Kenen asia on puhua julkisuudessa tutkimuksesta?

Tiedeyhteisön sisällä selvästi ymmärretään oman työn merkitys, mutta hiukankin ulkopuolisille tieteellinen tutkimus jää helposti vieraaksi, kaukaiseksi ja etäiseksi.

Tiedeviestinnän ammattilaisten kanssa sitä sitten pohdimme; tiede kuuluu kaikille, sanotaan, mutta kenen asia erityisesti ja ensisijaisesti on pitää huolta siitä, että tiede on esillä julkisuudessa ja että tutkijoiden työn tulokset saavat näkyvyyttä ja tulevat huomioiduksi?

Kysyä voi myös näin: Kuka hyötyy siitä, että tutkimus näkyy julkisuudessa ja että tutkijat, tieteen tekijät, tunnetaan?

Onko se yliopistojen ja tutkimuslaitosten asia? Vai kenties ammattijärjestöjen, ehkäpä Professoriliiton? Jos tieteenalakohtaiset yhdistykset ja seurat ovat liian erikoistuneita ja kapea-alaisia yhden asian puolestapuhujia, mitä tekevätkään tiedeakatemiat ja tiedeseurat, sellaiset kuin Suomalainen Tiedeakatemia ja Suomen tiedeseura?

Vaan ehkäpä tutkimuksesta viestiminen kuuluu työn rahoittajille?

Joka tapauksessa tiedeviestijäporukassamme mahdollisten tieteen asianomistajien listalle pääsivät myös tutkijat, professorit, poliitikot, julkkikset. Kirkko. – Siis varsin monia tahoja, joille tieteen puhevalta voisi kuulua. Ja soisi kuuluvan. Ja näyttääkin kuuluvan.

Sillä siitähän on kyse, puhevallasta, aloitteentekijän hyvästä asemasta ja altavastaajan menetetystä pelistä. Joku sen puhepaikan aina ottaa!

Altavastaaja jo menetti pelin

Viestijäryhmässämme tätä tieteen ja tutkimuksen intressiasiaa mietimme varsinkin siksi, että julkisuudessa myös valheet leviävät nopeasti ja niitä toisteltaessa virheellinen tieto muuttuu äkkiä ’totuudeksi’. – Ja onhan kyky tunnistaa asioita valheeksi muutenkin jotenkin heikentynyt, arveli porukasta joku.

Tiede-lehden päätoimittaja Jukka Ruukki on sattuvasti antanut tutkimusta käsittelevälle blogilleen nimen Totta toistaiseksi. Se ei olekaan ollenkaan huono näkökulma käydä keskustelua julkisuudessa tieteestä.

Itse asiassa totuus on vahva ja perusteltu näkökulma ottaa itselleen puheoikeus varsinkin omassa asiassa. Se on lopulta ainut kestävä näkökulma rakentavassa keskustelussa, kun ollaan tekemässä päätöksiä, jotka vaikuttavat monien ihmisten elämään vielä tulevaisuudessakin.

Kun aloitteentekijällä on etuoikeus johdatella keskustelun kulkua, altavastaaja sen on jo menettänyt. Sillä sen lisäksi, että aloittaa puheen, uuden asian esittäjä myös päättää sen. Hän vaikuttaa myös siihen, missä sävyssä ja mistä tarkkaallen ottaen puhutaan.

Mediassa olisi tilaa tutkijoiden asiantuntemukselle

Yhteiskuntapolitiikka-lehden artikkelissa Hallitsematon ja houkutteleva media. Yhteiskuntatieteilijöiden näkemyksiä julkisesta asiantuntijuudesta Ville Pitkänen ja Mari K. Niemi kirjoittavat yhteiskuntatieteilijöistä, joilla on näkyvä asiantuntijarooli julkisessa keskustelussa. Näin he kysyvät:

”Kuitenkin vain pieni osa tutkijoista esiintyy aktiivisesti alansa asiantuntijoina mediassa. Millaiset tekijät vaikuttavat tutkijoiden haluun ottaa vastaan julkinen asiantuntijarooli ja kuinka toimittajat valitsevat käyttämänsä asiantuntijat? Miten tutkijoiden asiantuntemus saataisiin laajemmin journalistisen median käyttöön.”

Artikkelissa käydään läpi yhteiskuntatieteilijöiden näkemyksiä julkisesta asiantuntijuudesta ja median kanssa tehtävästä yhteistyöstä, mutta Pitkänen ja Niemi tekevät sen perinteistä tiedeviestintää laajemmasta näkökulmasta. Mukaan on mahtunut myös luonnontieteen näkyvyyteen liittyvää pohdintaa.

He viittaavat Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverroseen, joka erottaa toisistaan käsitykset laajasta ja suppeasta julkisesta asiantuntijuudesta.

Suppean käsityksen omaavat tutkijat painottavat asiantuntijaviestintää eli toisille tutkijoille, sidosryhmille ja viranomaisille suunnattua tiedottamista. He liikkuvat mieluiten tieteen omilla foorumeilla.

Laajan käsityksen omaksuneet tutkijat taas hyväksyvät mediajulkisuudessa toimimisen osaksi työtä.

”Tällöin tiedeviestintä on paljon muutakin kuin yksisuuntaista tutkimustiedon popularisointia suurelle yleisölle.”

Humanistit näkyvät julkisuudessa paremmin kuin luonnontieteilijät

Pitkänen ja Niemi kiinnittävät huomiota siihen, että aiempien tutkimusten mukaan varsinkin luonnontieteilijät tekevät eron tieteen sisäisen viestinnän ja suurelle yleisölle suunnatun viestinnän sekä toisaalta tieteellisen tiedon ja yleisen tiedon välille. Yhteiskuntatieteilijät ja humanistit eivät pidä näiden kategorioiden välisiä eroja yhtä jyrkkinä, joten heille tavallista on pyrkiä popularisoimaan tiedettä.

Tiedejournalismissa lääketieteellä on edelleen vahva asema, mutta tilanne muuttuu, kun katsotaan tutkijoiden näkyvyyttä journalismissa laajemmin. Tanskalaisen tutkimuksen mukaan yhteiskuntatieteilijöiden julkinen näkyvyys ohitti luonnontieteilijöiden näkyvyyden 1980-luvulla, ja sama kehitys on jatkunut 2000-luvulle.

Pitkäsen ja Niemen artikkelin mukaan myös muut tiedeviestinnän tutkimukset vahvistavat havainnon, että humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden yhteistyö median kanssa on nykyisin yleisempää kuin luonnontieteilijöiden.

Onko se sittenkin vallan tutkija, joka pitää tiedettä ja tutkimusta esillä eikä luovuta ääntään tyystin muille? Missä ja kenen kanssa se parhaiten tapahtuu?

—————

Ville Pitkäsen ja Mari K. Niemen tutkimuksen perusaineisto on keväällä 2014 toteutettu kysely, joka lähetettiin 1125:lle Helsingin, Tampereen ja Turun yliopistoissa työskentelevälle yhteiskunnan, median, politiikan, talouden ja historian tutkijalle. Artikkeliaan varten he hyödynsivät myös asiantuntijoiden julkisia esiintymisiä kartoittavaa media-aineistoa ja toimittajien haastatteluja.