Hidas tiede voi mediamaailman murroksessa hyvin

Elämme mediayhteiskunnassa. Tyhjiötä ei ole, ja vähintään meitä ympäröi kohina, pöhinä tai pössis. Arkielämää, taloutta, politiikkaa tai kansalaisyhteiskuntaa ei voi itse asiassa enää edes ymmärtää ilman, että ottaa huomioon median ja julkisen sanan. Siitä kirjoittavat myös Janne Seppänen ja Esa Väliverronen kirjassaan Mediayhteiskunta, Vastapaino 2012, blogi.

Kun rajat median ja muun yhteiskunnan välillä hämärtyvät, miten tämä näkyy tiedemaailmassa tai tutkijan työssä? Ja miten vaikuttaa erityisesti se, että media on murroksessa nyt?

Monia riipivä murros on syntynyt siitä, että median käyttäjät, entinen yleisö, ovat nykyään myös median tekijöitä. Verkkomaailmassa jokainen voi tehdä omat uutisensa. Tämä horjuttaa mediainstituutioiden asemaa. Isot mediatalot kamppailevat laskevien trendilukujen kanssa, mainostulot vähenevät ja lukijat siirtyvät verkkoon ja sisällöntuottajiksi sosiaaliseen mediaan.

Ehkei kovinkaan kaukana tulevaisuudessa ole niin, että kuka tahansa tekee omaa selvitys- tai tutkimustyötään ilmaisten verkkoaineistojen pohjalta. Esimerkiksi Maanmittauslaitos avasi vastikään aineistonsa verkossa kansalaisten vapaaseen käyttöön: http://www.maanmittauslaitos.fi/avoindata. Seuraa on tänä kesänä tekemässä Ilmatieteen laitos: http://ilmatieteenlaitos.fi/avoin-data.

Maastotiedot ovat tietysti kiinnostavia. Hauskaa voi niin ikään olla, jos niiden avulla pystyy myös piirtämään vaikka ihka oman kartan! Se, kuinka itse piirretty maasto vastaa todellisuutta ja voiko siinä kulkea, sepä täytyy tietysti kokeakin itse.

Kun yhteisen ja avoimen aineiston perusteella uutta tietoa tuottavat ja koostavatkin kansalaiset, monet toimitustalot maailmalla, vähille työansioille jäävät vapaat toimittajat ja eri alojen erikoistoimittajat synkistyvät. Toimittaja Johanna Vehkoo näkee hiukan toisin.

Juuri nyt perusteellisella ja korkeatasoisella journalismilla on paikkansa. Vehkoo kumppaneineen uskoo asiaan niin paljon, että on perustanut sitä varten oman verkkojulkaisun, Long Playn. Siinä kirjoitetaan pitkään ja hartaasti eli tarinallisia juttuja aiheisiin perusteellisesti paneutuen. Samaa hidasta journalismia tekee myös Helsingin Sanomien sunnuntaitoimitus, ja lopputuloksena on pitkiä reportaaseja tutkivan journalismin keinoin.

Aamulehden kulttuuritoimituksesta lähtenyt ja Oxfordin yliopistosta journalistista lisäoppia hakenut Vehkoo on pohtinut verkkomaailman vaikutusta journalistiseen työhön kirjassaan Painokoneet seis. Kertomuksia uuden journalismin ajasta, Teos 2011. Hän huomaa, että hyvät jutut syntyvät, kun faktat ovat oikein ja lähteet ja linkit ovat esillä ja kohdillaan.

Media voi olla murroksessa ja journalismi kriisissä, tai sitten kyse on vain normaalista kuohunnasta, mutta muutos lisää paitsi journalistisen osaamisen myös ammattimaisen tiedeviestinnän ja ennen kaikkea uuden tiedon tarvetta.

Ja sitähän yliopisto ja sen tutkijat tekevät, tuottavat uutta tietoa. Nykytermein sanoisin, että tarjolla on paljon hitaan tieteen hedelmiä, jotka ovat kypsyneet kun työtä tehdään pitkään, avoimesti ja perustellen eli keskustelemalla. Koejärjestelyjä toistaen ja vähän niin kuin periksi antamatta.

Se on työtapa, joka vie osaamisen alkulähteelle ja on uskottava. Se herättää luottamusta. Ilman luottamusta mikään ei loppujen lopuksi liikahda.

Pieni jälkikirjoitus: Maailman tiedetoimittajajärjestö kokoontuu Helsingin yliopiston tiloihin kesäkuun viimeiseksi viikoksi. Toimittajien ohjelmassa on paljon puhetta tiedeviestinnän keinoista ja merkityksestä tänään: http://wcsj2013.org/.

Lue lisää hitaasta tieteestä:

Pekka Hongisto, Hidasta tiedettä – ja heti!, Tieteessä tapahtuu, Etusivu > Vol 29, Nro 6 (2011) > Hongisto.

——————————————————–

Avaan siis tässä urani bloggarina. Aiheeni on tiede julkisuudessa, ja yritän katsoa sitä monesta suunnasta. Mieleeni nousee vanhasta mainoksesta pala: ”Kun ei koskaan tiedä, kuka tulee käymään”. Viestintään kun yleensä liittyy yllätyksiä. Usein myös kysyn, niinkö on jos siltä näyttää. Olet tervetullut kommentoimaan!