Tehtäisiinkö tiedeviestintää avoimesti kuullen?

Aloitan ihan lopusta, sillä sieltähän ne uusien tarinoiden alut lähtevät liikkeelle.

Lueskelin nimittäin uusinta Tiedebarometriä ja melkein vakuutuin. Tiedevaltakunnassa kaikki on hyvin.

Tutkimus suomalaisten suhtautumisesta tieteeseen ja tieteellis-tekniseen kehitykseen sai näyttävästi hetkeksi julkisuutta marraskuun puolivälissä, ja parhaiten kai tarttuessaan kasvoihin, siis tällä kertaa professori Esko Valtaojan kuvaan. Tuttu, siis tunnetuin tieteenharjoittaja, on kansalaisille tämä mies.

Tiedebarometri 2013 sisältää oikeastaan hämmentävän paljon ”hyviä tiedeuutisia”. Kaksi kolmesta, 65 prosenttia, seuraa kiinnostuksella tiede-, tutkimus ja teknologia-aiheita. Tiede kiinnostaa suomalaisia, ja barometrin tehneen tutkijan Pentti Kiljusen sanoin: ”Kiinnostus on vakaata, vuodesta toiseen kestävää”.

Mutta sitten se raportin loppu ja tiedetiedon tarjontaan liittyvät avovastaukset: Tiede ei saa riittävästi tilaa etenkään päämedioissa, Helsingin Sanomia hiukan tölväistäänkin, ja tutkimuksesta tulisi kertoa kansankielellä. – Toivoopa joku ’Suomalainen tiede’ -nimistä lehteäkin.

Yleisesti Kiljunen näkee aineistossaan tieteestä tiedottamiseen liittyvää arvosanojen nuivuutta, eli kuinka ”melko huonoa” -palkki on kasvanut vuodesta 2004 alkaen. Hän arvelee kauniisti, että kyse ei ehkä olekaan viestinnän laadusta tai viestijöiden taidoista vaan jostakin muusta: ”Ehkä ei ole ollut kovin paljon tiedotettavaakaan, ainakaan sellaista ns. hyvää sanomaa, jota kansa kaipaisi”.

Tähän puheeseen istuu sitten aika hyvin Turvallisuus- ja kemikaalivirastossa, Tukesissa, menossa oleva viestintätyö. Tukes kun hakee kansalaisilta näkemyksiä kemikaaliviestinnän kehittämiseen.

Kansallinen vaarallisia kemikaaleja koskeva viestintäsuunnitelma on luonnosvaiheessa, ja sitä voi kommentoida verkossa. Avoin kuuleminen päättyy 30.11., ja kansalaiset saavat siihen asti sanoa mielipiteensä luonnoksen johdantoon, viestinnän tavoitteisiin, pääviesteihin ja -periaatteisiin, kohderyhmiin ja kanaviin. Vinkkejä toivotaan myös vastuisiin ja rooleihin sekä resursseihin ja seurantaan.

Tukes panee mielikuvituksen äkkiä liikkeelle, sillä sen viestinnässä on yritystä sitouttamiseen, mikä ajan hengen mukaista onkin. Avointa kuulemista käyttää myös esimerkiksi Helsingin kaupunki kaupunkisuunnittelussaan, ja joskus virasto on jopa sen laiminlyömisen takia kompastellutkin uusissa suunnitelmissaan.

Kaupungin maankäyttöä ja liikennettä suunnitellaan niin, että kiinnostuneilla on mahdollisuus saada tietoa ja osallistua suunnitteluun. Suunnittelun eri vaiheissa saa arvioida hanketta, sen merkitystä ja vaikutuksia ja tuoda mielipiteensä esiin. Ja jos joku, siis kansalainen, haluaa panostaa asiaan lisää, voi ainakin kaava-asioissa ilmoittautua varsinaiseksi osalliseksi ottamalla yhteyttä kaavan laatijaan.

Kun Tiedebarometriin löytyi halukkaita vastaajia kovalla työllä 971 henkilöä, jään kovasti odottamaan, kuinka käy kemiakaaliviestinnän kehittämisen. Ilmoittautuvatko kansalaiset ikään kuin osallisiksi, ja tekevätkö he lopulta suunnitelman, ja sitten itse viestinnän, kansankielellä, itse ja parhaimmillaan ehkä paremmin kuin muut? Siis ketkä muut? Tutkijat, tiedottajat vai toimittajat, keille kaikille tämä nyt kuuluikaan?

Entä tekeekö yliopiston viestintäväki ollenkaan oikeita asioita silloin, jos viestintäsuunnitelmat kirjoitetaan yhdessä sanoman vastaanottajan eli yleisön kanssa?

Huutoäänestykseen päätöksenteossa en oikein usko, mutta voisin olla valmis kokeilemaan avointa kuulemista yliopiston tiedeviestinnässä. Pelkkiä hyviä sanomia tuskin kukaan kuitenkaan kenellekään lupaa.

 

Ken se on, joka tutkimuksesta twiittaa?

Helsingin yliopistossa on menossa Tutkimuksen elinkaari -niminen projekti, jossa kyseltiin alkuun myös sitä, tarvitsevatko tutkijat mielestään viestintäpalveluja. Helposti arvaa, että eivät kovin tarvitse. Eivätkä niitä edes juuri tunnekaan.

Hiukan kuulostaa vanhanaikaiselta suhtautumiselta, mutta antaa kyllä yliopistojen viestintäorganisaatioille mietittävää.

Niin antaa myös Suomen Akatemian arviointi, joka julkaistiin nyt syksyllä. Sen mukaan on olemassa hiukan eri käsityksiä siitä, kenen tehtäviin tiedeviestintä oikeastaan kuuluu. Kuuluuko työ Akatemialle vai sen rahoituksella työtä tekeville tutkijoille?

Yhteenvetona näyttää nyt olevan, että Akatemian ei tule olla johtava tiedeviestinnän taho Suomessa. Tiedeviestintä kuitenkin kuuluu sen tehtäviin, ja sitä halutaan lisää. Päätavoitteena tulisi olla Akatemian rahoittaman tutkimuksen tuloksista tiedon välittäminen etenkin suurelle yleisölle.

Jos se, kenelle tiedeviestintä kuuluu, on epäselvää, tiede ainakin kuuluu kaikille! Näin kirjoittaa, jo raportin otsikossaan, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta, joka sai opetus- ja kulttuuriministeriöltä tehtävän laatia tiedeviestinnän kansallisen toimenpideohjelman. Se valmistui tammikuun alussa 2013, ja sitä pohdittiin miehissä seminaarissa syyskuussa.

Mihin sitten suuntautuvat toimenpideohjelman 33 ehdotusta? Yliopistoille ja korkeakouluille, opetushallinnolle, tieteen rahoittajille ja muille tiedeviestintää harjoittaville tahoille. Tutkijakin mainitaan, ja viestinnän vastuusta sanotaan: se on yksittäisen tutkijan lisäksi myös organisaatioilla.

Toimenpideohjelman tärkein tavoite on yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen arviointi- ja palkitsemisjärjestelmän kehittäminen. Tämä tarkoittaisi tiede- ja tutkimusinstituuttien yhteistyötä niitä rahoittavien tahojen kanssa niin, että yhteiskunnalliselle vuorovaikutukselle määritetään laatukriteerit ja indikaattorit tutkimuksen indikaattorien rinnalle.

Kuulostaa melko vaivalloiselta ja pitkään kestävältä prosessilta, mutta ei oikeastaan ole kovin kaukana siitä ajatuksesta, että tiedeviestintä ja tutkimuksen popularisointi antaisivat lisämeriittiä vaikkapa työnhaussa akateemisessa yhteydessä.

Näitten erilaisten akateemisten ja ei-akateemisten hallinnollisten laivojen kääntymistä odotellessa suosittelen pientä sissimeininkiä. Ajattelen professori Jaakko Hämeen-Anttilaa, joka vuosia sitten puhui yliopiston viestinntän Kohtaa media -koulutuksessa nuorille tutkijoille. Hän katsoi, että vaikkei viestintään panostaminen tuo akateemista meriittiä, se tuo näkyvyyttä, julkisuutta eli tunnettuutta, ja sitä kautta lopulta myös rahaa.

Niin että tutkija, anna vain kuulua itsestäsi!

P.S. Helsingin Kirjamessuilla on 24.-27. lokakuuta esillä tieteen maailman tekemisiä. Tiedetorilla torstaina 24.10. kello 17-18 mietitään, puhuuko julkisuudessa raha vai asiantuntijuus. Kysytään siis, keille kaikille tiede kuuluu. Tohtoriopiskelija Sampsa Saikkosen puheenvuoro on ainakin aiemmissa tilaisuuksissa herätellyt uinahtelevia: pitäisi päästä tiedevalistuksesta vähitellen jo vuoropuheluun. Uskallanko edes kysyä: Olisiko tässä twiitin paikka?

Tieteen TED-puhujan tilastot tanssivat ja yleisö hyrisee

Professori Hans Rosling Karoliinisesta instituutista on hämmästyttävä puhuja. Hän puhuu vaikkapa Ruotsin ja Kenian terveysoloista ja lapsikuolleisuudesta niin, että asialle antautuu melko vastaansanomattomasti. En tiedä, näyttääkö hän tilastoaineistonsa parhaalla mahdollisella tavalla, mutta hänen TED-puheensa maailman terveysolojen kehityksestä vuodelta 2006 on kerännyt yli 5 miljoonaa katsojaa verkossa. Määrä on huikea.

Heti vapun jälkeen järjestettiin Kumpulan tiedekampuksella yliopiston historian ensimmäinen TED-tilaisuus. Multiplying Dimensions -näkökulmalla istuttiin Fysiikan tutkimuslaitoksella liki sadan hengen, pizzan ja hiukan viininkin voimin kuuntelemassa istuntoa, jonka pääpaikka oli Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus Genevessä. Tässä TEDxCERN@HIP&University of Helsinki -illassa viihtyivät opiskelijat, tutkijat ja opettajat, jotka tulivat, menivät ja kuuntelivat taas. Ja olihan siinä yhteistä havinaa, kun tiesi, ja näki, että tapahtumassa on samanaikaisesti verkossa läsnä yleisöä liki 30 tutkimuslaitoksesta eri puolilta maailmaa.

Samana toukokuun 3. päivänä osallistuin Tiede ja asiantuntijuus mediayhteiskunnassa -seminaariin Siltavuorenpenkereellä. Tällä mäellä juhlistettiin Helsingin yliopistossa järjestettävän tiedeviestinnän koulutuksen ensimmäistä 10 vuotta. Monipuolisen iltapäivän rehevät tunnit painottuivat lopulta aika pitkälti keskusteluksi siitä, mitä kaikkea tiedeviestintä tänään on.

Yhteiseksi kysymykseksi, ja vähän niin kuin huolen aiheeksi, jäi: miten tutkija ottaa yleisönsä tässä kovasti ja lisää viihteellistyvässä maailmassa?

Palaan vielä Roslingiin. Hän on ihmiskunnan terveystiedon asiantuntija, ja häntä sanotaan datavisionääriksi ja tilastoguruksi. Hän puhuu tulonjaon yhteydestä terveyteen ja koulutukseen myös peräänkuuluttaen kaikille avoimia julkisia tietokantoja verkossa, ja niihin kunnollisia hakutoimintoja ja helppoa käytettävyyttä. Hän puhuu asiaa, mutta tekee sen viihdyttäen, siis niin, että kuulijat nauttivat.

Tekevätkö Rosling ja muut tieteen TED-puhujat jo tiedeviihdettä? Voi olla. On tutkijalla ainakin hyvä väline puheiden pitoon. Käyttäessään Gapminder-palvelua, joka on verkossa toimiva työkalu tilastollisten aikasarjojen tuottamiseen, hän puhuu yleisölle ymmärrettävässä muodossa eli animaatioilla ja grafiikalla.

Kun esimerkiksi toimittajat ehdottavat, että tutkijat laskeutuisivat laboratorioistaan ja olisivat paremmin yleisönsä käytettävissä, miten tutkija vastaa? Olisiko toiveita ja vinkkejä antaa, miten se parhaiten tehdään?

Jälkikirjoitus: TED on voittoa tavoittelematon tapahtumakonsepti, joka levittää hyviksi koettuja ideoita eri aloilta muidenkin käyttöön. Liikkeelle on lähdetty vuonna 1984 yhdistämällä puheenvuoroja teknologiasta, viihteestä ja muotoilusta. Puheista parhaat ovat verkossa, ja tapahtumavideoita on YouTubessa. Tilaisuudet ovat maksuttomia, kestävät tunteja ja puhujat ovat ympäri maailmaa. TEDxHelsinki-tapahtumia on ollut vuodesta 2009, niistä viimeisin oli toukokuun alkupuolella. Osallistujia oli taas satoja.