Sen jälkeen Roberto lähti Milanoon

Lyhtypylväässä mainostetaan kokonaisvaltaista kasvojenhoitoa. Hoito sisältää myös jalkahoidon, ja lopulta melko paljon muutakin hyödyllistä ja hyvää. Tämä pieni paperilappunen portin pielessä rajaa hyvin kuvan siitä, mitä viestintä on, ja mitä myös tiedeviestintä on.

Viestintä on yhteydenpitoa toisiin, vuorovaikutusta ja tiedon ja kokemuksen välittämistä ja vaihtamista. Vähän tilanteen mukaan viestintä painottuu keskusteluksi tiedonvaihtoon sopivista välineistä, toisessa paikassa viestintä on osa organisaation johtamis- ja ohjauskulttuuria. Näkökulmia tähän aiheeseen on itse asiassa hyvin paljon, eikä niistä mikään voi olla kovin huono tai väärä.

Tiedeviestinnän kysymyksesi jalkahoitoa sisältävä kokonaisvaltainen kasvojenhoito muuttuu siinä kohtaa, kun pitää tietää, mikä osa ruumiista on jalkaa ja mikä kasvoja.

Harvoin väärä viesti tai väärin ymmärtäminen siltikään johtaa kovin uhkaaviin tilanteisiin, oletan ja toivon. Lääketieteessä ja luonnontieteissä osien ja kokonaisuuksien erottaminen ja erottuminen on tietysti helposti hengen asia, ja sitä se on kyllä myös kosmeettisissa hoidoissa, hyvin nopeasti, jos käytössä olevat aineet eivät ole tuttuja.

Tiedon ja tieteen arvo kasvaa, kun sen jakaa

Tiedemaailmassa, yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa, tutkijat näkevät joka tapaksessa joka päivä sen tarpeen, että omasta työstä pitää kertoa muillekin. Ei siinä sen kummempia lappuja valotolpissa tarvita.

Ehkäpä myös siksi suomalaiset kirjankustantajat ovat tänä vuonna tarttuneet reippaasti tiedon yleistajuistamiseen; syksyllä julkaistaan vielä ainakin pari tiedeviestintään liittyvää kirjaa.

Maanantaina 19.9. julkistetaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana Mai Allon toimittama teos Yhdessä ilmakehässä – Tieteen huipulle ydinturman jäljiltä, joka kertoo eloisasti suomalaisen ilmakehätieteen synnystä, sen noususta tutkimuksen huippuyksiköksi. Iloja on, ja vastoinkäymisiä, avainhenkilöinä Markku Kulmala, Pertti Hari ja Toivo Pohja.

Kuka oikein tietää? – Kun mielipide haastoi tieteen on Tiina Sarjan Docendon kustantama uutuuskirja. Sen teemoista tiedetoimittajat keskustelevat Oulussa keskiviikkona 22.9.

Syyskuussa ilmestyy Vastapainolta Maito tappaa – ja muita tiedeuutisia Ulla Järven ja Tuukka Tammen toimittamana. Kirjan räväköiltä kuulostavia otsikkoaiheita pohditaan tiedehuudeilla Turun Kirjamessuilla perjantaina 30.9.

Esa Väliverrosen Julkinen tiede ja Tiina Raevaaran Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle ilmestyivät jo aiemmin tänä vuonna. Ne ovat töitä, jotka rohkaisevat tutkijoita osallistumaan yleiseen keskusteluun ja puhumaan niin, että tulevat ymmärretyksi. Aikalainen-lehdessä Pekka Wahlstedt kiittää Raevaaran kirjaa siitä, että kaunokirjallisuudestakin tuttu kirjailija kertoo myös omista kokemuksistaan tieteen parissa.

Kun tämä kirjasato yllä on pinossa, voin kysyä esimerkiksi julkisesta tieteestä, että kuka oikein tietää jos maito tappaa ja tajuaako sitä kukaan?

Urpu Strellmanin ja Johanna Vaattovaaran Tieteen yleistajuistaminen vuodelta 2013 on muuten edelleen kurantti opas viestintäänsä vinkkejä hakevalle.

Minkä jälkeen hän lähti Italiaan?

Metropolian Ammattikorkeakoulussa opiskeleva nuorimies tekee nyt ilmeisesti parastaikaa iloisena lähtöä vuodeksi opiskelijavaihtoon. Enempää Roberto Aarniosta en juuri tiedä, kuin että ennen matkaansa hän oli tekemässä graafista suunnittelua avointa ilmastoalan MOOC-kurssia varten.

Ilmasto.nyt on moniin suuntiin vievä kokonaisuus ilmastonmuutoksen perusteista. Se sisältää kuvaa ja tekstiä, videohaastatteluja ja -luentoja, tehtäviä ja testejä. Juuri julkaistu aineisto on verkossa koottu niin, että jokainen näkee, mitä ilmastonmuutos luonnontieteellisenä ilmiönä oikein on ja kuinka voimme hillitä sitä. Itsekseen voi opiskella, tai sitten suorittaa kokonaisuus osana opintojaan ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa. Kurssialustalle pääsee tästä.

Ilmasto.nyt-sivuston tekijät ovat tieteen ja taiteen eri aloilta. He tulevat Helsingin yliopistosta, mutta myös Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta ja tietysti Metropoliasta. Tekijät ovat opiskelijoita ja opettajia, tutkijoita ja taiteilijoita. Heidän yhteinen työnsä on tiedeviestintää, joka tekee vaikutuksen.

Ilmasto.nyt-sivuilla on YouTube-video nimeltä Hiilen kierto. Siinä kuvataiteilija Elina Aho piirtää hiilellä alkuaineen kiertokulun. Videon voi katsoa myös ilman ääntä!

 

Kuvia tieteellisen julkaisemisen trendeistä

Julkaisujen määrä ja sisältö Helsingin yliopistossa vuosina 2005-2012/13; jostakin lähdetään ja johonkin päädytään. Jos luen raporttia oikein, sen voi kiteyttää näin: toivomuslistalla olisi sitten lisää kansainvälisessä yhteistyössä tehtyä tieteidenvälistä tutkimusta. – Varmaankin toive, joka ei ole vain helsinkiläisellä muistitikulla vaan myös jossain yhteisessä akateemisessa isossa tietopilvessä?

Helsingin yliopiston kirjasto on tuottanut mielenkiintoisen kuvauksen siitä, miltä yliopiston tutkimus näyttää sen tutkijoiden julkaisujen valossa. Raportti näyttää sen, ketkä ovat julkaisseet yhdessä ja mistä yliopistoista nämä tutkijat ovat. Värillä on nyt väliä: Trendikartassa iso punainen pallura on julkaisuissa menestyvä viitattu tieteenala, kuumaa ja hottia. Sininen on kylmä väri, viileä, eikä ehkä ala, jota se kuvaa enää ole kovin kiinnostava?

Juha Rikama pohti Tieteessä tapahtuu 2/2015 -lehdessä kiinnostavasti sitä, missä vaiheessa tulkinta tiedosta muuttuu tosiasiaksi, yhteiseksi totuudeksi. Hän nostaa esille tiedon käyttäjän, yleisön vaikutuksen, joten onneksi kirjaston asiantuntija Eva Isaksson sanoo raporttia esitellessään heti, että ”tulokset ja prosessi riippuvat datasta ja valinnoista”.

Tieteidenvälinen kansainvälinen yhteistyö hehkuu punaisena

Yliopistot profiloituvat nyt uudeksi, tekevät valintoja. Helsingissä työn alla on yliopiston strategia vuosille 2017-2020. Olemassa on myös yliopiston Visio400-ryhmä. Sen työ päättyy tämän vuoden syyskuun lopussa. Sekin katsoo trendejä, megatrendejä ja muutoksia toimintaympäristössä. Ja sen tulee nostaa esiin asioita, joista emme nyt vielä edes tiedä.

Hallituksen päätöksiä tulevasta voi seurata täällä. Katsaus viime vuoteen on juuri ilmestynyt.

Painoalatyössä haetaan vahvuuksia, nousevia tieteenaloja sekä yhteisiä teemoja usean tieteen alalta, sanoo kehitysjohtaja Ritva Dammert Helsingin yliopistosta. Ja ymmärtää sen. Jos opetus- ja kulttuuriministeriö antaa rahanjaossaan korkeimman tason kansainväliselle tieteelliselle julkaisulle kertoimen 3 tai 4, ja vertaisarvioimaton yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuva yleistajuinen julkaisu saa kertoimen 0,1, väreillä on pian paljonkin väliä.

Raportin visualisoinnissa punaisin ja suurin ala on hauskasti tieteidenvälisyys, silmämääräisesti sitä seuraavat nanotiede, sosiologia, lingvistiikka, ilmakehätiede. Katso ihmeessä trendikarttaa!

Menestyneimmät tieteelliset julkaisut tulevat laajasti ottaen luonnontieteistä

Alat, jotka tuottavat eniten kansainvälisiä julkaisuja, jotka noteerataan Web of Sciencessä (WoS) ja joihin viitataan, sitä siis nyt on analysoitu. Yliopiston tutkijoiden WoS-julkaisuja ja niiden päälle vielä hiukan muutakin, sillä WoS-dataa on täydennetty tarkistetuilla tiedoilla Tuhat-tutkimustieotokannasta.

Erityisen menestyneet Web of Science -alat ja viittausluvut 2005-2012/13:

Fysiikka, ydinfysiikka 5.49
Lääketiede, yleinen ja kansainvälinen 4.23
Fysiikka, monitieteinen 4.11
Matematiikka 2.56
Fysiikka, hiukkasfysiikka ja kentät 2.15
Tähtitiede ja astrofysiikka 2.09
Biologia 1.85
Filosofia 1.74
Genetiikka ja perinnöllisyystiede 1.70
Maataloustiede, monitieteinen 1.67
Kliininen neurologia 1.67

Koko yliopistossa viittausten määrän normalisoitu keskiarvo oli 1.43, kansainvälisen yhteistyön luku oli 1.80; viitatuimpien 10 prosentin kuuluvien osuus koko yliopistossa oli 13.69 ja kansainvälisesti 17.42.

Lääketiede, biotieteet ja useat luonnontieteet ovat hyvin edustettuina listassa yllä, sen sijaan humanistiset ja useat yhteiskuntatieteet näkyvät huonosti. Se nyt johtuu siitä valinnasta. Tutkittu on 7 tieteenalan ja 35 tutkimusalan julkaisutrendejä aikavälillä 2005-2012/2013, työtä teki 30 henkeä Helsingin yliopistossa. Yliopiston julkaisut WoS-raakadatatietokannasta poimi Leidenin yliopistossa toimiva tieteentutkimuksen keskus CWTS.

Analyysin kohteena olivat artikkelit, katsaukset ja kirjeet, yhteensä 28 357 julkaisua. Julkaisut olivat vuosilta 2005-2012 ja viittaukset vuosilta 2005-2013, eli vuodelta 2013 laskettiin vain viittauksia, ei enää julkaisuja.

Tulosten mukaan kansainvälinen yhteistyö lisää julkaisujen näkyvyyttä ja tuottaa viittauksia Web of Sciencessa. Yli puolet 28 000 julkaisusta oli tehty kansainvälisenä yhteistyönä. Niin ikään 400 000 viittauksesta yli puolet, 265 000 liittyi kansainväliseen yhteistyöhön.

Sitä vastoin tutkimus Helsingin yliopiston sisällä tai kansallisena yhteistyönä ei lisää tutkimusjulkaisujen näkyvyyttä, yksinkertaisesti syystä, että niihin ei viitata. Itse asiassa Web of Science sisältää 10-20 prosenttia töitä, joihin ei koskaan viitata. Ei-viitattujen osuus koko yliopistossa oli 12.32 prosenttia, kansainvälisessä yhteistyössä luku oli 10.2.

Viimeinen luku on varsin tyly. Ei-viitattuja töitä oli 18.95 prosenttia, jos tutkimusta ei ollut tehty yhteistyössä tai se on vain Helsingin yliopiston sisäinen työ.

Kun Web of Science ei riitä

Web of Science ei tietystikään riitä kaikkeen, ja niin kirjasto teki täydentävän analyysin yliopistolle ja sen jokaiselle tiedekunnalle Tuhat-datasta vuosille 2010-2013. Se katsoi julkaisujen määrät ja tyypit, niissä käytetyt kielet sekä kirjoittajien määrät tiedekunnittain ja koko yliopistossa.

Tämän lähilukemisen mukaan yleistajuiset artikkelit ovat vähentyneet 3-4 vuoden aikana eikä yllätys liene sekään, että tieteen kieli on englanti – suomenkieliset julkaisut ovat vähentyneet Helsingin yliopistossa.

Muitakin havaintoja aineistosta voi tehdä. Yhden tiedekunnan tutkimus jakautuu eri tieteenaloille, se jo synnyttää tieteidenvälisyyttä. Affiliaatiot, tai oikeammin niiden puuttuminen ja esiin kaivaminen, ovat panneet kirjastolaiset lujille, samoin kuin tietojenkäsittelytieteilijöiden tapa julkaista työnsä konferensseissa eikä yleisissä tiedejulkaisuissa.

Hankalat kohdat aineistossa on ratkaistu, ja lopputuloksesta on myös siivottu pois 528 kappaletta matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan hiukkasfysiikan julkaisua, joissa kirjoittajia oli 100-2000 ja aiheena työ hiukkastörmäyttimellä Cernissä.

Kaikkien julkaisujen, 48 642 kappaletta, analyysit tekivät Maria Forsman, Kari Haatanen ja Isaksson.

No miltä tutkimusalojen visualisointi näyttää?

Niille aloille, joissa julkaisuja oli yli 100 kappaletta, kirjasto teki tutkimusaiheista myös alakohtaisia visualisointeja. VOSviewer-visualisointien tarkoituksena on antaa havainnollista lisätietoa sisällöistä, eli näyttää, mitä ja keitä tutkimusta lukujen ja otsikoiden takana on.

Lauri BangJari Friman ja Isaksson loivat termikartat ja löysivät tieteen kuumat kasvualat. Kirjaston väki poimi ohjelmallisesti termikarttoihin asiasanoja julkaisujen otsikoista ja abstrakteista ja tunnisti termien läheisyyden ja muutoksia niiden esiintyvyydessä.

Kuvissa väri on työn impakti, vaikuttavuus eli esiintyvyyden muutos, ja palluran koko on tutkijoiden yhteistyön määrä. Avainsana lämpenee aikajanalla, ja yhteistyö kasvattaa linkin vahvuutta eli palluran kokoa.

Yhteistekijyyskartat näyttävät sen, ketkä ovat julkaisseet yhdessä ja minkä yliopistojen kanssa on julkaistu yhdessä.

Miten tämä mihinkään liittyy?

Yliopiston kirjasto tilasi Leidenin yliopiston CWTS:n kehittämän tieteen- ja tutkimusalakohtaisen analyysiin ajanjaksolle 2005-2012/13. Työ alkoi kesällä 2014, ja Leidenin lopullinen raportti tuli joulukuussa 2014. Kirjasto teki omat täydentävät ja tarkistavat lisäanalyysinsä  ja järjesti julkaisutuloksista seminaarin  helmikuun lopussa.

Tehtiin bibliometrinen analyysi, ja käytössä oli osittamaton laskutapa, koska ei haluttu vertailla toimintaa vaan katsoa vain Helsingin yliopistoa. Jokainen julkaisu laskettiin 100 prosenttiseksi, riippumatta yliopiston tutkijoiden osuudesta. Näin nimenomaan yhteistyö eli yhteisjulkaiseminen näkyy, eikä aineisto asetu tiedekuntajakoon.

Huoli on tänään silti ehkä tässä: Korkeatasoinen tieteellinen julkaiseminen ei ole sama asia kuin päätöksentekoa tukevan tutkimustiedon tuottaminen. Vai onko tai voisiko edes olla? Vertaisarvioitujen tieteellisten julkaisujen lisäksi myös tieteen yhteiskunnallinen vaikuttavuus on noussut tiedepoliittiseen keskusteluun. Joten tietysti voi olla, että YVV-julkaisujen merkitys vielä rahanjaossa kasvaa. Tähän ainakin valmistaudutaan eri tahoilla.

Kaskas Media Oy on tiedeviestintään ja yhteiskunnalliseen tietoon erikoistunut viestintätoimisto. Se järjesti maaliskuussa seminaarin, jossa pohdittiin, miten yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta saataisiin tieteellisen julkaisemisen ohella kannattavaa. Lopputulemaan voi tutustua täällä.

Future Earth taas on vuonna 2012 aloittanut kansainvälinen globaalin muutoksen kymmenvuotinen tutkimusohjelma luonnon ja ihmisen toiminnan vuorovaikutukselle. Sen kansallinen komitea Future Earth Suomi on käynnistämässä verkostoa ratkaisukeskeisille tutkimushankkeille, niiden käynnistämiseen ja fasilitointiin, ja mukaan halutaan sekä tutkimustiedon tuottajat että sen hyödyntäjät.

Koska Strategisen tutkimuksen neuvosto painottaa monitieteisten tutkimuskonsortioiden muodostamista ja suunnitelmallista yhteistyötä tutkimustiedon hyödyntäjien kanssa, Future Earth Suomi oli mukana järjestämässä strategisen tutkimuksen verkostoitumistilaisuutta maaliskuussa.

Siellä tuotiin yhteen tutkimushankkeita valmistelevia tutkijoita ja tutkimustiedon loppukäyttäjiä. Kävi ilmi, että käytännön haasteita vuorovaikutuksen suunnittelulle asettavat jo tieteen ja politiikan erilaiset aikajänteet.

Ehkäpä siksi tieteellisesti kunnianhimoisten kysymysten ja yhteiskunnassa vaikuttavien vastausten  välisessä tasapainottelussa erilaiset tiedon tuottajien, eli tutkijoiden, ja tiedon käyttäjien rajapintaorganisaatiot kuten Ympäristötiedon foorumi ja Future Earth Suomi ovat vielä isoksi avuksi, kun kaivataan uusia ideoita työhön niin kuin uudet rahoitusmuodot vaativat.

Tieteellinen julkaisu ei ole mikä tahansa teksti

Syksyllä 2014 Leidenista lähti myös manifesti. Sen mukaan määrällisillä analyyseillä halutaan tukea laadullista sisällönarviointia. Missäköhän sen voisi allekirjoittaa vai olisikohan yliopistopuoleen hommia tämä?

Toivottavasti ainakaan tähän ei ihan heti tarvitse mennä: Tekstipalvelu  on uusi verkkopalvelu, josta voit hankkia minkä tahansa tekstin alkaen 20 senttiä kirjain. Työstä vastaa joukko toimittajia, kirjailijoita ja mainosalan kirjoittajia.

Tämän tiedon välitti Deski.fi, joka on viestintätoimisto Deskin ylläpitämä tiedotepalvelu toimittajille. Ideasivuston tiedotteet, artikkelit ja videot ovat vapaasti ainakin toimittajien käytössä.

 

Tiede ei ole julkisuudessa sattumalta

Tammikuun 2015 Tieteen päivien teema on herkullinen. Sattuma. Äkkiseltään ajattelee, ettei tiedettä voi tehdä sattumalta, ikään kuin vahingossa, mutta totta kai voi, moni muukin asia syntyy hiukan puolihuolimattoman tuloksena. Siis miksi ei tutkimus, ainakin joiltain osin.

Arvaamaton seuraus on varmasti monen muunkin kuin tutkijan työn suola. Siitä vain puhutaan niin vähän. Ja jos sattuman näkee vain valitsemisen vastakohtana, kuulostaa sen varassa tekeminen kurjalta, nololta. Ehkä jopa epäammattimaiselta tai ainakin kevytmieliseltä.

Puolivahinko käveli viimeksi vastaani, kun fyysikko halusi kertoa mittalaitteen kehitystyöstä. Helsingin Sanomiinkin se asia sitten elokuussa päätyi. Tutkijoiden laite oli alun perin kehitetty mittaamaan ilmakehän pienhiukkasia, ja lähes vahingossa oli syntynyt ajatus kokeilla laitetta muuhunkin käyttöön. – Sillä tiellä tutkijat nyt ovat, tekemässä räjähteitä ja huumeita tunnistavaa laitetta vaikkapa tullimiesten avuksi.

Sattuman seuraus voi siis olla hyvinkin kiinnostava. Tiedeviestintään se liittyy sitä kautta, että jossakin vaiheessa tarvitaan aina sitä niin sanottua pelisilmää. Jonkun – tutkijan, tiedottajan, toimittajan, ja ainakin tutkimuksen rahoittajan – pitää tunnistaa se, mikä on kiinnostavaa ja yrittää nähdä se, kenelle asia voi olla hyödyllinen tai tarpeellinen tai edes iloksi.

Pelisilmälle, oikean ajankohdan ja paikan tunnistamiselle, on avuksi ja sitä kovasti helpottaa, jos taustalla on valmista perustietoa, odotuksia joihin kiinnittyä ja muokattua maaperää jolla toimia. Vaikkapa sitten taustaorganisaatio, yliopisto, ja traditio tai tapa, joka vie uutta viestiä uusista havainnoista. Ja avoin keskusteleva kulttuuri.

Tiedeviestintää ei tehdä sattumalta, mutta yllätyksiä piisaa. Sattuma vaikuttaa viime kädessä siihen, mikä tutkimus tai tulos päätyy julkisuuteen ja mitä sitten tapahtuu. Ihan vain jo päivän muu uutisagenda vaikuttaa lopputulokseen.

Manipuloiva suunnitelma sattuman vastakohtana

Suomessa tiedeviestintää tekevät ovat varsin samanmielisiä, eikä kyseenalaistaminen ole se ensimmäinen lähestymistapa, kun uusia aiheita tai tuloksia nostetaan esille. Tiedettä arvostetaan, tutkijoihin uskotaan, yliopisto on luotettava ja toimittajat ovat ammattiväkeä. Meillä myös väitöskirja on edelleen uutinen.

Siksi saksalaisen tiedetoimittajan tapaaminen taannoin panikin katsomaan näitä leppoisia kotioloja.

Sillä en ollutkaan tiennyt, että nanoteknologia, se että materiaalien ja tekniikoiden ominaisuudet ja käyttäytyminen muuttuvat pienessä koossa meille vielä tuntemattomilla tavoilla, on paitsi mahdollisuus ja riski, myös osa tiedemiesten ja varsinkin tiedeorganisaatioiden kansainvälistä julkisuuspeliä, johon toimittajat on höynäytetty mukaan.

Hiukan yllättävä oli myös ajatus, että nanoteknologia, tämä metrin miljardisosien tiede, ei ole lunastanut lupauksiaan, että tutkijat ja heidän organisaationsa ovat itse hehkuttaneet alaa, panostaneet viestintään, ehkä markkinointiinkin, ja nyt kun lupaukset ovat jääneet lunastamatta, tutkijat syyttävät mediaa liiasta hypetyksestä.

Näinkin voi siis tiedeviestintään suhtautua.

Koska olemme uuden ja oudon äärellä, ei voi sulkea pois sitä, että huoli nanosta voi olla aiheellinen, tai ainakin siitä puhuminen on tarpeen. Niinpä en voi pitää huonona sitä, että eurooppalaiset tiedetoimittajat kokouksessaan viime kesänä järjestivät aiheesta niin sanotun tiededebatin tai -väittelyn, ja työn alla lienee toimittajien yhteinen julkilausuma nanotieteestä Euroopan komission käyttöön.

Julistuksessa on tuttuja elementtejä: tieteen eri yleisöt tulisi ottaa mukaan jo tutkimustyön alkuvaiheessa, siis silloin kun kysymyksiä vasta asetellaan, ja yleisöllä tulisi olla pääsy tutkimusaineistoon, joka on ymmärrettävässä muodossa.

Eurooppalaista keskustelua tieteen viestinnän tarpeellisuudesta voi seurata täällä EuroScience-sivustolla. Mukana on 2600 jäsentä ja järjestöä 40 eurooppalaisesta maasta. Yhteisön verkkolehti The Euroscientist kannustaa keskusteluun, ja blogit ovat tässä.

Kotimaassa samaan aikaan

Suomessa on muuten nyt meneillään ilmoittautuminen tiedetoimittajien ensimmäiseen tiedeviestinnän kansalliseen konferenssiin Älyn hyvä kaupunki 24.10. Tervetuloa mukaan!

Samana päivänä Suomen Akatemia julkistaa raporttinsa Tieteen tila 2014. Tällä kertaa on paneuduttu professorikunnan rekrytointiin ja tutkimusjärjestelmämme eli infrastruktuuriin. Vuoden 2012 raportti on tässä.

Sattumalla ja suunnitelmilla ei epävarmuudesta päästä. ”Sattuma on aika pelottava juttu”, sanoo yksi päähenkilöistä Haruki Murakami romaanissa Kafka rannalla, jossa sattuma on itse asiassa toimintaan sysäävä voima. Se vie mennessään niin kirjan päähenkilöt kuin lukijan. Jotkut elävät yllätyksistä.

 

Miten niin ei puhuta oikeista asioista?

Alan Sokal tulee kesäkuussa Suomeen. Niin on tulossa myös Cédric Villani. Molemmat esiintyvät matemaatikkojen kokouksessa Helsingin yliopistossa 24.-27. kesäkuuta, joka muuten sitten vilisee maailmantähtiä.

New Yorkin yliopistosta saapuva matemaattisen fysiikan tutkija, fysiikan professori Sokal on tietysti tunnettu kohusta, jonka hän synnytti vuonna 1996 julkaisemalla Social Text -julkaisussa täysin keinotekoisen artikkelin postmodernista tieteestä.

Keinona oli parodia. Artikkeli oli sanahelinää, mutta jo otsikossa ne sanat kuulostivat hyvin oikeilta ja hyvin tieteellisiltä. Hän halusi ravistella humanistis-filosofista tutkimusta, sen suhdetta todellisuuteen ja kaikkinaista kielipeliä, minkä hän saman tien 1996 kuvasikin artikkelissaan Lingua Francan sivuilla (sisältää nykyisin blogikirjoituksia):

“If all is discourse and ”text,” then knowledge of the real world is superfluous; even physics becomes just another branch of Cultural Studies.”

Entä sitten professori Cédric Villani, Lyonin yliopistosta saapuva Fieldsin mitalin saanut muotilehdessäkin poseerannut matemaatikko? Hänkin puhuu tieteen tarpeellisuudesta, toki toisenlaisessa ajassa ja paikassa, tässä YouTube -video.

Maailmaa on vaikea ymmärtää, Villani sanoo, ja ratkaistavia ongelmia on paljon. Tutkijat ovat hänestä osa yhteistä keskustelua yhteiskunnassa.

En tiedä, saavatko nämä tutkijat tai heidän työnsä julkista näkyvyyttä nyt Suomessa, mutta toimittajat ovat kuitenkin aina olleet tervetulleita seuraamaan tieteellisten kokouksia. Niin nytkin.

täyttääkö tiede uutiskriteerit?

Kokouksen kiinnostavuutta voi tietysti peilailla yleisiä uutiskriteereitä vasten. STT listaa ne tyylikirjassaan näin:

merkitys, kiinnostavuus, yllättävyys, ajankohtaisuus ja läheisyys.

Uutiskynnyksen ylittämiseen taas vaikuttavat: uutistilanne, mediajulkisuus, eri uutisvälineiden ja asiakkaiden tarpeet sekä seuranta.

STT on uutistoimisto, joka kirjoittaa valtakunnallisesti merkittävistä tai kiinnostavista uutisaiheista. Se korostaa, että myös pieni paikallinen tapaus voi olla valtakunnallisesti kiinnostava esimerkiksi poikkeuksellisuutensa vuoksi.

Täyttyisikö tässä nyt tämä poikkeuksellisuus?

Ainakin kansainvälisesti matemaatikkojen kokous on harvinainen, sillä paikalla on peräti 4 Fieldsin mitalin saanutta. Siis Villani, Jean Bourgain, Stanislav Smirnov ja Wendelin Werner. He vertautuvat muiden alojen nobelisteihin, koska matematiikassa Nobel-palkintoa ei jaeta.

STT sanoo, että sen arvot tukevat uutisvalintaa. Luotettavuus merkitsee sitä, että lukija saa tarvitsemansa tiedot ja monipuolisen kuvan maailmasta. – Ehkä tämä, täyttäisikö matemaatikkokokous tämmöisiä toiveita, eli tarjoavatko tutkijat uusia näkökulmia maailmaan?

Tarpeellisia tietoja yleisölle

Netistä medioiden uutiskriteereitä on vaikea löytää. Keskustelua aiheesta kyllä on.

Helsingin Sanomien omasta periaatelinjasta vuodelta 2013 poimin seuraavan: ”Uutisvälityksessään Helsingin Sanomat pitää tavoitteena sellaisen kokonaiskuvan muodostumista, joka koostuu kansalaisten omaehtoisille ratkaisuille tarpeellisista tiedoista.”

Lehden uutiskriteerejä on silti tutkittu. Vuonna 2012 hyväksyttiin esimerkiksi Heini Maksimaisen pro gradu, jossa hän selvitti Helsingin Sanomien verkkouutisten etusivun uutiskriteerejä ja niiden vaikutusta journalismin monipuolisuuteen.

Hän toteaa, että ajankohtaisesta uutisvirrasta HS.fi-sivuille päätyneet jutut täyttävät perinteisen uutiskriteerin: tärkeyden. Aiheet ovat arkisia, ja uutisten tuoreus ja reaaliaikaisuus on vahvaa. Uutiskriteerit näyttävät toimivan uutisten valintaperusteina. Jännästi hän kiinnittää huomiota tähän: kielteisyys ja henkilöiminen ovat tavallaan valttia.

Se, että ”kaikki on netissä” ja että jokainen toimittaja haluaa, että hänen juttuja luetaan, vaikuttaa juttujen aihevalintoihin.

Journalisti-lehden verkkosivulla Klikkiä mä metsästän -jutussa haastateltujen toimittajien mukaan onnistunut uutinen netissä on tärkeä, koskettava, ajankohtainen, yhteiskunnallista aihetta käsittelevä löytö tai oma näkökulma ajankohtaiseen aiheeseen. Uutiskriteerit tulevat ”selkäytimestä” ja tiedonvälityksen tehtävät ovat perinteiset, sanoo toimittaja Anu Kuistiala MTV3:sta.

Panu Uotila Jyväskylän yliopistosta on väitöskirjaansa varten tutkimassa verkko- ja sanomalehtien uutiskriteereitä. Hän tutkii digitaalisen journalismin ominaispiirteitä kuten nopeus, monimediaisuus, vuorovaikutteisuus, hyperlinkitys ja mahdollisuutta sanomalehdestä poikkeaviin kerronnallisiin ratkaisuihin.

Hänestä verkkojournalismissa suositaan tärkeimpänä uutiskriteerinä kiinnostavuutta. Esitystapa on dramatisoitu ja henkilöity.

Leikkisästi keikauttaa uutiskriteerit sosiaalisessa mediassa perinteisestä päälaelleen sitten Ylioppilaslehti: somessa esille nouseekin vähämerkityksinen, kaukana olevat asiat, niin sanotut tavikset ja positiiviset jutut.

Hyvä yleisö vielä kerran

Avainsana on yleisö. Oikeista asioista kyllä puhutaan, on vain ensin tunnistettava oma yleisönsä. Tutkijoitten keskinäinen puhe poikkeaa puheesta suuren yleisön kanssa, ei siinä sen ihmeempää. Maailma on meillä kuitenkin kutakuinkin sama.

Vuoropuhelussa oman yleisön kasvattaminen, vieraille puhuminen, on arvokasta, työlästä ja vaatii taitoa. Jos se ei onnistu nyt, se sujuu ehkä ensi kerralla. Eikä siis jokainen hyväkään juttu aina sisällä uutista.

 

Rockia ja räppiä tieteessä

Vielä sana blogeista, joista kirjoitin edellisellä kerralla. Kannattaa vilkaista Kauppalehden juuri julkaisemaa uutta blogisivustoa,  joka kerää bisnespuolen eri asiantuntijoita, toimittajia ja kumppaneita, yhteen ja samaan paikkaan. Sen henki on tietysti markkinointiviestinnällinen, mutta sivusto tiivistää mediakulttuurin trendin: sisältö jaetaan muille. Sivusto korostaa kirjoitusten ja keskustelujen leviämisen seuraamista eri sosiaalisissa medioissa esimerkiksi siten, että bloggaaja voi Twitterissä seurata kirjoituksensa jakajia, määriä ja kommentointia reaaliaikaisesti.

Asiapitoisilla sisällöillä on koko ajan enemmän sijaa ja kysyntää, siitä kertoo myös se, että tiedeaiheisia blogeja tulee koko ajan lisää. Hyvä niin, mediamaailma pirstoutuu eri välineiksi ja alustoiksi, ja sitä kannattaa tiedemaailmassa hyödyntää – Kauppalehti onnekseen vielä erityisesti korostaa vuorovaikutusta lukijoiden ja kirjoittajien välillä.

Eilisessä merkinnässäni sivusin myös vuoropuhelun edellyttämää rohkeutta. Jos julkinen ja enemmän tai vähemmän populaari eli yleiskielellä kirjoittaminen vaatiikin taidon lisäksi rohkeutta, populaarikulttuurin keinojen käyttäminen voi jo olla uhkarohkeaa. Ja silti siinäkin on oikeastaan vain voitettavaa. Suosio voi yllättää ja olla suuri. Näin kävi Cernissä, Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuslaitoksessa.

Viime vuoden Tieteessä tapahtuu -lehdessä 5/2013 Niklas Lundström ja Harri Raisio kertovat artikkelissaan Elokuvat tieteellisten teorioiden popularisoijina: kaaosteoria kolmen elokuvan näkökulmasta, kuinka tieteestä tehdään populaarikulttuuria. He tulevat siihen, että kaaosteoriaa ja perhosefektiä on elokuvissa Chaos Theory (2007), Mr. Nobody (2009) ja Perhosvaikutus (2004) käytetty teoriaa kunnioittaen ja että perhosefektistä on vähitellen tullut osa populaarikulttuuria.

Mitä elokuva sitten antoi tieteelle? Suurin anti tieteelle on kirjoittajien mukaan ollut sen teorian tunnettuuden kasvu. Ja sitten he kehottavat heittäytymään kaaoksen vietäväksi.

Tunnettuuden lisääminen on ihan hyvä syy miettiä, minkälaisia keinoja viestinnässään käyttää ja mistä kulttuurista niitä voi lainata.

Jonkinlaista uuteen heittäytymisen taitoa ja uudenlaista tieteen popularisointia näkevät muuten sitten Helsingissä ne, joilla on liput rock-oopperaan Playing God perjantaina 28.3. Geenitekniikkaa käsittelevän musiikkiesityksen filosofiasta ja käytöstä bioetiikan opetuksessa kirjoittavat sen tekijät Tuija Takala, Matti Häyry ja Laurence Laing.

Toivotaan bioetiikan tutkijoille ja muusikoille samankaltaista menestystä kuin räppäri Alpinekatille satoi muutama vuosi sitten. Cern julkaisi nimittäin tutkimuksensa esillä pitämistä varten alkeishiukkasfysiikasta ja Higgsin bosonista kertovan räpvideon Large Hadron Rap, jonka tekijä, kirjoittaja ja esittäjä on Cernissä työskennellyt amerikkalainen tiedetoimittaja Katherine McAlpine, Alpinekat. Suosio on ollut hurja, Youtube-videolla on reippaasti yli 7 miljoonaa latausta toistaiseksi.

Blogissa siis asiaa kevyesti tai vakavasti, omannäköisesti kuitenkin. Ja koska asiatiedon tukena tunne-elämys jättää muistiin kestävän jäljen, niin, hauskaa tiederock-iltaa perjantaina!

 

Luottamusta vallataan kuin Villissä lännessä

Mitään ei oikeastaan tapahdu ilman luottamusta. Luottamus näyttääkin kuuluvan alkuvuoden sanoihin julkisuudessa. Aihe on kiinnostava, ja Petri Sanen kirjoitus Arkhimedes-lehdessä 5-6/2013 pani minut miettimään asiaa enemmänkin.

Luottamus liittyy tieteeseen ja viestintään etenkin sitä kautta, että luottamuksen ylläpitämiseen tarvitaan tietoa. Ja sitähän syntyy, tutkijoiden keskenään tarkastelemaa, siis vertaisarvioitua uutta tietoa kaikille meille käytettäväksi päivittäin.

Vuoden 2013 Tiedebarometristä kirjoitin jo marraskuussa. Siinähän mitattiin kansalaisten tuntemaa luottamusta yhteiskunnan instituutioihin (kuva 25). Luottamus yliopistolaitokseen ja tieteeseen on kova: instituutioista eniten luotettiin poliisiin ja puolustusvoimiin, heti kolmanneksi tuli yliopisto. Luottamus tieteeseen ja tiedeyhteisöön oli sijalla 6, media oli listassa numero 10. Arvioitavia tahoja oli tarjolla 20, kirkosta puolueisiin.

Eli luottavaisia voimme olla, luottamusta on.

Nyt julkisuudessa on kohistu Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimuksesta, jossa selvitettiin kansalaisten luottamusta yhteiskunnan eräisiin keskeisiin instituutioihin. Arvioitavia tahoja oli kaikkiaan 8. Vaan tiedettä listalla ei näy.

Tämän suomalaisten luottamuslistan kärjessä oli tasavallan presidentti, vastaajista 70 prosenttia luotti tahoon ainakin melko paljon. Kakkoseksi nousivat tiedotusvälineet. Perässä tulivat sitten eduskunta, ammattiyhdysliike, maan hallitus ja puolueet. Yrityksiin ja työnantajajärjestöihin luotti kolmannes, 33 prosenttia vastanneista.

Viestintää tekevät ammattilaiset ajattelevat, että kun instituutioon suhtaudutaan luottavaisesti ja ihminen on luotettava, viestintä on uskottavaa ja viesti menee perille. Parhaimmillaan kanssakäymisellä on sitten myös jonkinlainen vaikutus, joka näkyy toiminnassa.

Luottamus siis helpottaa tiedonkulkua.

Jyväskylän yliopiston Kansalaisyhteiskunnan tutkimusportaalissa Tomi Kankainen kuitenkin muistuttaa, että luottamuksella on niin myönteisiä kuin kielteisiä vaikutuksia: sokeasti ei ole hyvä uskoa mihinkään. Sosiaalinen vuorovaikutus voi toimia myös ilman luottamusta.

Epäluottamuksesta hän sanoo, että sen voi nähdä aktiivisena tilana, joka nostaa esille ongelmia. Esimerkiksi yhteiskunnan eri toimijat voivat pitää tärkeitä puheenvuoroja esittäessään kriittisiä näkökulmiaan.

Tiedemaailmassa tällaisen puheenvuoron on pitänyt Petri Sane Arkhimedes-lehdessä julkaistussa jutussaan Open-Access, vertaisarviointi ja tieteen itsekorjaavuus, säröjä tieteen perustuksissa?. Siinä hän pohtii luottamuksen teemaa länsimaisessa tieteellisessä tutkimuksessa.

Aika paljon hän antaakin ajateltavaa pyytäen vastauksia siihen, ”millä perusteella mihinkään ”tieteelliseen” tulokseen tulisi voida luottaa?”

Sane on lukenut tieteellisiä julkaisuja aiheesta viime aikoina tarkkaan. Vähän keljulta kaikki näyttääkin: samanaikaisesti kun Open Access -julkaiseminen lisääntyy, hän poimii Nature– ja Science-lehdistä artikkeleita, joiden perusteella avointa julkaisemista ei todellakaan tee mieli suosia. Hän näyttää, kuinka luottamusta tieteellisiin tuloksiin koetellaan:

Lokakuun 2013 Science-lehden jutussa Who’s Afraid of Peer Review?, biologi ja tiedetoimittaja John Bohannon tehtaili 304 versiota tiedeartikkelista, joka vaikutti uskottavalta mutta sisälsi virheitä. Versiot lähetettiin 288 Open Access -julkaisuun – vain 98 hylkäsi vääriä tietoja sisältäneen artikkelin, kun 157 hyväksyi sen. Näissä vertaisarviointiaan kuuluttavissa lehdissä vain 36 lehdessä Bohannonin virheitä sisältävä artikkeli sai arvioitsijalta edes minkäänlaista tieteellistä kritiikkiä.

Bohannon puhuu tieteellisen julkaisemisen Villin lännen markkinoista. Huonon luottamustuloksen voi selittää rahalla. Open Access -lehdissä jutun maksaa sen kirjoittaja, ei esimerkiksi yliopisto. Ehkä julkaisijan on silloin helppo ajatella, että saat mitä tilaat!

Sane katsoo, että jos luottamus vertaisarviointiin tieteellisenä metodin murenee, olemme heikoilla. Meillä ei olekaan asioista tietoa, vaan lopputulos on pelkkää ”minusta tuntuu -meininkiä”.

Kun hän vielä esittelee tuloksia tieteen heikosta itsensäkorjaavuudesta esimerkiksi maaliskuun 2012 Nature-lehden Drug development: Raise standards for preclinical cancer research -jutun avulla, hänen huolensa ja kysymyksensä ymmärtää. Tässä artikkelissa kun muun muassa kerrotaan, kuinka 53 julkaistusta koetuloksesta 6 onnistuttiin todentamaan tieteelliseksi tulokseksi.

Pinteessä on pian niin tutkija, päivälehden yleistoimittaja kuin tiedetoimittajakin, tavallisesta lukijasta puhumattakaan. Siis silloin, kun pitäisi tietää, kuka on eniten oikeassa, eli mikä tieto on, ehkä pätevin?

Kiinnostukseni tähän teemaan heräsi oikeastaan toimittaja Ian Samplen 9.12.2013 päivätystä uutisesta The Guardian-lehdessä: Nobel winner declares boycott of top science journals.

Siinä tuore nobelisti Randy Schekman kertoi panevansa boikottiin maailman merkittävimmät ja hyvämaineisimmat, siis luotettaviksi katsotut perinteiset tiedejulkaisut. –  Ne, joilla hän itse asiassa Nobel-palkintonsa sai: Cell-, Nature- ja Science -lehdet.

Schekman katsoo, että tieteen valtamediat ovat menneet liian pitkälle kosiskellessaan yleisöään. Toimittajat niissä eivät enää ole tutkijoita vaan ammattitoimittajia, jotka esimerkiksi rajaavat julkaistavien artikkelien määrää niin, että huomiota saavat enää ikään kuin laukkuosaston ylellisimmät design-käsilaukut, luksustuotteet.

Schekman itse on valinnut julkaisukanavakseen uuden eLifen, jossa hän toimii editorina. Tämä on Naturen, Cellin ja Sciencen kanssa kilpaileva johtavien lääketieteen tutkimusrahoittajien, Wellcome Trustin, Howard Hughes Medical Instituten ja Max Planck Societyn ylläpitämä nettialusta uudelle tutkimustiedolle. Siinä tiedemiehet ja tutkijat päättävät, mitkä artikkelit julkaistaan – ja ne ovat sitten kaikkien luettavissa.

Ristivetoa siis piisaa. Ilman tietoa ja luottamusta emme silti tule toimeen, ja jonkinmoinen epäluottamus voi toimia kirittäjänä kohti jotakin enemmän oikeaa.

Helmikuun puolivälissä maailman suurimpiin kuuluva viestintätoimisto Edelman muuten julkistaa katsauksensa luottamuksen globaaliin tilaan. Edellinen katsaus on tässä.

Vuoden 2013 katsauksessa luottavimmiksi asioiden esittäjiksi nousivat asiantuntijat ja tiedemaailman edustajat (kuva numero 27/41).

Median tilanne on tämänkin mukaan muuttumassa: uusi sukupolvi luottaa sosiaaliseen mediaan, kun vanha sukupolvi pitäytyy perinteisessä mediassa. Kun tarkastelu on maailmanlaajuinen, luotettavimmaksi instituutioksi nousevat erilaiset kansalaisjärjestöt, perää pitää hallintovalta.

Luottamus on siinä mielessä tietysti hankala asia, että se ei ole pysyvä tunne tai tila. Kun sen menettää, sitä ei ole helppo saada takasin. Ehkä se on mahdotontakin.

Nykysanoin luottamusta ylläpitävä viestintä on vastuullista viestintää: avointa ja keskustelevaa sekä pitkäjänteistä eli kestävää. Esimerkiksi tiedejulkisuudessa ei riitä, että tietoa vain jaetaan. Nähtävillä pitää olla paitsi tutkimuksen tulokset, myös tapa joilla niihin päästiin. Vastuullisesti viestimällä luottamus tieteeseen kestää kyllä ne pienet särötkin.

Luottamus kasvaa jakamalla, sanotaan myös. Mitähän minä tässä jaan? Toivottavasti ainakin vahvistusta sille ajatukselle, että paikkoja puheenvuoroille tiedosta ja tieteestä pitää olla paljon ja puhujia monta.