Ken se on, joka tutkimuksesta twiittaa?

Helsingin yliopistossa on menossa Tutkimuksen elinkaari -niminen projekti, jossa kyseltiin alkuun myös sitä, tarvitsevatko tutkijat mielestään viestintäpalveluja. Helposti arvaa, että eivät kovin tarvitse. Eivätkä niitä edes juuri tunnekaan.

Hiukan kuulostaa vanhanaikaiselta suhtautumiselta, mutta antaa kyllä yliopistojen viestintäorganisaatioille mietittävää.

Niin antaa myös Suomen Akatemian arviointi, joka julkaistiin nyt syksyllä. Sen mukaan on olemassa hiukan eri käsityksiä siitä, kenen tehtäviin tiedeviestintä oikeastaan kuuluu. Kuuluuko työ Akatemialle vai sen rahoituksella työtä tekeville tutkijoille?

Yhteenvetona näyttää nyt olevan, että Akatemian ei tule olla johtava tiedeviestinnän taho Suomessa. Tiedeviestintä kuitenkin kuuluu sen tehtäviin, ja sitä halutaan lisää. Päätavoitteena tulisi olla Akatemian rahoittaman tutkimuksen tuloksista tiedon välittäminen etenkin suurelle yleisölle.

Jos se, kenelle tiedeviestintä kuuluu, on epäselvää, tiede ainakin kuuluu kaikille! Näin kirjoittaa, jo raportin otsikossaan, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta, joka sai opetus- ja kulttuuriministeriöltä tehtävän laatia tiedeviestinnän kansallisen toimenpideohjelman. Se valmistui tammikuun alussa 2013, ja sitä pohdittiin miehissä seminaarissa syyskuussa.

Mihin sitten suuntautuvat toimenpideohjelman 33 ehdotusta? Yliopistoille ja korkeakouluille, opetushallinnolle, tieteen rahoittajille ja muille tiedeviestintää harjoittaville tahoille. Tutkijakin mainitaan, ja viestinnän vastuusta sanotaan: se on yksittäisen tutkijan lisäksi myös organisaatioilla.

Toimenpideohjelman tärkein tavoite on yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen arviointi- ja palkitsemisjärjestelmän kehittäminen. Tämä tarkoittaisi tiede- ja tutkimusinstituuttien yhteistyötä niitä rahoittavien tahojen kanssa niin, että yhteiskunnalliselle vuorovaikutukselle määritetään laatukriteerit ja indikaattorit tutkimuksen indikaattorien rinnalle.

Kuulostaa melko vaivalloiselta ja pitkään kestävältä prosessilta, mutta ei oikeastaan ole kovin kaukana siitä ajatuksesta, että tiedeviestintä ja tutkimuksen popularisointi antaisivat lisämeriittiä vaikkapa työnhaussa akateemisessa yhteydessä.

Näitten erilaisten akateemisten ja ei-akateemisten hallinnollisten laivojen kääntymistä odotellessa suosittelen pientä sissimeininkiä. Ajattelen professori Jaakko Hämeen-Anttilaa, joka vuosia sitten puhui yliopiston viestinntän Kohtaa media -koulutuksessa nuorille tutkijoille. Hän katsoi, että vaikkei viestintään panostaminen tuo akateemista meriittiä, se tuo näkyvyyttä, julkisuutta eli tunnettuutta, ja sitä kautta lopulta myös rahaa.

Niin että tutkija, anna vain kuulua itsestäsi!

P.S. Helsingin Kirjamessuilla on 24.-27. lokakuuta esillä tieteen maailman tekemisiä. Tiedetorilla torstaina 24.10. kello 17-18 mietitään, puhuuko julkisuudessa raha vai asiantuntijuus. Kysytään siis, keille kaikille tiede kuuluu. Tohtoriopiskelija Sampsa Saikkosen puheenvuoro on ainakin aiemmissa tilaisuuksissa herätellyt uinahtelevia: pitäisi päästä tiedevalistuksesta vähitellen jo vuoropuheluun. Uskallanko edes kysyä: Olisiko tässä twiitin paikka?