Kenen asia on puhua julkisuudessa tutkimuksesta?

Tiedeyhteisön sisällä selvästi ymmärretään oman työn merkitys, mutta hiukankin ulkopuolisille tieteellinen tutkimus jää helposti vieraaksi, kaukaiseksi ja etäiseksi.

Tiedeviestinnän ammattilaisten kanssa sitä sitten pohdimme; tiede kuuluu kaikille, sanotaan, mutta kenen asia erityisesti ja ensisijaisesti on pitää huolta siitä, että tiede on esillä julkisuudessa ja että tutkijoiden työn tulokset saavat näkyvyyttä ja tulevat huomioiduksi?

Kysyä voi myös näin: Kuka hyötyy siitä, että tutkimus näkyy julkisuudessa ja että tutkijat, tieteen tekijät, tunnetaan?

Onko se yliopistojen ja tutkimuslaitosten asia? Vai kenties ammattijärjestöjen, ehkäpä Professoriliiton? Jos tieteenalakohtaiset yhdistykset ja seurat ovat liian erikoistuneita ja kapea-alaisia yhden asian puolestapuhujia, mitä tekevätkään tiedeakatemiat ja tiedeseurat, sellaiset kuin Suomalainen Tiedeakatemia ja Suomen tiedeseura?

Vaan ehkäpä tutkimuksesta viestiminen kuuluu työn rahoittajille?

Joka tapauksessa tiedeviestijäporukassamme mahdollisten tieteen asianomistajien listalle pääsivät myös tutkijat, professorit, poliitikot, julkkikset. Kirkko. – Siis varsin monia tahoja, joille tieteen puhevalta voisi kuulua. Ja soisi kuuluvan. Ja näyttääkin kuuluvan.

Sillä siitähän on kyse, puhevallasta, aloitteentekijän hyvästä asemasta ja altavastaajan menetetystä pelistä. Joku sen puhepaikan aina ottaa!

Altavastaaja jo menetti pelin

Viestijäryhmässämme tätä tieteen ja tutkimuksen intressiasiaa mietimme varsinkin siksi, että julkisuudessa myös valheet leviävät nopeasti ja niitä toisteltaessa virheellinen tieto muuttuu äkkiä ’totuudeksi’. – Ja onhan kyky tunnistaa asioita valheeksi muutenkin jotenkin heikentynyt, arveli porukasta joku.

Tiede-lehden päätoimittaja Jukka Ruukki on sattuvasti antanut tutkimusta käsittelevälle blogilleen nimen Totta toistaiseksi. Se ei olekaan ollenkaan huono näkökulma käydä keskustelua julkisuudessa tieteestä.

Itse asiassa totuus on vahva ja perusteltu näkökulma ottaa itselleen puheoikeus varsinkin omassa asiassa. Se on lopulta ainut kestävä näkökulma rakentavassa keskustelussa, kun ollaan tekemässä päätöksiä, jotka vaikuttavat monien ihmisten elämään vielä tulevaisuudessakin.

Kun aloitteentekijällä on etuoikeus johdatella keskustelun kulkua, altavastaaja sen on jo menettänyt. Sillä sen lisäksi, että aloittaa puheen, uuden asian esittäjä myös päättää sen. Hän vaikuttaa myös siihen, missä sävyssä ja mistä tarkkaallen ottaen puhutaan.

Mediassa olisi tilaa tutkijoiden asiantuntemukselle

Yhteiskuntapolitiikka-lehden artikkelissa Hallitsematon ja houkutteleva media. Yhteiskuntatieteilijöiden näkemyksiä julkisesta asiantuntijuudesta Ville Pitkänen ja Mari K. Niemi kirjoittavat yhteiskuntatieteilijöistä, joilla on näkyvä asiantuntijarooli julkisessa keskustelussa. Näin he kysyvät:

”Kuitenkin vain pieni osa tutkijoista esiintyy aktiivisesti alansa asiantuntijoina mediassa. Millaiset tekijät vaikuttavat tutkijoiden haluun ottaa vastaan julkinen asiantuntijarooli ja kuinka toimittajat valitsevat käyttämänsä asiantuntijat? Miten tutkijoiden asiantuntemus saataisiin laajemmin journalistisen median käyttöön.”

Artikkelissa käydään läpi yhteiskuntatieteilijöiden näkemyksiä julkisesta asiantuntijuudesta ja median kanssa tehtävästä yhteistyöstä, mutta Pitkänen ja Niemi tekevät sen perinteistä tiedeviestintää laajemmasta näkökulmasta. Mukaan on mahtunut myös luonnontieteen näkyvyyteen liittyvää pohdintaa.

He viittaavat Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverroseen, joka erottaa toisistaan käsitykset laajasta ja suppeasta julkisesta asiantuntijuudesta.

Suppean käsityksen omaavat tutkijat painottavat asiantuntijaviestintää eli toisille tutkijoille, sidosryhmille ja viranomaisille suunnattua tiedottamista. He liikkuvat mieluiten tieteen omilla foorumeilla.

Laajan käsityksen omaksuneet tutkijat taas hyväksyvät mediajulkisuudessa toimimisen osaksi työtä.

”Tällöin tiedeviestintä on paljon muutakin kuin yksisuuntaista tutkimustiedon popularisointia suurelle yleisölle.”

Humanistit näkyvät julkisuudessa paremmin kuin luonnontieteilijät

Pitkänen ja Niemi kiinnittävät huomiota siihen, että aiempien tutkimusten mukaan varsinkin luonnontieteilijät tekevät eron tieteen sisäisen viestinnän ja suurelle yleisölle suunnatun viestinnän sekä toisaalta tieteellisen tiedon ja yleisen tiedon välille. Yhteiskuntatieteilijät ja humanistit eivät pidä näiden kategorioiden välisiä eroja yhtä jyrkkinä, joten heille tavallista on pyrkiä popularisoimaan tiedettä.

Tiedejournalismissa lääketieteellä on edelleen vahva asema, mutta tilanne muuttuu, kun katsotaan tutkijoiden näkyvyyttä journalismissa laajemmin. Tanskalaisen tutkimuksen mukaan yhteiskuntatieteilijöiden julkinen näkyvyys ohitti luonnontieteilijöiden näkyvyyden 1980-luvulla, ja sama kehitys on jatkunut 2000-luvulle.

Pitkäsen ja Niemen artikkelin mukaan myös muut tiedeviestinnän tutkimukset vahvistavat havainnon, että humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden yhteistyö median kanssa on nykyisin yleisempää kuin luonnontieteilijöiden.

Onko se sittenkin vallan tutkija, joka pitää tiedettä ja tutkimusta esillä eikä luovuta ääntään tyystin muille? Missä ja kenen kanssa se parhaiten tapahtuu?

—————

Ville Pitkäsen ja Mari K. Niemen tutkimuksen perusaineisto on keväällä 2014 toteutettu kysely, joka lähetettiin 1125:lle Helsingin, Tampereen ja Turun yliopistoissa työskentelevälle yhteiskunnan, median, politiikan, talouden ja historian tutkijalle. Artikkeliaan varten he hyödynsivät myös asiantuntijoiden julkisia esiintymisiä kartoittavaa media-aineistoa ja toimittajien haastatteluja.

Sen jälkeen Roberto lähti Milanoon

Lyhtypylväässä mainostetaan kokonaisvaltaista kasvojenhoitoa. Hoito sisältää myös jalkahoidon, ja lopulta melko paljon muutakin hyödyllistä ja hyvää. Tämä pieni paperilappunen portin pielessä rajaa hyvin kuvan siitä, mitä viestintä on, ja mitä myös tiedeviestintä on.

Viestintä on yhteydenpitoa toisiin, vuorovaikutusta ja tiedon ja kokemuksen välittämistä ja vaihtamista. Vähän tilanteen mukaan viestintä painottuu keskusteluksi tiedonvaihtoon sopivista välineistä, toisessa paikassa viestintä on osa organisaation johtamis- ja ohjauskulttuuria. Näkökulmia tähän aiheeseen on itse asiassa hyvin paljon, eikä niistä mikään voi olla kovin huono tai väärä.

Tiedeviestinnän kysymyksesi jalkahoitoa sisältävä kokonaisvaltainen kasvojenhoito muuttuu siinä kohtaa, kun pitää tietää, mikä osa ruumiista on jalkaa ja mikä kasvoja.

Harvoin väärä viesti tai väärin ymmärtäminen siltikään johtaa kovin uhkaaviin tilanteisiin, oletan ja toivon. Lääketieteessä ja luonnontieteissä osien ja kokonaisuuksien erottaminen ja erottuminen on tietysti helposti hengen asia, ja sitä se on kyllä myös kosmeettisissa hoidoissa, hyvin nopeasti, jos käytössä olevat aineet eivät ole tuttuja.

Tiedon ja tieteen arvo kasvaa, kun sen jakaa

Tiedemaailmassa, yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa, tutkijat näkevät joka tapaksessa joka päivä sen tarpeen, että omasta työstä pitää kertoa muillekin. Ei siinä sen kummempia lappuja valotolpissa tarvita.

Ehkäpä myös siksi suomalaiset kirjankustantajat ovat tänä vuonna tarttuneet reippaasti tiedon yleistajuistamiseen; syksyllä julkaistaan vielä ainakin pari tiedeviestintään liittyvää kirjaa.

Maanantaina 19.9. julkistetaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana Mai Allon toimittama teos Yhdessä ilmakehässä – Tieteen huipulle ydinturman jäljiltä, joka kertoo eloisasti suomalaisen ilmakehätieteen synnystä, sen noususta tutkimuksen huippuyksiköksi. Iloja on, ja vastoinkäymisiä, avainhenkilöinä Markku Kulmala, Pertti Hari ja Toivo Pohja.

Kuka oikein tietää? – Kun mielipide haastoi tieteen on Tiina Sarjan Docendon kustantama uutuuskirja. Sen teemoista tiedetoimittajat keskustelevat Oulussa keskiviikkona 22.9.

Syyskuussa ilmestyy Vastapainolta Maito tappaa – ja muita tiedeuutisia Ulla Järven ja Tuukka Tammen toimittamana. Kirjan räväköiltä kuulostavia otsikkoaiheita pohditaan tiedehuudeilla Turun Kirjamessuilla perjantaina 30.9.

Esa Väliverrosen Julkinen tiede ja Tiina Raevaaran Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle ilmestyivät jo aiemmin tänä vuonna. Ne ovat töitä, jotka rohkaisevat tutkijoita osallistumaan yleiseen keskusteluun ja puhumaan niin, että tulevat ymmärretyksi. Aikalainen-lehdessä Pekka Wahlstedt kiittää Raevaaran kirjaa siitä, että kaunokirjallisuudestakin tuttu kirjailija kertoo myös omista kokemuksistaan tieteen parissa.

Kun tämä kirjasato yllä on pinossa, voin kysyä esimerkiksi julkisesta tieteestä, että kuka oikein tietää jos maito tappaa ja tajuaako sitä kukaan?

Urpu Strellmanin ja Johanna Vaattovaaran Tieteen yleistajuistaminen vuodelta 2013 on muuten edelleen kurantti opas viestintäänsä vinkkejä hakevalle.

Minkä jälkeen hän lähti Italiaan?

Metropolian Ammattikorkeakoulussa opiskeleva nuorimies tekee nyt ilmeisesti parastaikaa iloisena lähtöä vuodeksi opiskelijavaihtoon. Enempää Roberto Aarniosta en juuri tiedä, kuin että ennen matkaansa hän oli tekemässä graafista suunnittelua avointa ilmastoalan MOOC-kurssia varten.

Ilmasto.nyt on moniin suuntiin vievä kokonaisuus ilmastonmuutoksen perusteista. Se sisältää kuvaa ja tekstiä, videohaastatteluja ja -luentoja, tehtäviä ja testejä. Juuri julkaistu aineisto on verkossa koottu niin, että jokainen näkee, mitä ilmastonmuutos luonnontieteellisenä ilmiönä oikein on ja kuinka voimme hillitä sitä. Itsekseen voi opiskella, tai sitten suorittaa kokonaisuus osana opintojaan ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa. Kurssialustalle pääsee tästä.

Ilmasto.nyt-sivuston tekijät ovat tieteen ja taiteen eri aloilta. He tulevat Helsingin yliopistosta, mutta myös Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta ja tietysti Metropoliasta. Tekijät ovat opiskelijoita ja opettajia, tutkijoita ja taiteilijoita. Heidän yhteinen työnsä on tiedeviestintää, joka tekee vaikutuksen.

Ilmasto.nyt-sivuilla on YouTube-video nimeltä Hiilen kierto. Siinä kuvataiteilija Elina Aho piirtää hiilellä alkuaineen kiertokulun. Videon voi katsoa myös ilman ääntä!

 

Ken se on, joka tutkimuksesta twiittaa?

Helsingin yliopistossa on menossa Tutkimuksen elinkaari -niminen projekti, jossa kyseltiin alkuun myös sitä, tarvitsevatko tutkijat mielestään viestintäpalveluja. Helposti arvaa, että eivät kovin tarvitse. Eivätkä niitä edes juuri tunnekaan.

Hiukan kuulostaa vanhanaikaiselta suhtautumiselta, mutta antaa kyllä yliopistojen viestintäorganisaatioille mietittävää.

Niin antaa myös Suomen Akatemian arviointi, joka julkaistiin nyt syksyllä. Sen mukaan on olemassa hiukan eri käsityksiä siitä, kenen tehtäviin tiedeviestintä oikeastaan kuuluu. Kuuluuko työ Akatemialle vai sen rahoituksella työtä tekeville tutkijoille?

Yhteenvetona näyttää nyt olevan, että Akatemian ei tule olla johtava tiedeviestinnän taho Suomessa. Tiedeviestintä kuitenkin kuuluu sen tehtäviin, ja sitä halutaan lisää. Päätavoitteena tulisi olla Akatemian rahoittaman tutkimuksen tuloksista tiedon välittäminen etenkin suurelle yleisölle.

Jos se, kenelle tiedeviestintä kuuluu, on epäselvää, tiede ainakin kuuluu kaikille! Näin kirjoittaa, jo raportin otsikossaan, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta, joka sai opetus- ja kulttuuriministeriöltä tehtävän laatia tiedeviestinnän kansallisen toimenpideohjelman. Se valmistui tammikuun alussa 2013, ja sitä pohdittiin miehissä seminaarissa syyskuussa.

Mihin sitten suuntautuvat toimenpideohjelman 33 ehdotusta? Yliopistoille ja korkeakouluille, opetushallinnolle, tieteen rahoittajille ja muille tiedeviestintää harjoittaville tahoille. Tutkijakin mainitaan, ja viestinnän vastuusta sanotaan: se on yksittäisen tutkijan lisäksi myös organisaatioilla.

Toimenpideohjelman tärkein tavoite on yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen arviointi- ja palkitsemisjärjestelmän kehittäminen. Tämä tarkoittaisi tiede- ja tutkimusinstituuttien yhteistyötä niitä rahoittavien tahojen kanssa niin, että yhteiskunnalliselle vuorovaikutukselle määritetään laatukriteerit ja indikaattorit tutkimuksen indikaattorien rinnalle.

Kuulostaa melko vaivalloiselta ja pitkään kestävältä prosessilta, mutta ei oikeastaan ole kovin kaukana siitä ajatuksesta, että tiedeviestintä ja tutkimuksen popularisointi antaisivat lisämeriittiä vaikkapa työnhaussa akateemisessa yhteydessä.

Näitten erilaisten akateemisten ja ei-akateemisten hallinnollisten laivojen kääntymistä odotellessa suosittelen pientä sissimeininkiä. Ajattelen professori Jaakko Hämeen-Anttilaa, joka vuosia sitten puhui yliopiston viestinntän Kohtaa media -koulutuksessa nuorille tutkijoille. Hän katsoi, että vaikkei viestintään panostaminen tuo akateemista meriittiä, se tuo näkyvyyttä, julkisuutta eli tunnettuutta, ja sitä kautta lopulta myös rahaa.

Niin että tutkija, anna vain kuulua itsestäsi!

P.S. Helsingin Kirjamessuilla on 24.-27. lokakuuta esillä tieteen maailman tekemisiä. Tiedetorilla torstaina 24.10. kello 17-18 mietitään, puhuuko julkisuudessa raha vai asiantuntijuus. Kysytään siis, keille kaikille tiede kuuluu. Tohtoriopiskelija Sampsa Saikkosen puheenvuoro on ainakin aiemmissa tilaisuuksissa herätellyt uinahtelevia: pitäisi päästä tiedevalistuksesta vähitellen jo vuoropuheluun. Uskallanko edes kysyä: Olisiko tässä twiitin paikka?

Tutkija vai toimittaja?

Huomasikohan monikaan lukija pientä uutista Helsingin bussiliikenteestä Helsingin Sanomissa 10. elokuuta? Otsikolla Helsingin bussiliikenne irtisanoo ja palkkaa toimittaja Timo Paukku kirjoitti yhtiön uusista kuljettajista ja samanaikaisista irtisanomisista.

Tylsän arkinen aihe oli saanut kirjoittajakseen Helsingin Sanomien tiedetoimittajana pitkään työtä tehneen Paukun, joka alkuvuodesta 2013 julkaisi Gaudeamuksen kustantamana kirjansa Kymmenen uutta ihmettä. Se sisältää rohkeita tulevaisuuteen tähyäviä aihevalintoja alaotsikolla Teknologiat, jotka muuttavat maailmaa: synteettistä biologiaa, nanoa, pilvipalveluja ja niin edelleen.

Ihmekirja perustuu siihen, että toimittaja tuntee keksinnöt ja tekee yhteistyötä alan tutkijoiden kanssa. Mukana on paljon eri tekniikoita selkeyttäviä kuvia ja mielenkiintoisia tarinoitakin. En minä ainakaan esimerkiksi ollut ymmärtänyt, että algoritmit ohjailevat jopa ruokakulttuuriamme. Onneksi Paukku siis myös pohtii uusien keksintöjen vaikutuksia tavallisen ihmisen arjessa ja nostaa esille ne vielä pinnan alla piilevät mahdolliset seuraukset.

Niin että eipä häntä turhaan valittu edellisenä vuonna vuoden tiedetoimittajaksi.

Monien iloksi Paukku näyttää jatkavan myös Helsingin Sanomissa tiedejutuillaan. Sen sivuilla kesällä kyllä seurasin toisenlaistakin kirjoittelua.

Kesäkuun 15. päivänä alkoivat toimittaja Heli Saavalaisen uutisjutut Itämereen vuotavasta kipsijätevuoresta Puolassa. Uutisten sarja alkoi ingressillä, jonka mukaan HS löysi Puolasta jätekipsivuoren, joka rehevöittää Itämerta yhtä paljon kuin kaikki Suomen kaupungit yhteensä.

HS myös otti näytteitä, jotka sitten toimitettiin Suomen ympäristökeskuksen, Syken, tutkijalle. Näytteitä jutun kuvassa ja kuvatekstissä otti toimittaja. HS-selvityksen ja HS:n näytteiden perusteella tehty avausjuttu kuvineen oli kooltaan liki 2 aukeamaa.

Seuraavana päivänä lehti uutisoi isosti myös John Nurmisen säätiön selvityksen kipsivuorten riskitekijöistä. Se otsikoi kuin yhteenvetona, että HS:n näytteet varmistivat vuodon.

Lopulta juttujen sisällöksi nousi kirjoittelu siitä, kuka saa arvioida Itämeren tilaa. Onko se tutkija vai tutkimuslaitos? Vai sittenkin toimittaja?

Viimeisimmäksi sanansa sanoivat ympäristöministeriön ja Syken johtajat, kunnes STT heinäkuussa uutisoi, että Suomi ja Puola ottavat näytteensä kumpikin ja analysoivat ne omissa laboratorioissaan.

Kesäkuun kansainvälinen tiedetoimittajakokous Helsingissä tuli ja meni. Siitä kirjoitin lyhyesti viimeksi. Hyvinkin se meni, noin 800 henkeä noin 80 maasta, siinä tunnuslukuja tähän hätään. Kuinka paljon kokous antoi nostetta tieteestä ja tutkimuksesta kertomiselle, jää syksyn ja ehkä talven varaan.

Mukana olleet muutamat Helsingin yliopiston tutkijat joka tapauksessa taipuivat totutusti moneen. Niin näyttävät tekevän myös toimittajat.