Tiede ei ole julkisuudessa sattumalta

Tammikuun 2015 Tieteen päivien teema on herkullinen. Sattuma. Äkkiseltään ajattelee, ettei tiedettä voi tehdä sattumalta, ikään kuin vahingossa, mutta totta kai voi, moni muukin asia syntyy hiukan puolihuolimattoman tuloksena. Siis miksi ei tutkimus, ainakin joiltain osin.

Arvaamaton seuraus on varmasti monen muunkin kuin tutkijan työn suola. Siitä vain puhutaan niin vähän. Ja jos sattuman näkee vain valitsemisen vastakohtana, kuulostaa sen varassa tekeminen kurjalta, nololta. Ehkä jopa epäammattimaiselta tai ainakin kevytmieliseltä.

Puolivahinko käveli viimeksi vastaani, kun fyysikko halusi kertoa mittalaitteen kehitystyöstä. Helsingin Sanomiinkin se asia sitten elokuussa päätyi. Tutkijoiden laite oli alun perin kehitetty mittaamaan ilmakehän pienhiukkasia, ja lähes vahingossa oli syntynyt ajatus kokeilla laitetta muuhunkin käyttöön. – Sillä tiellä tutkijat nyt ovat, tekemässä räjähteitä ja huumeita tunnistavaa laitetta vaikkapa tullimiesten avuksi.

Sattuman seuraus voi siis olla hyvinkin kiinnostava. Tiedeviestintään se liittyy sitä kautta, että jossakin vaiheessa tarvitaan aina sitä niin sanottua pelisilmää. Jonkun – tutkijan, tiedottajan, toimittajan, ja ainakin tutkimuksen rahoittajan – pitää tunnistaa se, mikä on kiinnostavaa ja yrittää nähdä se, kenelle asia voi olla hyödyllinen tai tarpeellinen tai edes iloksi.

Pelisilmälle, oikean ajankohdan ja paikan tunnistamiselle, on avuksi ja sitä kovasti helpottaa, jos taustalla on valmista perustietoa, odotuksia joihin kiinnittyä ja muokattua maaperää jolla toimia. Vaikkapa sitten taustaorganisaatio, yliopisto, ja traditio tai tapa, joka vie uutta viestiä uusista havainnoista. Ja avoin keskusteleva kulttuuri.

Tiedeviestintää ei tehdä sattumalta, mutta yllätyksiä piisaa. Sattuma vaikuttaa viime kädessä siihen, mikä tutkimus tai tulos päätyy julkisuuteen ja mitä sitten tapahtuu. Ihan vain jo päivän muu uutisagenda vaikuttaa lopputulokseen.

Manipuloiva suunnitelma sattuman vastakohtana

Suomessa tiedeviestintää tekevät ovat varsin samanmielisiä, eikä kyseenalaistaminen ole se ensimmäinen lähestymistapa, kun uusia aiheita tai tuloksia nostetaan esille. Tiedettä arvostetaan, tutkijoihin uskotaan, yliopisto on luotettava ja toimittajat ovat ammattiväkeä. Meillä myös väitöskirja on edelleen uutinen.

Siksi saksalaisen tiedetoimittajan tapaaminen taannoin panikin katsomaan näitä leppoisia kotioloja.

Sillä en ollutkaan tiennyt, että nanoteknologia, se että materiaalien ja tekniikoiden ominaisuudet ja käyttäytyminen muuttuvat pienessä koossa meille vielä tuntemattomilla tavoilla, on paitsi mahdollisuus ja riski, myös osa tiedemiesten ja varsinkin tiedeorganisaatioiden kansainvälistä julkisuuspeliä, johon toimittajat on höynäytetty mukaan.

Hiukan yllättävä oli myös ajatus, että nanoteknologia, tämä metrin miljardisosien tiede, ei ole lunastanut lupauksiaan, että tutkijat ja heidän organisaationsa ovat itse hehkuttaneet alaa, panostaneet viestintään, ehkä markkinointiinkin, ja nyt kun lupaukset ovat jääneet lunastamatta, tutkijat syyttävät mediaa liiasta hypetyksestä.

Näinkin voi siis tiedeviestintään suhtautua.

Koska olemme uuden ja oudon äärellä, ei voi sulkea pois sitä, että huoli nanosta voi olla aiheellinen, tai ainakin siitä puhuminen on tarpeen. Niinpä en voi pitää huonona sitä, että eurooppalaiset tiedetoimittajat kokouksessaan viime kesänä järjestivät aiheesta niin sanotun tiededebatin tai -väittelyn, ja työn alla lienee toimittajien yhteinen julkilausuma nanotieteestä Euroopan komission käyttöön.

Julistuksessa on tuttuja elementtejä: tieteen eri yleisöt tulisi ottaa mukaan jo tutkimustyön alkuvaiheessa, siis silloin kun kysymyksiä vasta asetellaan, ja yleisöllä tulisi olla pääsy tutkimusaineistoon, joka on ymmärrettävässä muodossa.

Eurooppalaista keskustelua tieteen viestinnän tarpeellisuudesta voi seurata täällä EuroScience-sivustolla. Mukana on 2600 jäsentä ja järjestöä 40 eurooppalaisesta maasta. Yhteisön verkkolehti The Euroscientist kannustaa keskusteluun, ja blogit ovat tässä.

Kotimaassa samaan aikaan

Suomessa on muuten nyt meneillään ilmoittautuminen tiedetoimittajien ensimmäiseen tiedeviestinnän kansalliseen konferenssiin Älyn hyvä kaupunki 24.10. Tervetuloa mukaan!

Samana päivänä Suomen Akatemia julkistaa raporttinsa Tieteen tila 2014. Tällä kertaa on paneuduttu professorikunnan rekrytointiin ja tutkimusjärjestelmämme eli infrastruktuuriin. Vuoden 2012 raportti on tässä.

Sattumalla ja suunnitelmilla ei epävarmuudesta päästä. ”Sattuma on aika pelottava juttu”, sanoo yksi päähenkilöistä Haruki Murakami romaanissa Kafka rannalla, jossa sattuma on itse asiassa toimintaan sysäävä voima. Se vie mennessään niin kirjan päähenkilöt kuin lukijan. Jotkut elävät yllätyksistä.