Kuvia tieteellisen julkaisemisen trendeistä

Julkaisujen määrä ja sisältö Helsingin yliopistossa vuosina 2005-2012/13; jostakin lähdetään ja johonkin päädytään. Jos luen raporttia oikein, sen voi kiteyttää näin: toivomuslistalla olisi sitten lisää kansainvälisessä yhteistyössä tehtyä tieteidenvälistä tutkimusta. – Varmaankin toive, joka ei ole vain helsinkiläisellä muistitikulla vaan myös jossain yhteisessä akateemisessa isossa tietopilvessä?

Helsingin yliopiston kirjasto on tuottanut mielenkiintoisen kuvauksen siitä, miltä yliopiston tutkimus näyttää sen tutkijoiden julkaisujen valossa. Raportti näyttää sen, ketkä ovat julkaisseet yhdessä ja mistä yliopistoista nämä tutkijat ovat. Värillä on nyt väliä: Trendikartassa iso punainen pallura on julkaisuissa menestyvä viitattu tieteenala, kuumaa ja hottia. Sininen on kylmä väri, viileä, eikä ehkä ala, jota se kuvaa enää ole kovin kiinnostava?

Juha Rikama pohti Tieteessä tapahtuu 2/2015 -lehdessä kiinnostavasti sitä, missä vaiheessa tulkinta tiedosta muuttuu tosiasiaksi, yhteiseksi totuudeksi. Hän nostaa esille tiedon käyttäjän, yleisön vaikutuksen, joten onneksi kirjaston asiantuntija Eva Isaksson sanoo raporttia esitellessään heti, että ”tulokset ja prosessi riippuvat datasta ja valinnoista”.

Tieteidenvälinen kansainvälinen yhteistyö hehkuu punaisena

Yliopistot profiloituvat nyt uudeksi, tekevät valintoja. Helsingissä työn alla on yliopiston strategia vuosille 2017-2020. Olemassa on myös yliopiston Visio400-ryhmä. Sen työ päättyy tämän vuoden syyskuun lopussa. Sekin katsoo trendejä, megatrendejä ja muutoksia toimintaympäristössä. Ja sen tulee nostaa esiin asioita, joista emme nyt vielä edes tiedä.

Hallituksen päätöksiä tulevasta voi seurata täällä. Katsaus viime vuoteen on juuri ilmestynyt.

Painoalatyössä haetaan vahvuuksia, nousevia tieteenaloja sekä yhteisiä teemoja usean tieteen alalta, sanoo kehitysjohtaja Ritva Dammert Helsingin yliopistosta. Ja ymmärtää sen. Jos opetus- ja kulttuuriministeriö antaa rahanjaossaan korkeimman tason kansainväliselle tieteelliselle julkaisulle kertoimen 3 tai 4, ja vertaisarvioimaton yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuva yleistajuinen julkaisu saa kertoimen 0,1, väreillä on pian paljonkin väliä.

Raportin visualisoinnissa punaisin ja suurin ala on hauskasti tieteidenvälisyys, silmämääräisesti sitä seuraavat nanotiede, sosiologia, lingvistiikka, ilmakehätiede. Katso ihmeessä trendikarttaa!

Menestyneimmät tieteelliset julkaisut tulevat laajasti ottaen luonnontieteistä

Alat, jotka tuottavat eniten kansainvälisiä julkaisuja, jotka noteerataan Web of Sciencessä (WoS) ja joihin viitataan, sitä siis nyt on analysoitu. Yliopiston tutkijoiden WoS-julkaisuja ja niiden päälle vielä hiukan muutakin, sillä WoS-dataa on täydennetty tarkistetuilla tiedoilla Tuhat-tutkimustieotokannasta.

Erityisen menestyneet Web of Science -alat ja viittausluvut 2005-2012/13:

Fysiikka, ydinfysiikka 5.49
Lääketiede, yleinen ja kansainvälinen 4.23
Fysiikka, monitieteinen 4.11
Matematiikka 2.56
Fysiikka, hiukkasfysiikka ja kentät 2.15
Tähtitiede ja astrofysiikka 2.09
Biologia 1.85
Filosofia 1.74
Genetiikka ja perinnöllisyystiede 1.70
Maataloustiede, monitieteinen 1.67
Kliininen neurologia 1.67

Koko yliopistossa viittausten määrän normalisoitu keskiarvo oli 1.43, kansainvälisen yhteistyön luku oli 1.80; viitatuimpien 10 prosentin kuuluvien osuus koko yliopistossa oli 13.69 ja kansainvälisesti 17.42.

Lääketiede, biotieteet ja useat luonnontieteet ovat hyvin edustettuina listassa yllä, sen sijaan humanistiset ja useat yhteiskuntatieteet näkyvät huonosti. Se nyt johtuu siitä valinnasta. Tutkittu on 7 tieteenalan ja 35 tutkimusalan julkaisutrendejä aikavälillä 2005-2012/2013, työtä teki 30 henkeä Helsingin yliopistossa. Yliopiston julkaisut WoS-raakadatatietokannasta poimi Leidenin yliopistossa toimiva tieteentutkimuksen keskus CWTS.

Analyysin kohteena olivat artikkelit, katsaukset ja kirjeet, yhteensä 28 357 julkaisua. Julkaisut olivat vuosilta 2005-2012 ja viittaukset vuosilta 2005-2013, eli vuodelta 2013 laskettiin vain viittauksia, ei enää julkaisuja.

Tulosten mukaan kansainvälinen yhteistyö lisää julkaisujen näkyvyyttä ja tuottaa viittauksia Web of Sciencessa. Yli puolet 28 000 julkaisusta oli tehty kansainvälisenä yhteistyönä. Niin ikään 400 000 viittauksesta yli puolet, 265 000 liittyi kansainväliseen yhteistyöhön.

Sitä vastoin tutkimus Helsingin yliopiston sisällä tai kansallisena yhteistyönä ei lisää tutkimusjulkaisujen näkyvyyttä, yksinkertaisesti syystä, että niihin ei viitata. Itse asiassa Web of Science sisältää 10-20 prosenttia töitä, joihin ei koskaan viitata. Ei-viitattujen osuus koko yliopistossa oli 12.32 prosenttia, kansainvälisessä yhteistyössä luku oli 10.2.

Viimeinen luku on varsin tyly. Ei-viitattuja töitä oli 18.95 prosenttia, jos tutkimusta ei ollut tehty yhteistyössä tai se on vain Helsingin yliopiston sisäinen työ.

Kun Web of Science ei riitä

Web of Science ei tietystikään riitä kaikkeen, ja niin kirjasto teki täydentävän analyysin yliopistolle ja sen jokaiselle tiedekunnalle Tuhat-datasta vuosille 2010-2013. Se katsoi julkaisujen määrät ja tyypit, niissä käytetyt kielet sekä kirjoittajien määrät tiedekunnittain ja koko yliopistossa.

Tämän lähilukemisen mukaan yleistajuiset artikkelit ovat vähentyneet 3-4 vuoden aikana eikä yllätys liene sekään, että tieteen kieli on englanti – suomenkieliset julkaisut ovat vähentyneet Helsingin yliopistossa.

Muitakin havaintoja aineistosta voi tehdä. Yhden tiedekunnan tutkimus jakautuu eri tieteenaloille, se jo synnyttää tieteidenvälisyyttä. Affiliaatiot, tai oikeammin niiden puuttuminen ja esiin kaivaminen, ovat panneet kirjastolaiset lujille, samoin kuin tietojenkäsittelytieteilijöiden tapa julkaista työnsä konferensseissa eikä yleisissä tiedejulkaisuissa.

Hankalat kohdat aineistossa on ratkaistu, ja lopputuloksesta on myös siivottu pois 528 kappaletta matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan hiukkasfysiikan julkaisua, joissa kirjoittajia oli 100-2000 ja aiheena työ hiukkastörmäyttimellä Cernissä.

Kaikkien julkaisujen, 48 642 kappaletta, analyysit tekivät Maria Forsman, Kari Haatanen ja Isaksson.

No miltä tutkimusalojen visualisointi näyttää?

Niille aloille, joissa julkaisuja oli yli 100 kappaletta, kirjasto teki tutkimusaiheista myös alakohtaisia visualisointeja. VOSviewer-visualisointien tarkoituksena on antaa havainnollista lisätietoa sisällöistä, eli näyttää, mitä ja keitä tutkimusta lukujen ja otsikoiden takana on.

Lauri BangJari Friman ja Isaksson loivat termikartat ja löysivät tieteen kuumat kasvualat. Kirjaston väki poimi ohjelmallisesti termikarttoihin asiasanoja julkaisujen otsikoista ja abstrakteista ja tunnisti termien läheisyyden ja muutoksia niiden esiintyvyydessä.

Kuvissa väri on työn impakti, vaikuttavuus eli esiintyvyyden muutos, ja palluran koko on tutkijoiden yhteistyön määrä. Avainsana lämpenee aikajanalla, ja yhteistyö kasvattaa linkin vahvuutta eli palluran kokoa.

Yhteistekijyyskartat näyttävät sen, ketkä ovat julkaisseet yhdessä ja minkä yliopistojen kanssa on julkaistu yhdessä.

Miten tämä mihinkään liittyy?

Yliopiston kirjasto tilasi Leidenin yliopiston CWTS:n kehittämän tieteen- ja tutkimusalakohtaisen analyysiin ajanjaksolle 2005-2012/13. Työ alkoi kesällä 2014, ja Leidenin lopullinen raportti tuli joulukuussa 2014. Kirjasto teki omat täydentävät ja tarkistavat lisäanalyysinsä  ja järjesti julkaisutuloksista seminaarin  helmikuun lopussa.

Tehtiin bibliometrinen analyysi, ja käytössä oli osittamaton laskutapa, koska ei haluttu vertailla toimintaa vaan katsoa vain Helsingin yliopistoa. Jokainen julkaisu laskettiin 100 prosenttiseksi, riippumatta yliopiston tutkijoiden osuudesta. Näin nimenomaan yhteistyö eli yhteisjulkaiseminen näkyy, eikä aineisto asetu tiedekuntajakoon.

Huoli on tänään silti ehkä tässä: Korkeatasoinen tieteellinen julkaiseminen ei ole sama asia kuin päätöksentekoa tukevan tutkimustiedon tuottaminen. Vai onko tai voisiko edes olla? Vertaisarvioitujen tieteellisten julkaisujen lisäksi myös tieteen yhteiskunnallinen vaikuttavuus on noussut tiedepoliittiseen keskusteluun. Joten tietysti voi olla, että YVV-julkaisujen merkitys vielä rahanjaossa kasvaa. Tähän ainakin valmistaudutaan eri tahoilla.

Kaskas Media Oy on tiedeviestintään ja yhteiskunnalliseen tietoon erikoistunut viestintätoimisto. Se järjesti maaliskuussa seminaarin, jossa pohdittiin, miten yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta saataisiin tieteellisen julkaisemisen ohella kannattavaa. Lopputulemaan voi tutustua täällä.

Future Earth taas on vuonna 2012 aloittanut kansainvälinen globaalin muutoksen kymmenvuotinen tutkimusohjelma luonnon ja ihmisen toiminnan vuorovaikutukselle. Sen kansallinen komitea Future Earth Suomi on käynnistämässä verkostoa ratkaisukeskeisille tutkimushankkeille, niiden käynnistämiseen ja fasilitointiin, ja mukaan halutaan sekä tutkimustiedon tuottajat että sen hyödyntäjät.

Koska Strategisen tutkimuksen neuvosto painottaa monitieteisten tutkimuskonsortioiden muodostamista ja suunnitelmallista yhteistyötä tutkimustiedon hyödyntäjien kanssa, Future Earth Suomi oli mukana järjestämässä strategisen tutkimuksen verkostoitumistilaisuutta maaliskuussa.

Siellä tuotiin yhteen tutkimushankkeita valmistelevia tutkijoita ja tutkimustiedon loppukäyttäjiä. Kävi ilmi, että käytännön haasteita vuorovaikutuksen suunnittelulle asettavat jo tieteen ja politiikan erilaiset aikajänteet.

Ehkäpä siksi tieteellisesti kunnianhimoisten kysymysten ja yhteiskunnassa vaikuttavien vastausten  välisessä tasapainottelussa erilaiset tiedon tuottajien, eli tutkijoiden, ja tiedon käyttäjien rajapintaorganisaatiot kuten Ympäristötiedon foorumi ja Future Earth Suomi ovat vielä isoksi avuksi, kun kaivataan uusia ideoita työhön niin kuin uudet rahoitusmuodot vaativat.

Tieteellinen julkaisu ei ole mikä tahansa teksti

Syksyllä 2014 Leidenista lähti myös manifesti. Sen mukaan määrällisillä analyyseillä halutaan tukea laadullista sisällönarviointia. Missäköhän sen voisi allekirjoittaa vai olisikohan yliopistopuoleen hommia tämä?

Toivottavasti ainakaan tähän ei ihan heti tarvitse mennä: Tekstipalvelu  on uusi verkkopalvelu, josta voit hankkia minkä tahansa tekstin alkaen 20 senttiä kirjain. Työstä vastaa joukko toimittajia, kirjailijoita ja mainosalan kirjoittajia.

Tämän tiedon välitti Deski.fi, joka on viestintätoimisto Deskin ylläpitämä tiedotepalvelu toimittajille. Ideasivuston tiedotteet, artikkelit ja videot ovat vapaasti ainakin toimittajien käytössä.

 

Tieteidenvälinen tutkimus on kiinnostavaa

Geometria on mukana kaikkialla, erityisesti arkkitehtuurissa ja taiteessa. Se on ajatus Kristallikukkia peilisaleissa -kurssin takana. Tällä dosentti Kirsi Peltosen organisoimalla monitieteisellä kurssilla opettavat sekä matemaatikot että taiteilijat. Mukana on kansainvälisiä vierailijoita kuten Urs B. Roth ja Yves Klett. He myös pitävät suurelle yleisölle suunnatut esitykset: Urs B. Roth matematiikasta ja muodoista 18.2. ja Yves Klett origamista, ilma-aluksista ja arkkitehtuurista 18.3.

Kurssin lupauksena on, että sen päätyttyä opiskelijat osaavat tarkastella ja kehittää omaa alaansa modernilla matematiikalla, yhteisellä kielellä. Kiinnostavaa, eikö totta?

Kun Jukka-Pekka Heiskanen, Ylen tieteestä vastaava tuottaja, puhui Helsingin yliopiston Challenge-kilpailuun osallistuville tieteestä jutun aiheena mediassa, hän nosti päällimmäiseksi tutkimusaiheen kiinnostavuuden yleisön kannalta. Yleisöistä tärkeimpänä hän sitten piti alle 30-vuotiaita. Eli se, mikä kiinnostaa nuoria aikuisia, kiinnostaa myös valtamediaa.

Uusi on aina kiinnostavaa. Kiinnostavia ovat konfliktit, sodat ja kilpailut. Avaruus, ravinto ja terveys kiinnostavat. Niin, ja tietenkin ihmiset ja juorut. Ympäristö. Sää ja ilmasto. – Eivät muuten tieteenaloja vaan asiakokonaisuuksia.

Yliopiston kiinnostavuus muiden silmissä syntyy uutta tekevien tutkijoiden työstä. Niinpä yliopistoilla on näkyvyysmarkkinoilla aina sijansa. Koska ihminen kuitenkin hahmottaa asiat itsensä ja oman ympäristönsä kautta, eikä tieteenaloittain, tieteidenvälisillä lähestymistavoilla ja monitieteisyydellä on nostetta.

Akatemiaprofessori Uskali Mäki on ollut rakentamassa tieteidenväliselle keskustelulle paikkaa, toria väittelyille, AIDia (Agora for Interdisciplinary Debate). Hänen erityisalaansa on tieteidenvälisen yhteistyön tutkimus. Hän hakee vastavoimaa sirpaloituvalle tieteelle ja vain lisää erikoistuville tutkijoille, tässä tilanteessa jossa niin sanotun suuren kokonaiskuvan rakentajat ovat olleet vähissä.

Ilmiöt ovat paikkoja moniääniselle keskustelulle

Mäellä on ehdotus: tieteen erikoistumisen voisi kiepsauttaa uudelle tasolle perustamalla uusia erikoisosaamisen alueita yleiskysymyksille, näille kuuluisille ihmiskunnan isoille yhteisille haasteille. Niistä vähäisin ei ole ilmaston muuttuminen. Ehkä ilmastonmuutos onkin lopulta se ilmiö, joka pakottaa ihmisen katsomaan ympärilleen uudella tavalla, määrittelemään tärkeän ja vähemmän tärkeän niin, että keskustelussa on mukana tiedemaailma, suuri yleisö ja yhteiskunnassa päätöksiä tekevät?

Mäen ja ryhmän seuraava kaikille avoin tapaaminen on maanantaina 9.2., ja silloin katsotaan epidemiologisia lähestymistapoja myös taloustieteen ja tieteenfilosofian näkökulmista. Miten yhteisiä eri tieteille ovat piirteet kuten empiirisyys, kvantitatiivisuus ja todennäköisyys?

Lähestymiskulma on mielenkiintoinen. Johdatuksessa epidemiologiaan Anssi Auvinen esittelee tämän lääketieteelliseksi esiintyvyystutkimukseksi tai lääketieteelliseksi syytutkimukseksi määritellyn alan historiaa. Yhteiskunnan kehityksen myötä on tapahtunut muutos sairauksien kirjossa, hän sanoo. Menneitä ovat 1800-luvun epidemiat, ja keskeinen terveysongelma on vaihtunut lasten infektiokuolleisuudesta vanhenevien ikäluokkien elintasosairauksiksi.

Epidemiologian saavutuksiksi mainitaan tupakan ja syövän välisen yhteyden löytäminen ja menestyksekkäiden rokotusohjelmien kehittäminen sekä ruokavalion ja sydän- ja verisuonitautien yhteys. – Selittäisikö jokin uusi nyt taloustilanteen?

Vuoropuhelua tieteiden sisällä, välissä ja myöhemmin suuren yleisön kanssa sekä maailmankuvan uudistamista hakee myös Helsinki Challenge -semifinalistiryhmä Upstream Solutions. Tiimi yhdistää luonnontieteet ja filosofian. Huolena on, että pitkälle erikoistuneet tutkijat eivät enää yksin näe kokonaisuuksia eivätkä kohta pysty keskustelemaan edes lähialojen kanssa.

Maaliskuun viimeisenä päivänä filosofi Paavo Pylkkänen pohtii kosmologi Syksy Räsänen kanssa Tiedekulmassa laajoja nykynäkymiä tulevaisuuteen: On sata vuotta siitä, kun Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria mullisti maailmankuvan ja maailmankaikkeus nähtiin ensimmäistä kertaa muuttuvana ja laajentuvana. Se on kohta, josta voi ajatella, että myös ihmisen historia liitettiin osaksi maailmankaikkeuden rakennetta.

Täydellisestä yliopistosta virtuaalitutkimukseen

Tilaisuuden juontaa tutkija Suvi Tala, joka väittelee tohtoriksi 13.2. aiheenaan fysiikka teknotieteenä. Hänenkin näkökulmansa on monitieteinen. Hän tarkastelee väitöksessään tietotekniikan nopeaa kehitystä joka muuttaa tieteen tekemisen perustaa. Hänen havaintonsa on tämä: luonnontieteilijän tutkimuskohde ei ole luonto vaan virtuaalitodellisuus. Ilmiön kehittelemisellä virtuaalisessa todellisuudessa on tärkeä osa väitöskirjan empiirisessä osassa tarkasteltavassa nanotutkimuksessa, kuten sillä on yhä useammalla tieteenalalla, fysiikassa ja kemiassa, hän katsoo.

Tala on siis virtuaalitodellisuudessa vuonna 2015. Yliopiston ensimmäinen väitöskirja oli moraalifilosofiaa. Työ oli Michael Wexoniuksen De Prudentia (”Järkevyydestä”, teoksessa Helsingin yliopisto 1640-1990, I osa, Kuninkaallinen Turun Akatemia 1640-1808, s. 590, kirjoittajat Matti Klinge et al.), joka tarkastettiin 18.12.1641. Siinä käsiteltiin hyveitä ja hyviä tapoja, mikä liittyi yliopiston silloiseen käytännöllisyyttä korostavaan sivistystehtävään.

Wexoniuksesta on pakko todeta tämä: Varo uutta! Suomessa vuonna 1640 perustetun yliopiston, Turun Akatemian, tehtävänä oli klassisen sivistysperinnön välittäminen tuleville virkamiehille eikä uuden tiedon tuottaminen. Professori Timo Soikkanen viittaa rehtori Michael Wexoniuksen lausumaan vuodelta 1642: ”Varoitan itse kutakin professoria olemaan esittämättä mitään uutta siinä tarkoituksessa, että voisi antaa jotain parempaa ja enemmän kuin muut, mistä epäilemättä aiheutuu pahennusta ja epäsopua.” Soikkanen näkee sen niin, että tieteellistä innovatiivisuutta ja kilpailua piti tuolloin suorastaan välttää.

Täydelliseksi ajateltuun yliopistoon on vanhastaan kuulunut neljä tiedekuntaa: teologinen, oikeustieteellinen, lääketieteellinen ja filosofinen. Kun yliopisto aloitti Suomessa, sen runko syntyi kymnaasin lehtoreista, jotka nostettiin  professoreiksi. Heitä oli 11.

Teologian professoreita Turussa oli 3, kun yhden miehen oppialoja olivat juridiikka, pyhät kielet, fysiikka ja botaniikka, valtio-oppi ja historia, logiikka ja metafysiikka, kaunopuheisuus, matematiikka, lääketiede (Helsingin yliopisto 1640-1990, I osa, s. 78, Matti Klinge et al.).

Monialaiseksi ja pirstaleiseksi on opetus- ja tutkimusmaailma kasvanut, kun jo pelkästään Helsingin yliopistossa on nyt 11 tiedekuntaa: humanistinen, käyttäytymistieteellinen, oikeustieteellinen, teologinen, valtiotieteellinen, matemaattis-luonnontieteellinen, lääketieteellinen, bio- ja ympäristötieteellinen, eläinlääketieteellinen, maatalous-metsätieteellinen ja farmasian tiedekunta.

Se, mikä oppiala, oppituoli tai oppiaine milloinkin on kuulunut mihinkin tiedekuntaan, on sitten vaihdellut melko lailla, ja aikojen alussa yhden miehen osaamisen varassa oli moni asia.

Luonnontutkija Pehr Kalm innostui empiirisestä tutkimuksesta 1700-luvulla, teki säähavaintoja ja keräsi tutkimusretkillään huomiota “luonnonhistoriasta, fysiikasta, lääketieteestä, talousopista ja muinaismuistoista”. Hänet nimitettiin talousopin professoriksi ja hän suuntautui myös teologiaan. Vuonna 1757 hänet vihittiin Piikkiön kirkkoherraksi.

Mitä kaikkea  tekikään Johan Gadolin, suomalaisen kemian isäksi sanottu tiedemies? Hän oli kemisti, fyysikko ja mineralogi, joka löysi maametalleihin kuuluvan metallimaisen alkuaineen, yttriumin. Professori Gadolin kirjoitti myös maamme ensimmäisen farmakopean eli lääkeaineita määrittelevän ohjekirjan.

Nämä aikansa monitaiturit, nämä alkuaikojen 11 tiedemiestä ja monet kumpanit, liikkuivat näennäisen vaivatta aiheesta, ilmiöstä ja maasta toiseen. Sama taiturillisuus on tieteissä ja niiden rajoilla edelleen, tutkimusryhmissä ja niiden välisessä yhteistyössä eri alojen välillä. Se voi olla virtuaalista tai pieniä kristalleja, aina kiinnostavaa, usein uutta.

*******************************

Lue lisää AID-istuntojen aihepiireistäTieteessä tapahtuu -lehdessä:
http://www.helsinki.fi/tint/aid_articles.htm

Seuraava kuolemansyyt-tilasto ilmestyy vuoden 2015 lopussa. Katso Suomen virallinen tilasto (SVT): Kuolemansyyt [verkkojulkaisu]. ISSN=1799-5051. 2013, Liitetaulukko 1a. Kuolleet peruskuolemansyyn ja iän mukaan 2013, molemmat sukupuolet. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 1.2.2015]:
http://tilastokeskus.fi/til/ksyyt/2013/ksyyt_2013_2014-12-30_tau_001_fi.html

Euroopan farmakopea sisältää sitovat laatuvaatimukset lääkeaineille, apuaineille ja lääkevalmisteille:
http://www.fimea.fi/lait_ja_ohjeet/euroopan_farmakopea#sthash.JmUxwDPJ.dpuf

Luettelo lääkeaineiden yleisnimistä 2014:
http://www.fimea.fi/download/27970_INN_ad_72_2014_12.pdf

 

Innovaatioviestintää pääomasta nimeltä tiede

Helsingin yliopistossa on meneillään Helsinki Challenge -kilpailu tiedeyliopiston tulevan 375-juhlavuoden innoittamana. Siinä etsitään tutkimukseen perustuvia ideoita yhteiskunnan käyttöön. Mukaan on seuloutunut uudesta innostuneita tutkijoiden ryhmiä, jotka tekevät kansainvälistä yhteistyötä.

Esikarsintavaiheen tuomaristo julkistaa pian jatkoon päässet ryhmät. Kilpailun edetessä niitä valmennetaan ja ideoita hiotaan. Ryhmät ovat jo sitoutuneet näkyvyyteen. Marraskuussa 2015 tiedetään voittaja tai voittajat: palkintona jaossa on 370 000 euroa. Näkyvyyttä ja huomiota moni saa ihan vain jo kilpailussa mukana olemisesta.

Yliopisto on tänä vuonna mukana myös marraskuisessa tapahtumassa nimeltä Slush. Se on teknologia- ja kasvuyritystapahtuma räväkkään malliin. Slushin kilpailussa start up -yrityksille palkintona on luvassa 250 000 euroa.

Slushissa 12 000 hengen kansainvälisessä tungoksessa yliopiston näkökulma on edelleen tutkijoiden, ja niin, yliopiston oman, tutkimusta kaupallistavan HIS-yrityksen. HIS, Helsinki Innovation Services Ltd. esittelee Messukeskuksen tapahtumassa bio- ja lääketieteiden, luonnontieteiden sekä yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden aloille kuuluvia lisärahoitusta ja yrittäjiä kaipaavia innovaatioita. Nämä innovaatiot ovat syntyneet tutkimustyön yhteydessä, ja HIS on auttanut tunnistamaan niissä piilevän mahdollisuuden uuteen ja ehkä yllättäväänkin käyttöön.

Edellisessä blogikirjoituksessani aihetta jo sivusin. Innovaatioihin liittyy joskus sattuma. Tarinoiden mukaan joku ehkä puolihuolimattomasti tekee, toinen näkee, kolmas puhuu. Ja sitten. Joku erottaa kohinasta sen mahdollisen uuden. Eikä aina tarvitse edes heti miettiä rahaa: uutuus voi olla myös sosiaalinen innovaatio.

Innovaatiojournalistit, siinä kuin tiedetoimittajatkin, joutuvat joka tapauksessa pohtimaan tätä: kuinka kertoa hienolta ja jännittäviltä kuulostavista uusista asioista? Miltä tämä näyttää läheltä ja kaukaa, kansainvälisen yleisön silmin? Miten rajata näkökulma ja mikä on tärkeää? Miten välttää sortuminen kritiikittömään hypetykseen? Kuka tässä on uskottava asiantuntija?

Näihin kysymyksiin yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa vastataan joka päivä. Ja jos vastaus digimaailmassa joskus välittyy nappia painamalla, harvoin se riittää.

Uuden tiedon takana on valtava koneisto. On ihmisiä, on ajatuksia ja on tekniikkaa. Suomessa Helsingin yliopisto on tämmöinen kohta 400 vuotta elänyt uutta tietoa kommunikoiva ekosysteemi. Samalla se on osa isompia ja monimutkaisempia vuorovaikutuskenttiä – niitä tieteen globaaleja kenttiä, esimerkiksi.

Joskus puhutaan sivistyksestä. Toisinaan traditiosta. Liikkeellä ollaan silmät ja korvat auki.

Innovaatiojournalismin Seura r.y.
Suomen tiedetoimittajain liitto ry.

 

Tiede ei ole julkisuudessa sattumalta

Tammikuun 2015 Tieteen päivien teema on herkullinen. Sattuma. Äkkiseltään ajattelee, ettei tiedettä voi tehdä sattumalta, ikään kuin vahingossa, mutta totta kai voi, moni muukin asia syntyy hiukan puolihuolimattoman tuloksena. Siis miksi ei tutkimus, ainakin joiltain osin.

Arvaamaton seuraus on varmasti monen muunkin kuin tutkijan työn suola. Siitä vain puhutaan niin vähän. Ja jos sattuman näkee vain valitsemisen vastakohtana, kuulostaa sen varassa tekeminen kurjalta, nololta. Ehkä jopa epäammattimaiselta tai ainakin kevytmieliseltä.

Puolivahinko käveli viimeksi vastaani, kun fyysikko halusi kertoa mittalaitteen kehitystyöstä. Helsingin Sanomiinkin se asia sitten elokuussa päätyi. Tutkijoiden laite oli alun perin kehitetty mittaamaan ilmakehän pienhiukkasia, ja lähes vahingossa oli syntynyt ajatus kokeilla laitetta muuhunkin käyttöön. – Sillä tiellä tutkijat nyt ovat, tekemässä räjähteitä ja huumeita tunnistavaa laitetta vaikkapa tullimiesten avuksi.

Sattuman seuraus voi siis olla hyvinkin kiinnostava. Tiedeviestintään se liittyy sitä kautta, että jossakin vaiheessa tarvitaan aina sitä niin sanottua pelisilmää. Jonkun – tutkijan, tiedottajan, toimittajan, ja ainakin tutkimuksen rahoittajan – pitää tunnistaa se, mikä on kiinnostavaa ja yrittää nähdä se, kenelle asia voi olla hyödyllinen tai tarpeellinen tai edes iloksi.

Pelisilmälle, oikean ajankohdan ja paikan tunnistamiselle, on avuksi ja sitä kovasti helpottaa, jos taustalla on valmista perustietoa, odotuksia joihin kiinnittyä ja muokattua maaperää jolla toimia. Vaikkapa sitten taustaorganisaatio, yliopisto, ja traditio tai tapa, joka vie uutta viestiä uusista havainnoista. Ja avoin keskusteleva kulttuuri.

Tiedeviestintää ei tehdä sattumalta, mutta yllätyksiä piisaa. Sattuma vaikuttaa viime kädessä siihen, mikä tutkimus tai tulos päätyy julkisuuteen ja mitä sitten tapahtuu. Ihan vain jo päivän muu uutisagenda vaikuttaa lopputulokseen.

Manipuloiva suunnitelma sattuman vastakohtana

Suomessa tiedeviestintää tekevät ovat varsin samanmielisiä, eikä kyseenalaistaminen ole se ensimmäinen lähestymistapa, kun uusia aiheita tai tuloksia nostetaan esille. Tiedettä arvostetaan, tutkijoihin uskotaan, yliopisto on luotettava ja toimittajat ovat ammattiväkeä. Meillä myös väitöskirja on edelleen uutinen.

Siksi saksalaisen tiedetoimittajan tapaaminen taannoin panikin katsomaan näitä leppoisia kotioloja.

Sillä en ollutkaan tiennyt, että nanoteknologia, se että materiaalien ja tekniikoiden ominaisuudet ja käyttäytyminen muuttuvat pienessä koossa meille vielä tuntemattomilla tavoilla, on paitsi mahdollisuus ja riski, myös osa tiedemiesten ja varsinkin tiedeorganisaatioiden kansainvälistä julkisuuspeliä, johon toimittajat on höynäytetty mukaan.

Hiukan yllättävä oli myös ajatus, että nanoteknologia, tämä metrin miljardisosien tiede, ei ole lunastanut lupauksiaan, että tutkijat ja heidän organisaationsa ovat itse hehkuttaneet alaa, panostaneet viestintään, ehkä markkinointiinkin, ja nyt kun lupaukset ovat jääneet lunastamatta, tutkijat syyttävät mediaa liiasta hypetyksestä.

Näinkin voi siis tiedeviestintään suhtautua.

Koska olemme uuden ja oudon äärellä, ei voi sulkea pois sitä, että huoli nanosta voi olla aiheellinen, tai ainakin siitä puhuminen on tarpeen. Niinpä en voi pitää huonona sitä, että eurooppalaiset tiedetoimittajat kokouksessaan viime kesänä järjestivät aiheesta niin sanotun tiededebatin tai -väittelyn, ja työn alla lienee toimittajien yhteinen julkilausuma nanotieteestä Euroopan komission käyttöön.

Julistuksessa on tuttuja elementtejä: tieteen eri yleisöt tulisi ottaa mukaan jo tutkimustyön alkuvaiheessa, siis silloin kun kysymyksiä vasta asetellaan, ja yleisöllä tulisi olla pääsy tutkimusaineistoon, joka on ymmärrettävässä muodossa.

Eurooppalaista keskustelua tieteen viestinnän tarpeellisuudesta voi seurata täällä EuroScience-sivustolla. Mukana on 2600 jäsentä ja järjestöä 40 eurooppalaisesta maasta. Yhteisön verkkolehti The Euroscientist kannustaa keskusteluun, ja blogit ovat tässä.

Kotimaassa samaan aikaan

Suomessa on muuten nyt meneillään ilmoittautuminen tiedetoimittajien ensimmäiseen tiedeviestinnän kansalliseen konferenssiin Älyn hyvä kaupunki 24.10. Tervetuloa mukaan!

Samana päivänä Suomen Akatemia julkistaa raporttinsa Tieteen tila 2014. Tällä kertaa on paneuduttu professorikunnan rekrytointiin ja tutkimusjärjestelmämme eli infrastruktuuriin. Vuoden 2012 raportti on tässä.

Sattumalla ja suunnitelmilla ei epävarmuudesta päästä. ”Sattuma on aika pelottava juttu”, sanoo yksi päähenkilöistä Haruki Murakami romaanissa Kafka rannalla, jossa sattuma on itse asiassa toimintaan sysäävä voima. Se vie mennessään niin kirjan päähenkilöt kuin lukijan. Jotkut elävät yllätyksistä.

 

Suosion aaltoja yliopistolle ja tieteelle

Halu luoda ilmiöitä tuntuu yleistyvän. Ilmiö on onnistunut ainakin silloin, kun se saa ihmiset liikkeelle, kun syntyy tuntu, että kaikki haluavat samaa ja ovat halukkaita jotakin sen eteen myös tekemään. Yliopistojen viestinnässä tämä näkyy muun muassa lisääntyneenä tapahtumaviestintänä.

Ilmiöistä tulee mieleen urheilukatsomon lähettämät aallot. Kun ihmiset katsomossa sektori kerrallaan osoittavat suosiotaan nousemalla seisomaan, näyttää se varsinkin etäältä katsottuna aaltoilulta. Kaikki tekevät samaa, vaikkei ensikertalainen yleisössä ehkä ymmärräkään, miksi nousee.

Se, että tuhannet opiskelijat aloittelevat opintojansa tänä syksynä Helsingin yliopistossa ei ole aaltoilua. Jos siihen liittyi karnevaalitunnelmaa yliopiston avajaispäivänä, on se vain hauska tapa olla yhdessä ja tutustua yliopistoon ja uusiin ihmisiin.

Avajaistapahtuman lisäksi syyskuu alkuun on synnytetty toinenkin tapahtuma. Suosiota testaa Thinkfest. Kaupunkilaisille suunnattu ajattelun ja tieteen festivaali valtaa yliopiston tilat Helsingin keskustassa 4.-6.9.2014. Festarilla halutaan ottaa varaslähtö yliopistossa ensi vuonna vietettävään 375-juhlavuoteen ja tarjota tiedettä uudessa muodossa: saunassa ja tee-se-itse-yliopistossa. Ohjelma tässä.

Erilaiset tapahtumat, suosionosoitukset, aallot ja ilmiöt, niissä on paljon hyvää. Ne ovat viestinnällinen keino tulla tunnetuksi ja tehdä jokin näkyväksi.

Tiedeviestintää päättäjille tutkimuksen sisällöistä

Yliopisto on siis nykyään jo aikamoinen tapahtumatehdas, ja viestintä on tapahtumaviestintää, mutta ennen kaikkea yliopisto on tietysti oppilaitos. Ja mikä monen mielestä kaikkein kadehdittavinta, se on talo, joka tuottaa jatkuvasti merkittävää uutta sisältöä, tietoa.

Tiedosta ja tutkimuksesta viestimiseen on taas herätty viimeistään yhteiskunnallisen vuorovaikuttamisen myötä. Perustyö, tutkimus, ei suosiota kysele eikä sitä mitata kävijämäärillä – eikä sitä heikolla tiedeviestinnällä voi hoitaa.

Emerituskansleri Kari Raivio on saanut tehtäväkseen pohtia, millä keinoin päättäjät parhaiten saisivat tutkimukseen perustuvan tiedon käyttöönsä: ”Miten hallituksen tutkittuun tietoon perustuvan (strategisen) päätöksenteon neuvonantotoiminta olisi järjestettävä (science-based-advice – Science for Policy)?”

Tieteessä tapahtuu -lehden 3/2014 pääkirjoituksessa hän näyttäisi puhuvan muutamasta vahvasti verkottuneesta tiedeasiamiehestä pääministerin esikunnassa. Näillä olisi apunaan tiedeakatemioiden verkosto ja ministeriöiden tutkimuksen vastuuhenkilöt, joita tuettaisiin osa-aikaisilla tiedeasiamiehillä.

Tässä kohtaa jokainen, joka tiedekenttää hiukan tuntee, huokaisee. Ei ole helppo homma, tämäkään.

Läpinäkyvyyttä ja avoimuutta tekemiseen

Suomessakin vieraillut Euroopan komission puheenjohtajan tieteellinen neuvonantaja, professori Anne Glover, jos kuka, on taatusti joutunut miettimään, mikä on tieteellisesti tuotetun tiedon suhde vallitseviin poliittisiin voimasuhteisiin ja muuhun yhteiskunnalliseen liikehdintään – tuottavathan myös eri painostusjärjestöt ja ajatushautomot tutkimukseen perustuvaa tietoa ja ovathan tiedemiehetkin keskenään eri mieltä.

Tuttuja kiistanalaisia ilmiöitä ovat geenimanipuloitu ruoka, ilmaston lämpeneminen ja terveellinen ruokavalio. Ja esimerkiksi juuri Gloverin viimeaikaiset arvostelijat geenimanipulaatiokeskustelussa katsovat EurActiv.com-sivuston uutisoinnin mukaan, että tässä yksi tiedevaikuttaja saa liikaa näkyvyyttä ja sitä kautta liikaa valtaa ilman, että hänen varsinaisesta neuvonantajan työstään tiedetään mitään.

Gloverin arvostelijoilta voi ainakin napata tämän kohdan: työn läpinäkyvyys lisää luottamusta, eikä sitä runsas ja reipas viestintä korvaa.

Tutkimustiedosta viestiminen päätöksentekijöille ei ole ohimenevää vain aaltoja keräilevää työtä. Raivion raportti ja sen ehdotukset päätöksenteon neuvonannon malleiksi tulevat vaikuttamaan myös tiedeviestintään yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa. …

Lukuhetkiä ja keskustelutuokioita odotellessa!

 

Miten niin ei puhuta oikeista asioista?

Alan Sokal tulee kesäkuussa Suomeen. Niin on tulossa myös Cédric Villani. Molemmat esiintyvät matemaatikkojen kokouksessa Helsingin yliopistossa 24.-27. kesäkuuta, joka muuten sitten vilisee maailmantähtiä.

New Yorkin yliopistosta saapuva matemaattisen fysiikan tutkija, fysiikan professori Sokal on tietysti tunnettu kohusta, jonka hän synnytti vuonna 1996 julkaisemalla Social Text -julkaisussa täysin keinotekoisen artikkelin postmodernista tieteestä.

Keinona oli parodia. Artikkeli oli sanahelinää, mutta jo otsikossa ne sanat kuulostivat hyvin oikeilta ja hyvin tieteellisiltä. Hän halusi ravistella humanistis-filosofista tutkimusta, sen suhdetta todellisuuteen ja kaikkinaista kielipeliä, minkä hän saman tien 1996 kuvasikin artikkelissaan Lingua Francan sivuilla (sisältää nykyisin blogikirjoituksia):

“If all is discourse and “text,” then knowledge of the real world is superfluous; even physics becomes just another branch of Cultural Studies.”

Entä sitten professori Cédric Villani, Lyonin yliopistosta saapuva Fieldsin mitalin saanut muotilehdessäkin poseerannut matemaatikko? Hänkin puhuu tieteen tarpeellisuudesta, toki toisenlaisessa ajassa ja paikassa, tässä YouTube -video.

Maailmaa on vaikea ymmärtää, Villani sanoo, ja ratkaistavia ongelmia on paljon. Tutkijat ovat hänestä osa yhteistä keskustelua yhteiskunnassa.

En tiedä, saavatko nämä tutkijat tai heidän työnsä julkista näkyvyyttä nyt Suomessa, mutta toimittajat ovat kuitenkin aina olleet tervetulleita seuraamaan tieteellisten kokouksia. Niin nytkin.

täyttääkö tiede uutiskriteerit?

Kokouksen kiinnostavuutta voi tietysti peilailla yleisiä uutiskriteereitä vasten. STT listaa ne tyylikirjassaan näin:

merkitys, kiinnostavuus, yllättävyys, ajankohtaisuus ja läheisyys.

Uutiskynnyksen ylittämiseen taas vaikuttavat: uutistilanne, mediajulkisuus, eri uutisvälineiden ja asiakkaiden tarpeet sekä seuranta.

STT on uutistoimisto, joka kirjoittaa valtakunnallisesti merkittävistä tai kiinnostavista uutisaiheista. Se korostaa, että myös pieni paikallinen tapaus voi olla valtakunnallisesti kiinnostava esimerkiksi poikkeuksellisuutensa vuoksi.

Täyttyisikö tässä nyt tämä poikkeuksellisuus?

Ainakin kansainvälisesti matemaatikkojen kokous on harvinainen, sillä paikalla on peräti 4 Fieldsin mitalin saanutta. Siis Villani, Jean Bourgain, Stanislav Smirnov ja Wendelin Werner. He vertautuvat muiden alojen nobelisteihin, koska matematiikassa Nobel-palkintoa ei jaeta.

STT sanoo, että sen arvot tukevat uutisvalintaa. Luotettavuus merkitsee sitä, että lukija saa tarvitsemansa tiedot ja monipuolisen kuvan maailmasta. – Ehkä tämä, täyttäisikö matemaatikkokokous tämmöisiä toiveita, eli tarjoavatko tutkijat uusia näkökulmia maailmaan?

Tarpeellisia tietoja yleisölle

Netistä medioiden uutiskriteereitä on vaikea löytää. Keskustelua aiheesta kyllä on.

Helsingin Sanomien omasta periaatelinjasta vuodelta 2013 poimin seuraavan: ”Uutisvälityksessään Helsingin Sanomat pitää tavoitteena sellaisen kokonaiskuvan muodostumista, joka koostuu kansalaisten omaehtoisille ratkaisuille tarpeellisista tiedoista.”

Lehden uutiskriteerejä on silti tutkittu. Vuonna 2012 hyväksyttiin esimerkiksi Heini Maksimaisen pro gradu, jossa hän selvitti Helsingin Sanomien verkkouutisten etusivun uutiskriteerejä ja niiden vaikutusta journalismin monipuolisuuteen.

Hän toteaa, että ajankohtaisesta uutisvirrasta HS.fi-sivuille päätyneet jutut täyttävät perinteisen uutiskriteerin: tärkeyden. Aiheet ovat arkisia, ja uutisten tuoreus ja reaaliaikaisuus on vahvaa. Uutiskriteerit näyttävät toimivan uutisten valintaperusteina. Jännästi hän kiinnittää huomiota tähän: kielteisyys ja henkilöiminen ovat tavallaan valttia.

Se, että ”kaikki on netissä” ja että jokainen toimittaja haluaa, että hänen juttuja luetaan, vaikuttaa juttujen aihevalintoihin.

Journalisti-lehden verkkosivulla Klikkiä mä metsästän -jutussa haastateltujen toimittajien mukaan onnistunut uutinen netissä on tärkeä, koskettava, ajankohtainen, yhteiskunnallista aihetta käsittelevä löytö tai oma näkökulma ajankohtaiseen aiheeseen. Uutiskriteerit tulevat ”selkäytimestä” ja tiedonvälityksen tehtävät ovat perinteiset, sanoo toimittaja Anu Kuistiala MTV3:sta.

Panu Uotila Jyväskylän yliopistosta on väitöskirjaansa varten tutkimassa verkko- ja sanomalehtien uutiskriteereitä. Hän tutkii digitaalisen journalismin ominaispiirteitä kuten nopeus, monimediaisuus, vuorovaikutteisuus, hyperlinkitys ja mahdollisuutta sanomalehdestä poikkeaviin kerronnallisiin ratkaisuihin.

Hänestä verkkojournalismissa suositaan tärkeimpänä uutiskriteerinä kiinnostavuutta. Esitystapa on dramatisoitu ja henkilöity.

Leikkisästi keikauttaa uutiskriteerit sosiaalisessa mediassa perinteisestä päälaelleen sitten Ylioppilaslehti: somessa esille nouseekin vähämerkityksinen, kaukana olevat asiat, niin sanotut tavikset ja positiiviset jutut.

Hyvä yleisö vielä kerran

Avainsana on yleisö. Oikeista asioista kyllä puhutaan, on vain ensin tunnistettava oma yleisönsä. Tutkijoitten keskinäinen puhe poikkeaa puheesta suuren yleisön kanssa, ei siinä sen ihmeempää. Maailma on meillä kuitenkin kutakuinkin sama.

Vuoropuhelussa oman yleisön kasvattaminen, vieraille puhuminen, on arvokasta, työlästä ja vaatii taitoa. Jos se ei onnistu nyt, se sujuu ehkä ensi kerralla. Eikä siis jokainen hyväkään juttu aina sisällä uutista.

 

Kun tutkija ja toimittaja kohtaavat

Suomen Akatemian hallituksen puheenjohtaja Arto Mustajoki on saanut blogilleen lukijoita, jotka myös kommentoivat kirjoituksia. Kävinpä minäkin sivustolla vastikään keskustelua aiheesta ”Kun tutkija kohtaa median”. Mustajoen kirjoituksessa kun olin hiukan näkevinäni sen suuntaista huolta, että toimittajat ja tutkijat elävät kuin erilaisissa vuorovaikutuksen ja tekemisen kulttuureissa, joissa on ihka omat sääntönsä.

Näin ehkä joskus onkin. Muistan vuodelta 2010 tiedetoimittaja Timo Paukun ja yliopistonlehtori Tuomo Mörän keskustelun Helsingin Sanomissa. ”Tutkija ja toimittaja puhuvat eri kieltä”, aloitti Paukku, johon Mörä vastasi: ”Tutkija ymmärtää median tarpeet”.

Vilahtihan siinä Hesarin huhtikuisessa kirjoittelussa listaa erilaisista painotuksista, joita Mustajoki sivuaa pohtiessaan hankalia tilanteita, kun tutkija kohtaa toimittajan.

Tutkija on varovainen, painottaa menetelmiä, kysyy: mitä on? ja puhuu merkityksistä, on kiireetön, perustelee, pyrkii totuuteen ja haluaa olla vakuuttava.

Journalisti spekuloi, haluaa tuloksia, kysyy: mitä tulee? ja katsoo kiinnostavuutta, on kovin kiireinen, haluaa johtopäätöksiä, miettii myyvyyttä ja on pinnallinen.

Voihan näistä lehdessä esille nostetuista näkökulmista päätyä tukkanuottasille kenen kanssa vaan, vaan harvoinpa siihen lopulta on syytä.

Mustajoki nosti blogikirjoituksessaan kuitenkin esille tärkeän asian: tutkijan työn etiikan. Se sanelee kyllä hiukan puhumisen sävyjä. Hyvän tutkijan kun pitää olla huolellinen ja tarkka ja viestinnän tulee olla avointa ja vastuullista. Ja vielä: kollegoiden saavutukset pitää ottaa huomioon. Voi olla, että tutkija näitä muistellessaan pelästyy kiireisen toimittajan oikaisuja mutkissa.

Alla tutkimusetiikan näkökulmasta hyvän tieteellisen käytännön keskeiset kolme ensimmäistä lähtökohtaa (sivu 6). Ne ehkä eivät ole kaikille kovin tuttuja:

1. Tutkimuksessa noudatetaan tiedeyhteisön tunnustamia toimintatapoja eli rehellisyyttä, yleistä huolellisuutta ja tarkkuutta tutkimustyössä, tulosten tallentamisessa ja esittämisessä sekä tutkimusten ja niiden tulosten arvioinnissa.

2. Tutkimukseen sovelletaan tieteellisen tutkimuksen kriteerien mukaisia ja eettisesti kestäviä tiedonhankinta-, tutkimus- ja arviointimenetelmiä. Tutkimuksessa toteutetaan tieteellisen tiedon luonteeseen kuuluvaa avoimuutta ja vastuullista tiedeviestintää tutkimuksen tuloksia julkaistaessa.

3. Tutkijat ottavat muiden tutkijoiden työn ja saavutukset asianmukaisella tavalla huomioon niin, että he kunnioittavat muiden tutkijoiden tekemää työtä ja viittaavat heidän julkaisuihinsa asianmukaisella tavalla ja antavat heidän saavutuksilleen niille kuuluvan arvon ja merkityksen omassa tutkimuksessaan ja sen tuloksia julkaistessaan.

Toimittajilla on kuitenkin myös melko samanlaiset ohjenuoransa. Niistä muistuteltiin lauantaina 3.5. sananvapauden päivän paneelissa Helsingissä. Tässä muutama ohjeista poimittua avainkohtaa:

”Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.”

“Myös toisen työtä käytettäessä on noudatettava hyvää tapaa. Lähde on mainittava, kun käytetään toisen julkaisemia tietoja.”

“Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.”

Haastateltavan asemasta ohje sanoo näin (kohdat 17-18), – ja tämäkin näyttää olevan asia, jota monikaan ei tunne:

”Haastateltavalla on oikeus saada ennakolta tietää, millaisessa asiayhteydessä hänen lausumaansa käytetään. Hänelle on myös kerrottava, jos haastattelua voidaan käyttää useissa eri välineissä. Haastateltavalle pitää aina kertoa, onko keskustelu tarkoitettu julkaistavaksi vai ainoastaan tausta-aineistoksi.”

“Haastateltavan pyyntöön tarkastaa lausumansa ennen julkaisemista on syytä suostua, jos julkaisuaikataulu sen mahdollistaa. Tarkastamisoikeus koskee vain haastateltavan omia lausumia, eikä sillä saa luovuttaa journalistista päätösvaltaa toimituksen ulkopuolelle.”

Sanomatalon Mediatorin sananvapauspaneelissa 3.5. puhujilla ja yleisöllä oli aika kiitollinen paikka todeta, että Suomessa asiat ovat hyvin. Suomi on edelleen ykkönen lehdistön vapautta mittaavalla listalla, meillä toimittajat suhtautuvat työhönsä vastuullisesti, ja mediaan luotetaan. Vastuullisesti työtään tekevät myös tieteenharjoittajat, ja jos pieniä tyylieroja onkin, niiden yli pääsee hyvällä tahdolla helposti.

P.S. Sanomatalossa on esillä Haaga-Helian toimittajaopiskelijoiden valokuvanäyttely ”Euroopan reunalla, sananvapauden rajalla”. Esillä on tuliaisia opintoretkeltä Georgiaan: sanaa ja kuvaa ilmaisunvapaudesta. Ajatuksia herättävän näyttelyn kuraattorina on toiminut kuvajournalisti Meeri Koutaniemi.

 

Rockia ja räppiä tieteessä

Vielä sana blogeista, joista kirjoitin edellisellä kerralla. Kannattaa vilkaista Kauppalehden juuri julkaisemaa uutta blogisivustoa,  joka kerää bisnespuolen eri asiantuntijoita, toimittajia ja kumppaneita, yhteen ja samaan paikkaan. Sen henki on tietysti markkinointiviestinnällinen, mutta sivusto tiivistää mediakulttuurin trendin: sisältö jaetaan muille. Sivusto korostaa kirjoitusten ja keskustelujen leviämisen seuraamista eri sosiaalisissa medioissa esimerkiksi siten, että bloggaaja voi Twitterissä seurata kirjoituksensa jakajia, määriä ja kommentointia reaaliaikaisesti.

Asiapitoisilla sisällöillä on koko ajan enemmän sijaa ja kysyntää, siitä kertoo myös se, että tiedeaiheisia blogeja tulee koko ajan lisää. Hyvä niin, mediamaailma pirstoutuu eri välineiksi ja alustoiksi, ja sitä kannattaa tiedemaailmassa hyödyntää – Kauppalehti onnekseen vielä erityisesti korostaa vuorovaikutusta lukijoiden ja kirjoittajien välillä.

Eilisessä merkinnässäni sivusin myös vuoropuhelun edellyttämää rohkeutta. Jos julkinen ja enemmän tai vähemmän populaari eli yleiskielellä kirjoittaminen vaatiikin taidon lisäksi rohkeutta, populaarikulttuurin keinojen käyttäminen voi jo olla uhkarohkeaa. Ja silti siinäkin on oikeastaan vain voitettavaa. Suosio voi yllättää ja olla suuri. Näin kävi Cernissä, Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuslaitoksessa.

Viime vuoden Tieteessä tapahtuu -lehdessä 5/2013 Niklas Lundström ja Harri Raisio kertovat artikkelissaan Elokuvat tieteellisten teorioiden popularisoijina: kaaosteoria kolmen elokuvan näkökulmasta, kuinka tieteestä tehdään populaarikulttuuria. He tulevat siihen, että kaaosteoriaa ja perhosefektiä on elokuvissa Chaos Theory (2007), Mr. Nobody (2009) ja Perhosvaikutus (2004) käytetty teoriaa kunnioittaen ja että perhosefektistä on vähitellen tullut osa populaarikulttuuria.

Mitä elokuva sitten antoi tieteelle? Suurin anti tieteelle on kirjoittajien mukaan ollut sen teorian tunnettuuden kasvu. Ja sitten he kehottavat heittäytymään kaaoksen vietäväksi.

Tunnettuuden lisääminen on ihan hyvä syy miettiä, minkälaisia keinoja viestinnässään käyttää ja mistä kulttuurista niitä voi lainata.

Jonkinlaista uuteen heittäytymisen taitoa ja uudenlaista tieteen popularisointia näkevät muuten sitten Helsingissä ne, joilla on liput rock-oopperaan Playing God perjantaina 28.3. Geenitekniikkaa käsittelevän musiikkiesityksen filosofiasta ja käytöstä bioetiikan opetuksessa kirjoittavat sen tekijät Tuija Takala, Matti Häyry ja Laurence Laing.

Toivotaan bioetiikan tutkijoille ja muusikoille samankaltaista menestystä kuin räppäri Alpinekatille satoi muutama vuosi sitten. Cern julkaisi nimittäin tutkimuksensa esillä pitämistä varten alkeishiukkasfysiikasta ja Higgsin bosonista kertovan räpvideon Large Hadron Rap, jonka tekijä, kirjoittaja ja esittäjä on Cernissä työskennellyt amerikkalainen tiedetoimittaja Katherine McAlpine, Alpinekat. Suosio on ollut hurja, Youtube-videolla on reippaasti yli 7 miljoonaa latausta toistaiseksi.

Blogissa siis asiaa kevyesti tai vakavasti, omannäköisesti kuitenkin. Ja koska asiatiedon tukena tunne-elämys jättää muistiin kestävän jäljen, niin, hauskaa tiederock-iltaa perjantaina!

 

Rohkeasti tieteestä blogeissa

Helsingin yliopisto jakaa vuosittain J. V. Snellman-palkinnon ansiokkaasta tieteellisen tiedon välittämisestä. Tänä vuonna sen sai kosmologi Syksy Räsänen, sattumoisin vielä tilanteessa jossa hänen tieteenalallaan kohisee: amerikkalaistutkijoiden teleskooppi Etelänavalla on katsonut kauas eli menneisyyteen, ja ihminen on nähnyt signaalin eli merkkejä painovoima-aalloista, jotka ovat liitettävissä varhaisen maailmankaikkeuden räjähdysmäiseen laajenemiseen.

Tieto uudesta havainnosta levisi maailmalla nopeasti ja hyvin, tässä itse tutkimus, johon taatusti vielä palataan monesti, ja siihen liittyvää lisätietoa ja erikseen vielä yleisimmät kysymykset ja vastaukset.

Suomessakin kosmologit ovat selittäneet uutta löytöä julkisuudessa tiuhaan ja eri paikoissa. Tunnettuna bloggaajana Syksy Räsänen pohtii löytöä, ja varsinkin sen mahdollisia seurauksia tieteelle, myös Kosmokseen kirjoitettua -blogissaan. Toimittaja Jari Mäkinen kertoo samasta asiasta eri sanoin Tiedetuubissa.

Blogimaailma ja tiedemaailma ovat vähitellen Suomessakin löytämässä toisensa. Tiedeaiheisia blogeja kirjoittavat toimittajat, tutkijat ja harrastajat. Blogiin kirjoittaminen on siksi yhdelle tiedon tai uutisen välittämistä uudenlaisessa muodossa, toiselle mahdollisuus keskustella muiden kanssa omasta aiheesta omin ehdoin. Blogimerkintöjen kommentit ja keskustelut synnyttävät parhaimmillaan uusia kirjoituksen aiheita ja toimivat muutenkin juttuvinkkinä moneen suuntaan.

Usein blogit syntyvät yhden teeman ympärille, voivat hyvin ja sitten ehkä näivettyvät. Uusimmat Helsingin yliopiston blogit löytyvät täältä.

Tutkijalle blogi on hyvä keino pitää tutkimusta esillä. Ensimmäinen oma kokemukseni tiedeaiheisista blogeista Suomessa on Higgsin metsästäjät -blogi. Se lanseerattiin osaksi Cernin, Euroopan hiukkastutkimuslaitoksen yhteiseurooppalaista viestintää aiheesta, josta tiedettiin, että se on kuin pitkään kestävä draamankaaria sisältävä seikkailu perustieteessä: Higgsin hiukkasen etsintä.

Ensimmäisen blogimerkinnän eli kirjoituksen teki tutkija Mikko Voutilainen maaliskuussa 2008 – ja toistaiseksi viimeisin on lokakuulta 2013 ja myös Voutilaisen. Silloin professorit Francois Englert ja Peter Higgs palkittiin Nobelin palkinnolla Higgsin mekanismin ja hiukkasen ennustamisesta, ja itse hiukkanenhan löydettiin Cernin LHC-törmäyttimellä 4. heinäkuuta 2012.

Siis viisi ja puoli vuotta tutkimusta, tutkimuksen esittelyä ja loppuhuipennus viiden pääkirjoittajan voimin. Eikä blogia sitä paitsi ole vielä ole edes haudattu.

Toisenlainen yhteisblogi on lääketieteen tutkijoiden blogi nimeltä Viikon julkaisu.

Se syntyy niin, että kerran vuorokaudessa kirjaston Helsinki Scholar Chart -sivulle päivittyvistä lääketieteen julkaisusta toimituskunnan edustaja kukin vuorollaan poimii tarjonnasta viikon artikkelin, josta sitten kirjoittaa yhteenvedon blogiin. Avainsanojen perusteella lukija sitten löytää uutta tutkimusta aineenvaihdunnasta verisuonitekijöihin.

Nostan tähän vielä muutaman blogin katsottavaksi. Ilmakehätutkijoilla on nykyään oma bloginsa: From the Sphere of Land and Atmosphere ja tutkimusmaailmasta kirjoittavat eri näkökulmista vaikkapa Suomen Akatemian hallituksen puheenjohtajana Arto Mustajoki Mustajoki-blogissaan  ja professori Kaarle Hämeri omassaan.

Helsingin tutkijanaiset ry on viestinyt bloginsa kautta vuodesta 2007.

Nature-lehden editorit, toimittajat ja vierailevat tiedekirjoittajat ovat täällä.

Suomalaisten tiedetoimittajien yhdistys on tällä viikolla uusimassa verkkosivustoaan ja nostaa esille tieteestä kirjoittavia bloggaajia. Jos olen ymmärtänyt oikein, odotettavissa on hyvin mielenkiintoisia kirjoituksia eri tieteenaloilta.

Kun katsoo tiedeblogien aiheita, voi olla mielenkiintoista verrata niitä viestintätoimisto Cisionin top-blogilistoihin. Kotimaisia blogeja on täällä ja tuoreimmat kansainväliset blogilistaukset USA:sta, Iso-Britanniasta, Saksasta ja Ruotsista ovat tässä.

Blogiin kirjoittaminen vaatii aina paitsi asiaa, myös sanomisen halua ja rohkeutta, asettaahan siinähän kuitenkin itsensä julkisesti alttiiksi kaikenlaiselle palautteelle. Joskus kommentointi voi olla rankkaa, mutta enimmäkseen on kai vain mukavaa, jos ja kun saa palautetta.

Ohjeita blogin perustamiseen ja kirjoittamiseen löytää verkosta paljon, malliksi verkkopedagogi Jere Majavan Blogikirjoittajan tyyliopas, joka auttaa hyvään alkuun.

Majavan lisäksi myös sosiaalitieteiden laitoksen tiedeviestinnän tutkimusryhmä kannustaa rohkeaan tiedeviestintään ja kokeilemaan erilaisia viestinnän muotoja. Se on julkaissut tiedeviestinnän oppaan tutkijoille ajatuksella, että menestyvät tutkijat ovat usein myös ahkeria tieteen popularisoijia.

 

Tähän on tultu vallan mainioiden lähteiden avulla

MTV Uutisten tutkivan journalismin ryhmä aloitti toimintansa tammikuussa 2014. Se kertoo tekevänsä jotakin ihan muuta kuin salatiedettä: “Me teemme juttuja ihmisille tärkeistä aiheista. Joskus se tarkoittaa tietomassojen pyörittelyä, usein nimettömien lähteiden tapaamista.”

Ryhmä esittelee työtapansa kulmakivet: perusteellisuuden lisäksi tulevat hyvät vinkit, lähdesuoja ja lähdekritiikki. Aika paljon samaa tässä on kuin tutkijan työssä: tärkeä aihe, tietomassaa, perusteellinen perehtyminen siihen, lähteitä ja niiden kritiikkiä. – Eivätkä  tutkijatkaan tee  salatiedettä, tätä yliluonnollista, maagista, ehkä okkulttista tietoa ja uskomusasiaa, johon journalistit viittaavat.

Mitä lie, salatiede.

Mikä sitten parhaiten erottaa journalistit ja tiedemiehet, jotka välillä vähän niin kuin saman äärellä askaroivat? Sanoisin, että lopputuloksen lisäksi ainakin ajan käyttö, siis perusteellisuus, ja ne lähteet, ne lähteet!

Jos toimittajat eivät näytä lähdeaineistoaan, sen tekevät tutkijat aina. Lähteet ja viittaukset, sehän on tieteen tekemisen ydintä. Hyvä ja uskottava viestintäkin pitää esillä lähteet, niin nykyään myös jokainen tiedote.

Miksi lähteiden on sitten hyvä olla julkisesti saatavilla?

On kai ainakin niin, että kun tietoa on paljon, sen monien käyttäjien tarpeet ovat erilaiset. Tarjolla, nähtävillä ja saatavilla pitää olla selkeää perustietoa, uutta tietoa ja uusia tutkimustuloksia, jotta jokainen voi halutessaan paneutua itselle tärkeään asiaan.

Yksi kaikkien saatavilla oleva tietolähde on tietysti Wikipedia. Se on nyt kovasti esillä.

Viime vuoden joulukuussa Helsingin Sanomat esitteli miekkailua harrastavan Joonas Lyytisen, aikanaan aktiivisen Wipedia-kirjoittajan ja tiedottajan. Lyytinen oli jutun mukaan tehnyt havainnon: moni Wikipedian artikkelikirjoittaja valitsee aiheensa ihan muualta kuin omalta alaltaan, enemmänkin harrastuksensa pohjalta. Niin teki hänkin, on kirjoittanut yli 2000 artikkelia tai sen aloitusta verkkosivustolle ihan muusta kuin opiskelemistaan aiheista, tähtitieteestä ja tietojenkäsittelytieteestä.

Ja mitä korosti Lyytinen jutussa? Lähteitä. Ensimmäiseksi katsotaan lähteet, sen jälkeen tietää, kuinka luotettavana artikkelia voi pitää, hän sanoi.

Lyytikäisen haastattelun taustalla oli tietysti Helsingin Sanomien marraskuussa julkaisema iso juttu Wikipedian sisällön laadusta. Juttua varten sen artikkeleita arvioivat tutkijat, jotka yliopistojen tiedottajat avainsanojen perusteella olivat tunnistaneet annettujen aiheiden asiantuntijoiksi. Sanomien selvityksen perusteella peräti 70 prosenttia Wikipedian artikkeleista sai hyvän tai erinomaisen arvosanan virheettömyydestä.

Jäi siihen silti vielä se 30 prosenttia ehkä vähemmän kuranttia tietoa.

Ehkä tästäkin kirjoittelusta innostuneena yliopiston viestintäosasto ja viestinnän oppiaine järjestävät tutkijoille tilaisuuden opetella Wikipedian päivittämistä ja sen periaatteita. Tai kenties sitten ihan vain siitä syystä, että sivusto on Suomessa ja maailmalla suosituimpia verkkosivustoja ja samalla hakukoneiden ja käyttäjien arvostama tietolähde.

Niin tai näin, Tiedettä Wikipediaan -työpaja pidetään keskiviikkona 26.2. kello 9-11. Tervemenoa Tiedekulmaan! Mukaan mahtunee, kunhan vain ensin ilmoittautuu Facebookissa.

Myös opetus- ja kulttuuriministeriössä on havahduttu Wikipedian käyttöön. Ministeriö on kehittämässä lasten ja nuorten tiedekasvatusta ja hakee siihen parhaillaan uusia avauksia. Sen työryhmän työtä voi seurata Tiedekasvatusblogissa, ja ryhmän linjaukset luvataan toukokuun 2014 lopussa.

Helmikuun loppuun on aikaa kommentoida Tiedotusvälineet, verkkoviestintä ja sosiaalinen media -työpajan ideoita ja ehdotuksia Otakantaa.fi -sivustolla. Tässä pajassa keskusteltiin tutkijoiden ja toimittajien koulutuksesta tiedekasvatuksesta viestimisen näkökulmasta ja sosiaalisen median mahdollisuuksista lasten ja nuorten innostamisessa tieteeseen.

Kooste työpajan työstä löytyy Tiedekasvatushankkeen Otakantaa.fi-avaussivun alalaidasta, kohdasta Liitteet, ja ehdotuksia kommentoidaan täällä.

Yhdeksi uudeksi ratkaisuksi on ehdolla hauskaltakin kuulostava yliopistojen välinen Wikipedia-haaste. Ehdotus on esillä, koska verkkosivusto on nuorten tiedonhaun työkalujen selvä ykkönen.

Haasteessa yliopistojen professorit, tutkijat ja opiskelijat kirjoittavat ja täydentävät Wikipedia-artikkeleita toisia yliopistoja vastaan kilpaillen. Artikkelin tarkistamisesta tai kirjoittamisesta saisi pisteitä, joita seurattaisiin reaaliaikaisesti niin, että aktiivisuus näkyy. Vähän niin kuin ohimennen tulisivat tiedeyhteisöt ja tieteenalat samalla huolehtineeksi tiedon tieteellisyydestä ja ymmärrettävyydestä Wikipediassa,

Otakantaa-sivustolla on muitakin mielenkiintoisia ajatuksia.

Tutkijoiden mediaosaamisesta todetaan, että hyvä argumentointikyky on tärkeä kaikille tutkijoille, niin kuin tutkijoiden kyky viestiä tutkimustuloksista on tärkeää. Näin etenkin nyt, kun asiantuntijuuden legitimaatio on jonkinmoisessa kriisissä. Ja koska medialle keskustelu yleisön kanssa on sen elinehto, tulisi myös tutkijoiden tyylin olla keskusteleva.

Esillä on muuten sitten myös hiukan erikoinen lause: ”tapahtuu tutkijoiden vetäytymistä julkisuudesta”. Erikoinen väitelause, jota joku voisi kommentoida!

Journalistien koulutuksesta sanotaan, että siihen kaivataan tiedeasiantuntemusta – onhan tiede toimittajille vain yksi aihe muiden joukossa. Tiedejournalismille taas konsernijournalismi voisi olla mahdollisuus parempaan näkyvyyteen. Ja mieliin muistutetaan, että yleismedian kriisi ei merkitse sitä, että erikoismediat kärsisivät

Koska osassa mediaa ei ole resursseja panostaa tiedejournalismiin, tarjolla olisi työryhmältä ehdotus: Suomen Akatemia rahoittaa 3-4 tiedetoimittajan palkat. Ihannetilanteessa näistä yksi menisi esimerkiksi maakuntalehtien yhteistoimitukselle ja toinen vaikkapa jollekin nuorisomedialle.

Taustalla on trendi mediassa: Maakuntalehdet ovat tämänhetkisessä murrosvaiheessaan perustamassa yhteistoimituksia, jotka tekevät juttuja julkaistavaksi monessa mediassa. Alma Median lehdillä on jo yhteistoimitus. Myös STT:n voi ajatella eräänlaiseksi yhteistoimitukseksi, jota monet lehdet hyödyntävät.

Siis Akatemia-toimittaja, miksipä ei?

Tiedon lähteet olivat esillä myös Talouselämän tammikuisessa jutussa Tutkimus: Media on huono referoimaan tutkimuksia. Lehti linkittää PLOS ONE -sivustolla julkaistuun alkuperäiseen vertaisarvioituun tutkimusartikkeliin Media Coverage of Medical Journals: Do the Best Articles Make the News?

Ankarat ovat näiden PLOS ONEn artikkelin kirjoittajien tulokset: Amerikkalaisissa laajalevikkisissä sanomalehdissä nousevat esille sellaiset lääketieteelliset työt, joissa käytetty tutkimusmenetelmä on heikko.

Talouselämä kärjistää asian jutussaan näin: ”mitä humpuukimpi tutkimus, sitä todennäköisemmin se nousee esille mediassa.”

En ehkä ihan moista johtopäätöstä tekisi, mutta kun tutkimusartikkelissa vihjataan siihen, että tutkimuksen näkyminen laajalevikkisessä sanomalehdessä nostaa sen tieteellisiä sitaatiolukuja, niin kuin New England Journal of Medicine -lehden artikkeleille oli aikoinaan käynyt kun New York Times oli niitä esitellyt, panee se tietysti hiukan miettimään, mitä kuuluu huippututkimukselle nyt ja mikä huonolaatuisessa tutkimuksessa kiinnostaa nykyään. Aihe? Sen helppo esitysmuoto?

PLOS ONEn julkaiseman tutkimuksen nimenomainen tarkoitus oli selvittää, minkälaiset tutkimukset saavat julkisuutta sanomalehdissä ja onko niin, että media jotenkin järjestelmällisesti kirjoittaa koesuunnitelmaltaan heikkolaatuisista tutkimuksista, siis tutkimuksista jotka on tehty ei-kokeellisella, havainnoivalla menetelmällä sen sijaan että olisi tehty satunnaistettuja kontrolloituja tutkimuksia..

Tutkimus tehtiin vertaamalla 75 laajaa mediajulkisuutta saanutta tutkimusta 75 tutkimukseen, jotka oli julkaistu vaikutusvaltaisissa lääketieteellisissä julkaisuissa. Tulosten mukaan sanomalehdet, toisin kuin arvostetut tieteelliset julkaisut, esittelevät todennäköisemmin havainnoivia tutkimuksia kuin satunnaistettuja kontrolloituja tutkimuksia. Ja silloin, kun mediassa kirjoitetaan havainnoivien tutkimusten perusteella, valituksi tulevat ne, joiden laatu on huono.

PLOS ONEn kirjoittajat jopa pohtivat, että halutessaan sanomalehdet voisivat valita lähteikseen ne uskottavimmat eli satunnaistetut kontrolloidut tutkimukset mutta että ne näyttävät kollektiivisesti valitsevan toisin.

Kollektiivinen valinta kuulostaa kovin kummalliselta.

Täällä kotioloissa sanoisin, että tutkija, toimittaja ja tiedottaja: päästä myös muut asiasi juurille. Näytä mitä teet ja keskustele siitä, miten ja kuinka tähän pääsit!