Ihan asiaton otsikko

Jossakin on aina hyvä paikka pysähtyä hetkeksi katsomaan mennyttä. Teen sen tämän blogini otsikkojen kautta. Olen kirjoittanut blogisivulleni kolmisenkymmentä kertaa sitten vuoden 2013. Mistä kirjoitukset puhuvat ja minkälaisia ovatkaan otsikkoni olleet? Mutta ennen kaikkea: mikä on otsikon tehtävä ja minkälainen on hyvä otsikko? – Oma otsikkolistani on ihan alla.

Klikkiotsikoinnista on päästy

Toimittajien viimeaikaiset puheenvuorot ovat olleet sen suuntaisia, että lehtien lööppityyppiset hätkähdyttävät otsikot, jotka useinkaan eivät lopulta kerro itse jutun sisällöstä mitään kovin keskeistä, eivät ole enää suosiossa. Verkkomaailmassa juttujen jakaminen, niiden leviäminen mahdollisimman laajalle, on tärkeää, ja juttuja jotka eivät kanna sisältöä ja joiden otsikko on harhaanjohtava ei jaeta enää yhtä innokkaasti kuin ennen. Tämän voi nähdä niin, että lukijoiden kunnioittaminen on noussut kunniaan, lukijaa ja yleisöä ei voi pettää, ja lukijan arvostaminen näkyy jo otsikoinnissa.

Otsikko voi olla hyvinkin pitkä

Verkkouutisoinnissa juttujen ja muiden digisisältöjen otsikointia ja nimeämistä ohjaavat hakukoneet, niistä Google ensimmäisenä. Niinpä viestinnässä puhutaan hakukoneoptimoinnista; nyt on tunnistettava ja käytettävä ”oikeita” avain-, asia- ja aihesanoja ja tunnettava ydin- ja iskulauseet.

Kun otsikko sisältää tarvittavat tunnistesanat, niiden ympärille voi rakentaa tunnetta ja toimintaa valisemalla niitä kuvaavia sanoja. Otsikoissa näkee nykyisin myös pitkähköjä lainauksia jonkun puheesta, ja mukaan otsikkoriville kelpaavat lainausmerkit, kaksoispisteet ja ajatusviivat. Otsikot siis pitenevät, kun niiden aiemmin toivottiin olevan lyhyitä, napakoita ja iskeviä.

Otsikko kertoo silti edelleen sen oleellisen eli asian

Omia otsikoitaan joutuu jokainen miettimään, niin tutkija kuin toimittaja. Kun otsikkoa tekee, sitä tietysti vieläkin säätelee valmiiksi määritelty enimmäispituus mutta muuten voi sanoa, että otsikon pitää kertoa olennainen, herättää lukijassa kiinnostusta, saada aikaan jokin liikahdus .

Hyvän otsikon tärkein kriteeri on sen kyky puhutella lukijaa. Kirjoittajan on siis tunnettava yleisönsä ja mielellään vielä kyettävä paitsi kertomaan asia, tiivistämään omat ”pointtinsa”, myös yllättämään iloisesti.

Kun Suomen suurimman uutissivuston, Iltasanomien, sen verkon ja ISTV:n esimies Simo Holopainen syyskuussa 2017 puhui ajassa elävistä uutisaiheista ja -otsikoista 24/7, hän nosti esille television teksti-tv:n:

”Teksti-tv on hyvä! Otsikko tiivistää koko asian.”

Usein otsikko kertoo tarinan, semmoisen kuin vaikkapa “Näin Suomen presidentti valittiin yya-aikaan” niin kuin vuoden ensimmäinen HS:n Kuukausiliite otsikoi.

Liikkeellelähtö

Mikä on siis otsikoinnin tehtävä? Parhaimmillaan otsikko panee jotakin liikkeelle, ajatuksen, tapahtuman, miksei rahavirran. Työtuolilleni jätetyssä lapussa ei lukenut muuta kuin sana: asiaa. Tunnistin käsialan ja lähdin tapaamaan viestin jättäjää, ja se asia tulikin hoidetuksi samalla kertaa. Ihan asiaton otsikko ei olisi toiminut. Se on siis huono.

Tämän viestintäblogini otsikot 2013-2017

Numero 32. Tieteestä kertovat palkittiin, 15.9.2017
Ensimmäistä kertaa julkisuudessa
Kenen asia on puhua tutkimuksesta julkisuudessa?
Uutiset tutkimusten tuloksista tehdään Helsingissä

Lähtisitkö milloin kanssani Slushiin?, 13.11.2016
Sen jälkeen Roberto lähti Milanoon
Tolkun tiedettä
Megatrendejä kiusaavat musta joutsenet

24. Tiedottajat eivät spämmää tulevaisuudessakaan, 25.10.2015
Tutkijoiden manifesti on matkalla Pariisiin
Kuvia tieteellisen julkaisemisen trendeistä
Tieteidenvälinen tutkimus on kiinnostavaa

Innovaatioviestintää pääomasta nimeltä tiede, 16.11.2014
Tiede ei ole julkisuudessa sattumalta
Suosion aaltoja yliopistolle ja tieteelle
Miten niin ei puhuta oikeista asioista?
Kun tutkija ja toimittaja kohtaavat
Räppäävä tiede on populaarikulttuuria
Rohkeasti tieteestä blogeissa
Tähän on tultu vallan mainioiden lähteiden avulla
Luottamusta vallataan kuin Villissä lännessä

11. Kun äiti Puolassa itki tiedotettani, 22.12.2013
Tehtäisiinkö tiedeviestintää avoimesti kuullen?
Tiedote on muuta kuin ”niin last season”
Ken se on, joka tutkimuksesta twiittaa?
Tutkija vai toimittaja?
Tästä tiedetoimittajat puhuvat juhannuksen jälkeen
Mitä me oikein luemme?
Yliopiston sadat ja yhdet kasvot julkisuudessa
Tieteen TED-puhujan tilastot tanssivat ja yleisö hyrisee
Lennokkijournalismi ja Zeppeliinillä liitävät tiedemiehet
1. Hidas tiede voi mediamaailman murroksessa hyvin, 19.4.2013

Tutkija vai toimittaja?

Huomasikohan monikaan lukija pientä uutista Helsingin bussiliikenteestä Helsingin Sanomissa 10. elokuuta? Otsikolla Helsingin bussiliikenne irtisanoo ja palkkaa toimittaja Timo Paukku kirjoitti yhtiön uusista kuljettajista ja samanaikaisista irtisanomisista.

Tylsän arkinen aihe oli saanut kirjoittajakseen Helsingin Sanomien tiedetoimittajana pitkään työtä tehneen Paukun, joka alkuvuodesta 2013 julkaisi Gaudeamuksen kustantamana kirjansa Kymmenen uutta ihmettä. Se sisältää rohkeita tulevaisuuteen tähyäviä aihevalintoja alaotsikolla Teknologiat, jotka muuttavat maailmaa: synteettistä biologiaa, nanoa, pilvipalveluja ja niin edelleen.

Ihmekirja perustuu siihen, että toimittaja tuntee keksinnöt ja tekee yhteistyötä alan tutkijoiden kanssa. Mukana on paljon eri tekniikoita selkeyttäviä kuvia ja mielenkiintoisia tarinoitakin. En minä ainakaan esimerkiksi ollut ymmärtänyt, että algoritmit ohjailevat jopa ruokakulttuuriamme. Onneksi Paukku siis myös pohtii uusien keksintöjen vaikutuksia tavallisen ihmisen arjessa ja nostaa esille ne vielä pinnan alla piilevät mahdolliset seuraukset.

Niin että eipä häntä turhaan valittu edellisenä vuonna vuoden tiedetoimittajaksi.

Monien iloksi Paukku näyttää jatkavan myös Helsingin Sanomissa tiedejutuillaan. Sen sivuilla kesällä kyllä seurasin toisenlaistakin kirjoittelua.

Kesäkuun 15. päivänä alkoivat toimittaja Heli Saavalaisen uutisjutut Itämereen vuotavasta kipsijätevuoresta Puolassa. Uutisten sarja alkoi ingressillä, jonka mukaan HS löysi Puolasta jätekipsivuoren, joka rehevöittää Itämerta yhtä paljon kuin kaikki Suomen kaupungit yhteensä.

HS myös otti näytteitä, jotka sitten toimitettiin Suomen ympäristökeskuksen, Syken, tutkijalle. Näytteitä jutun kuvassa ja kuvatekstissä otti toimittaja. HS-selvityksen ja HS:n näytteiden perusteella tehty avausjuttu kuvineen oli kooltaan liki 2 aukeamaa.

Seuraavana päivänä lehti uutisoi isosti myös John Nurmisen säätiön selvityksen kipsivuorten riskitekijöistä. Se otsikoi kuin yhteenvetona, että HS:n näytteet varmistivat vuodon.

Lopulta juttujen sisällöksi nousi kirjoittelu siitä, kuka saa arvioida Itämeren tilaa. Onko se tutkija vai tutkimuslaitos? Vai sittenkin toimittaja?

Viimeisimmäksi sanansa sanoivat ympäristöministeriön ja Syken johtajat, kunnes STT heinäkuussa uutisoi, että Suomi ja Puola ottavat näytteensä kumpikin ja analysoivat ne omissa laboratorioissaan.

Kesäkuun kansainvälinen tiedetoimittajakokous Helsingissä tuli ja meni. Siitä kirjoitin lyhyesti viimeksi. Hyvinkin se meni, noin 800 henkeä noin 80 maasta, siinä tunnuslukuja tähän hätään. Kuinka paljon kokous antoi nostetta tieteestä ja tutkimuksesta kertomiselle, jää syksyn ja ehkä talven varaan.

Mukana olleet muutamat Helsingin yliopiston tutkijat joka tapauksessa taipuivat totutusti moneen. Niin näyttävät tekevän myös toimittajat.