monet toimitustalot maailmalla, vähille työansioille jäävät vapaat toimittajat ja eri alojen erikoistoimittajat synkistyvät. Toimittaja Johanna Vehkoo näkee hiukan toisin.

Juuri nyt perusteellisella ja korkeatasoisella journalismilla on paikkansa. Vehkoo kumppaneineen uskoo asiaan niin paljon, että on perustanut sitä varten oman verkkojulkaisun, Long Playn. Siinä kirjoitetaan pitkään ja hartaasti eli tarinallisia juttuja aiheisiin perusteellisesti paneutuen. Samaa hidasta journalismia tekee myös Helsingin Sanomien sunnuntaitoimitus, ja lopputuloksena on pitkiä reportaaseja tutkivan journalismin keinoin.

Aamulehden kulttuuritoimituksesta lähtenyt ja Oxfordin yliopistosta journalistista lisäoppia hakenut Vehkoo on pohtinut verkkomaailman vaikutusta journalistiseen työhön kirjassaan Painokoneet seis. Kertomuksia uuden journalismin ajasta, Teos 2011. Hän huomaa, että hyvät jutut syntyvät, kun faktat ovat oikein ja lähteet ja linkit ovat esillä ja kohdillaan.

Media voi olla murroksessa ja journalismi kriisissä, tai sitten kyse on vain normaalista kuohunnasta, mutta muutos lisää paitsi journalistisen osaamisen myös ammattimaisen tiedeviestinnän ja ennen kaikkea uuden tiedon tarvetta.

Ja sitähän yliopisto ja sen tutkijat tekevät, tuottavat uutta tietoa. Nykytermein sanoisin, että tarjolla on paljon hitaan tieteen hedelmiä, jotka ovat kypsyneet kun työtä tehdään pitkään, avoimesti ja perustellen eli keskustelemalla. Koejärjestelyjä toistaen ja vähän niin kuin periksi antamatta.

Se on työtapa, joka vie osaamisen alkulähteelle ja on uskottava. Se herättää luottamusta. Ilman luottamusta mikään ei loppujen lopuksi liikahda.

Pieni jälkikirjoitus: Maailman tiedetoimittajajärjestö kokoontuu Helsingin yliopiston tiloihin kesäkuun viimeiseksi viikoksi. Toimittajien ohjelmassa on paljon puhetta tiedeviestinnän keinoista ja merkityksestä tänään: http://wcsj2013.org/.

Lue lisää hitaasta tieteestä:

Pekka Hongisto, Hidasta tiedettä – ja heti!, Tieteessä tapahtuu, Etusivu > Vol 29, Nro 6 (2011) > Hongisto.

——————————————————–

Avaan siis tässä urani bloggarina. Aiheeni on tiede julkisuudessa, ja yritän katsoa sitä monesta suunnasta. Mieleeni nousee vanhasta mainoksesta pala: ”Kun ei koskaan tiedä, kuka tulee käymään”. Viestintään kun yleensä liittyy yllätyksiä. Usein myös kysyn, niinkö on jos siltä näyttää. Olet tervetullut kommentoimaan!