Kenen asia on puhua julkisuudessa tutkimuksesta?

Tiedeyhteisön sisällä selvästi ymmärretään oman työn merkitys, mutta hiukankin ulkopuolisille tieteellinen tutkimus jää helposti vieraaksi, kaukaiseksi ja etäiseksi.

Tiedeviestinnän ammattilaisten kanssa sitä sitten pohdimme; tiede kuuluu kaikille, sanotaan, mutta kenen asia erityisesti ja ensisijaisesti on pitää huolta siitä, että tiede on esillä julkisuudessa ja että tutkijoiden työn tulokset saavat näkyvyyttä ja tulevat huomioiduksi?

Kysyä voi myös näin: Kuka hyötyy siitä, että tutkimus näkyy julkisuudessa ja että tutkijat, tieteen tekijät, tunnetaan?

Onko se yliopistojen ja tutkimuslaitosten asia? Vai kenties ammattijärjestöjen, ehkäpä Professoriliiton? Jos tieteenalakohtaiset yhdistykset ja seurat ovat liian erikoistuneita ja kapea-alaisia yhden asian puolestapuhujia, mitä tekevätkään tiedeakatemiat ja tiedeseurat, sellaiset kuin Suomalainen Tiedeakatemia ja Suomen tiedeseura?

Vaan ehkäpä tutkimuksesta viestiminen kuuluu työn rahoittajille?

Joka tapauksessa tiedeviestijäporukassamme mahdollisten tieteen asianomistajien listalle pääsivät myös tutkijat, professorit, poliitikot, julkkikset. Kirkko. – Siis varsin monia tahoja, joille tieteen puhevalta voisi kuulua. Ja soisi kuuluvan. Ja näyttääkin kuuluvan.

Sillä siitähän on kyse, puhevallasta, aloitteentekijän hyvästä asemasta ja altavastaajan menetetystä pelistä. Joku sen puhepaikan aina ottaa!

Altavastaaja jo menetti pelin

Viestijäryhmässämme tätä tieteen ja tutkimuksen intressiasiaa mietimme varsinkin siksi, että julkisuudessa myös valheet leviävät nopeasti ja niitä toisteltaessa virheellinen tieto muuttuu äkkiä ’totuudeksi’. – Ja onhan kyky tunnistaa asioita valheeksi muutenkin jotenkin heikentynyt, arveli porukasta joku.

Tiede-lehden päätoimittaja Jukka Ruukki on sattuvasti antanut tutkimusta käsittelevälle blogilleen nimen Totta toistaiseksi. Se ei olekaan ollenkaan huono näkökulma käydä keskustelua julkisuudessa tieteestä.

Itse asiassa totuus on vahva ja perusteltu näkökulma ottaa itselleen puheoikeus varsinkin omassa asiassa. Se on lopulta ainut kestävä näkökulma rakentavassa keskustelussa, kun ollaan tekemässä päätöksiä, jotka vaikuttavat monien ihmisten elämään vielä tulevaisuudessakin.

Kun aloitteentekijällä on etuoikeus johdatella keskustelun kulkua, altavastaaja sen on jo menettänyt. Sillä sen lisäksi, että aloittaa puheen, uuden asian esittäjä myös päättää sen. Hän vaikuttaa myös siihen, missä sävyssä ja mistä tarkkaallen ottaen puhutaan.

Mediassa olisi tilaa tutkijoiden asiantuntemukselle

Yhteiskuntapolitiikka-lehden artikkelissa Hallitsematon ja houkutteleva media. Yhteiskuntatieteilijöiden näkemyksiä julkisesta asiantuntijuudesta Ville Pitkänen ja Mari K. Niemi kirjoittavat yhteiskuntatieteilijöistä, joilla on näkyvä asiantuntijarooli julkisessa keskustelussa. Näin he kysyvät:

”Kuitenkin vain pieni osa tutkijoista esiintyy aktiivisesti alansa asiantuntijoina mediassa. Millaiset tekijät vaikuttavat tutkijoiden haluun ottaa vastaan julkinen asiantuntijarooli ja kuinka toimittajat valitsevat käyttämänsä asiantuntijat? Miten tutkijoiden asiantuntemus saataisiin laajemmin journalistisen median käyttöön.”

Artikkelissa käydään läpi yhteiskuntatieteilijöiden näkemyksiä julkisesta asiantuntijuudesta ja median kanssa tehtävästä yhteistyöstä, mutta Pitkänen ja Niemi tekevät sen perinteistä tiedeviestintää laajemmasta näkökulmasta. Mukaan on mahtunut myös luonnontieteen näkyvyyteen liittyvää pohdintaa.

He viittaavat Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverroseen, joka erottaa toisistaan käsitykset laajasta ja suppeasta julkisesta asiantuntijuudesta.

Suppean käsityksen omaavat tutkijat painottavat asiantuntijaviestintää eli toisille tutkijoille, sidosryhmille ja viranomaisille suunnattua tiedottamista. He liikkuvat mieluiten tieteen omilla foorumeilla.

Laajan käsityksen omaksuneet tutkijat taas hyväksyvät mediajulkisuudessa toimimisen osaksi työtä.

”Tällöin tiedeviestintä on paljon muutakin kuin yksisuuntaista tutkimustiedon popularisointia suurelle yleisölle.”

Humanistit näkyvät julkisuudessa paremmin kuin luonnontieteilijät

Pitkänen ja Niemi kiinnittävät huomiota siihen, että aiempien tutkimusten mukaan varsinkin luonnontieteilijät tekevät eron tieteen sisäisen viestinnän ja suurelle yleisölle suunnatun viestinnän sekä toisaalta tieteellisen tiedon ja yleisen tiedon välille. Yhteiskuntatieteilijät ja humanistit eivät pidä näiden kategorioiden välisiä eroja yhtä jyrkkinä, joten heille tavallista on pyrkiä popularisoimaan tiedettä.

Tiedejournalismissa lääketieteellä on edelleen vahva asema, mutta tilanne muuttuu, kun katsotaan tutkijoiden näkyvyyttä journalismissa laajemmin. Tanskalaisen tutkimuksen mukaan yhteiskuntatieteilijöiden julkinen näkyvyys ohitti luonnontieteilijöiden näkyvyyden 1980-luvulla, ja sama kehitys on jatkunut 2000-luvulle.

Pitkäsen ja Niemen artikkelin mukaan myös muut tiedeviestinnän tutkimukset vahvistavat havainnon, että humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden yhteistyö median kanssa on nykyisin yleisempää kuin luonnontieteilijöiden.

Onko se sittenkin vallan tutkija, joka pitää tiedettä ja tutkimusta esillä eikä luovuta ääntään tyystin muille? Missä ja kenen kanssa se parhaiten tapahtuu?

—————

Ville Pitkäsen ja Mari K. Niemen tutkimuksen perusaineisto on keväällä 2014 toteutettu kysely, joka lähetettiin 1125:lle Helsingin, Tampereen ja Turun yliopistoissa työskentelevälle yhteiskunnan, median, politiikan, talouden ja historian tutkijalle. Artikkeliaan varten he hyödynsivät myös asiantuntijoiden julkisia esiintymisiä kartoittavaa media-aineistoa ja toimittajien haastatteluja.

Luottamusta vallataan kuin Villissä lännessä

Mitään ei oikeastaan tapahdu ilman luottamusta. Luottamus näyttääkin kuuluvan alkuvuoden sanoihin julkisuudessa. Aihe on kiinnostava, ja Petri Sanen kirjoitus Arkhimedes-lehdessä 5-6/2013 pani minut miettimään asiaa enemmänkin.

Luottamus liittyy tieteeseen ja viestintään etenkin sitä kautta, että luottamuksen ylläpitämiseen tarvitaan tietoa. Ja sitähän syntyy, tutkijoiden keskenään tarkastelemaa, siis vertaisarvioitua uutta tietoa kaikille meille käytettäväksi päivittäin.

Vuoden 2013 Tiedebarometristä kirjoitin jo marraskuussa. Siinähän mitattiin kansalaisten tuntemaa luottamusta yhteiskunnan instituutioihin (kuva 25). Luottamus yliopistolaitokseen ja tieteeseen on kova: instituutioista eniten luotettiin poliisiin ja puolustusvoimiin, heti kolmanneksi tuli yliopisto. Luottamus tieteeseen ja tiedeyhteisöön oli sijalla 6, media oli listassa numero 10. Arvioitavia tahoja oli tarjolla 20, kirkosta puolueisiin.

Eli luottavaisia voimme olla, luottamusta on.

Nyt julkisuudessa on kohistu Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimuksesta, jossa selvitettiin kansalaisten luottamusta yhteiskunnan eräisiin keskeisiin instituutioihin. Arvioitavia tahoja oli kaikkiaan 8. Vaan tiedettä listalla ei näy.

Tämän suomalaisten luottamuslistan kärjessä oli tasavallan presidentti, vastaajista 70 prosenttia luotti tahoon ainakin melko paljon. Kakkoseksi nousivat tiedotusvälineet. Perässä tulivat sitten eduskunta, ammattiyhdysliike, maan hallitus ja puolueet. Yrityksiin ja työnantajajärjestöihin luotti kolmannes, 33 prosenttia vastanneista.

Viestintää tekevät ammattilaiset ajattelevat, että kun instituutioon suhtaudutaan luottavaisesti ja ihminen on luotettava, viestintä on uskottavaa ja viesti menee perille. Parhaimmillaan kanssakäymisellä on sitten myös jonkinlainen vaikutus, joka näkyy toiminnassa.

Luottamus siis helpottaa tiedonkulkua.

Jyväskylän yliopiston Kansalaisyhteiskunnan tutkimusportaalissa Tomi Kankainen kuitenkin muistuttaa, että luottamuksella on niin myönteisiä kuin kielteisiä vaikutuksia: sokeasti ei ole hyvä uskoa mihinkään. Sosiaalinen vuorovaikutus voi toimia myös ilman luottamusta.

Epäluottamuksesta hän sanoo, että sen voi nähdä aktiivisena tilana, joka nostaa esille ongelmia. Esimerkiksi yhteiskunnan eri toimijat voivat pitää tärkeitä puheenvuoroja esittäessään kriittisiä näkökulmiaan.

Tiedemaailmassa tällaisen puheenvuoron on pitänyt Petri Sane Arkhimedes-lehdessä julkaistussa jutussaan Open-Access, vertaisarviointi ja tieteen itsekorjaavuus, säröjä tieteen perustuksissa?. Siinä hän pohtii luottamuksen teemaa länsimaisessa tieteellisessä tutkimuksessa.

Aika paljon hän antaakin ajateltavaa pyytäen vastauksia siihen, ”millä perusteella mihinkään ”tieteelliseen” tulokseen tulisi voida luottaa?”

Sane on lukenut tieteellisiä julkaisuja aiheesta viime aikoina tarkkaan. Vähän keljulta kaikki näyttääkin: samanaikaisesti kun Open Access -julkaiseminen lisääntyy, hän poimii Nature– ja Science-lehdistä artikkeleita, joiden perusteella avointa julkaisemista ei todellakaan tee mieli suosia. Hän näyttää, kuinka luottamusta tieteellisiin tuloksiin koetellaan:

Lokakuun 2013 Science-lehden jutussa Who’s Afraid of Peer Review?, biologi ja tiedetoimittaja John Bohannon tehtaili 304 versiota tiedeartikkelista, joka vaikutti uskottavalta mutta sisälsi virheitä. Versiot lähetettiin 288 Open Access -julkaisuun – vain 98 hylkäsi vääriä tietoja sisältäneen artikkelin, kun 157 hyväksyi sen. Näissä vertaisarviointiaan kuuluttavissa lehdissä vain 36 lehdessä Bohannonin virheitä sisältävä artikkeli sai arvioitsijalta edes minkäänlaista tieteellistä kritiikkiä.

Bohannon puhuu tieteellisen julkaisemisen Villin lännen markkinoista. Huonon luottamustuloksen voi selittää rahalla. Open Access -lehdissä jutun maksaa sen kirjoittaja, ei esimerkiksi yliopisto. Ehkä julkaisijan on silloin helppo ajatella, että saat mitä tilaat!

Sane katsoo, että jos luottamus vertaisarviointiin tieteellisenä metodin murenee, olemme heikoilla. Meillä ei olekaan asioista tietoa, vaan lopputulos on pelkkää ”minusta tuntuu -meininkiä”.

Kun hän vielä esittelee tuloksia tieteen heikosta itsensäkorjaavuudesta esimerkiksi maaliskuun 2012 Nature-lehden Drug development: Raise standards for preclinical cancer research -jutun avulla, hänen huolensa ja kysymyksensä ymmärtää. Tässä artikkelissa kun muun muassa kerrotaan, kuinka 53 julkaistusta koetuloksesta 6 onnistuttiin todentamaan tieteelliseksi tulokseksi.

Pinteessä on pian niin tutkija, päivälehden yleistoimittaja kuin tiedetoimittajakin, tavallisesta lukijasta puhumattakaan. Siis silloin, kun pitäisi tietää, kuka on eniten oikeassa, eli mikä tieto on, ehkä pätevin?

Kiinnostukseni tähän teemaan heräsi oikeastaan toimittaja Ian Samplen 9.12.2013 päivätystä uutisesta The Guardian-lehdessä: Nobel winner declares boycott of top science journals.

Siinä tuore nobelisti Randy Schekman kertoi panevansa boikottiin maailman merkittävimmät ja hyvämaineisimmat, siis luotettaviksi katsotut perinteiset tiedejulkaisut. –  Ne, joilla hän itse asiassa Nobel-palkintonsa sai: Cell-, Nature- ja Science -lehdet.

Schekman katsoo, että tieteen valtamediat ovat menneet liian pitkälle kosiskellessaan yleisöään. Toimittajat niissä eivät enää ole tutkijoita vaan ammattitoimittajia, jotka esimerkiksi rajaavat julkaistavien artikkelien määrää niin, että huomiota saavat enää ikään kuin laukkuosaston ylellisimmät design-käsilaukut, luksustuotteet.

Schekman itse on valinnut julkaisukanavakseen uuden eLifen, jossa hän toimii editorina. Tämä on Naturen, Cellin ja Sciencen kanssa kilpaileva johtavien lääketieteen tutkimusrahoittajien, Wellcome Trustin, Howard Hughes Medical Instituten ja Max Planck Societyn ylläpitämä nettialusta uudelle tutkimustiedolle. Siinä tiedemiehet ja tutkijat päättävät, mitkä artikkelit julkaistaan – ja ne ovat sitten kaikkien luettavissa.

Ristivetoa siis piisaa. Ilman tietoa ja luottamusta emme silti tule toimeen, ja jonkinmoinen epäluottamus voi toimia kirittäjänä kohti jotakin enemmän oikeaa.

Helmikuun puolivälissä maailman suurimpiin kuuluva viestintätoimisto Edelman muuten julkistaa katsauksensa luottamuksen globaaliin tilaan. Edellinen katsaus on tässä.

Vuoden 2013 katsauksessa luottavimmiksi asioiden esittäjiksi nousivat asiantuntijat ja tiedemaailman edustajat (kuva numero 27/41).

Median tilanne on tämänkin mukaan muuttumassa: uusi sukupolvi luottaa sosiaaliseen mediaan, kun vanha sukupolvi pitäytyy perinteisessä mediassa. Kun tarkastelu on maailmanlaajuinen, luotettavimmaksi instituutioksi nousevat erilaiset kansalaisjärjestöt, perää pitää hallintovalta.

Luottamus on siinä mielessä tietysti hankala asia, että se ei ole pysyvä tunne tai tila. Kun sen menettää, sitä ei ole helppo saada takasin. Ehkä se on mahdotontakin.

Nykysanoin luottamusta ylläpitävä viestintä on vastuullista viestintää: avointa ja keskustelevaa sekä pitkäjänteistä eli kestävää. Esimerkiksi tiedejulkisuudessa ei riitä, että tietoa vain jaetaan. Nähtävillä pitää olla paitsi tutkimuksen tulokset, myös tapa joilla niihin päästiin. Vastuullisesti viestimällä luottamus tieteeseen kestää kyllä ne pienet särötkin.

Luottamus kasvaa jakamalla, sanotaan myös. Mitähän minä tässä jaan? Toivottavasti ainakin vahvistusta sille ajatukselle, että paikkoja puheenvuoroille tiedosta ja tieteestä pitää olla paljon ja puhujia monta.