Tolkun tiedettä

Viestinnän opiskelija haastatteli minua vastikään lopputyötään varten tieteeseen liittyvästä tiedottamisesta. Pohdimme yhdessä, hauskaa kyllä, varsinkin tiedottamisen ja tiedotteiden laatua. – Siis kerrankin ei puhuttu niiden määrästä.

Voiko tiedote olla subjektiivinen, tai sen kirjoittaja esittää omia näkemyksiään, oli kysymys, joka varsinkin tällä sananvapausviikolla ja painovapauden 250-vuotisjuhlavuonna tuntui hyvinkin ajankohtaiselta.

Tietystikään tiedote ei ole subjektiivinen! Näinhän minä opiskelijalle ensin vastasin. Yliopistossa tuotetaan uuttaa tietoa, ja viestinnän ammattilaisten tehtävänä on välittää tämä uusi tieto muiden käyttöön: kaikille tasapuolisesti tosiasioihin pitäytyen.

Vaan eihän se kyllä ihan niin mene!

Julkisuuteen päätyvät tiedotteet ja jutut kulkevat monen ihmisen kautta, ja jokainen heistä jättää niihin jälkensä. Jokainen tekstiin tarttuva on tehnyt monia valintoja: tämä asia mukaan, näitä sanoja halutaan käyttää, tämä valokuva istuu tähän tekstiin hyvin, ja niin edelleen. Ken siinä valmistelussa on ollut mukana, tunnistaa taustalla poukkoilleet sähköpostikeskustelut, jotka usein ovat kiertäneet myös maasta toiseen. Eikä se subjektiivisuus tietysti tähänkään jää.., mikä ei tarkoita sitä, että tosiasioista koskaan ja mitenkään tingittäisiin.

Mietin kuitenkin tätä julki-ilmestyvää tekstiä myös siitä näkökulmasta, että gradua tekevä opiskelija ei mielestään ollut löytänyt kunnon ohjeistusta tiedettä käsittelevän tiedotteen kirjoittamiseen.

Jos ei ole yhtä ohjetta niin ainakin vinkkejä saa

Erilaisia ohjeita silti on. Helsingin yliopiston viestinnän oppiaine kiteyttää tutkimuksesta kertovan tiedotteen näin ja viittaa edelleen avaruusjärjestö ESA:n alasivulle, jossa on myös tutkijoiden käyttöön eräänlainen tiedottamisen tarkistuslista. STT:n sivulta löytyy tämmöinen ohjeistus.

Kirjassa Tieteen yleistajuistaminen (toimittaneet Urpu Strellman ja Johanna Vaattovaara, Gaudeamus 2013) Vaattovaara on omistanut kappaleen väitöksestä tiedottamiseen artikkelissaan ”Yleistajuistaminen osana tieteentekoa”. Tuula Vainikainen kirjoittaa toimittajan kohtaamisesta ja tutkimuksesta kertomisesta ja Strellman on purkanut osiin hyvinkin tarkkaan tiedottaja Ville Korhosen kirjoittaman väitöstiedotteen Carla Suhrin noitapamfletteja käsittelevästä väitöskirjasta.

Vinkkejä tiedottamiseen siis saa. Pelkkä tiedeuutisten välittäminen ja tulosten popularisointi ei kuitenkaan tiedeviestijöille riitä. Tarvitaan myös tutkimustulosten analyyttista tulkintaa ja tieteen yhteiskunnallisten vaikutusten arviointia, katsoo viestinnän professori Esa Väliverronen uudessa Julkinen tiedekirjassaan. Hänen johdollaan on aiemmin julkaistu myös Tiedeviestinnän oppaan tutkijoille.

Tolkullinen tiedottaminen

Mitä se sitten on, se tolkullinen tiedottaminen tänään? Pitääkö tieteestä kertovalle tiedotteelle olla omat ohjeensa vai olisivatko tiedetiedote, tutkimustiedote ja ihan vain tiedote lopulta samoja asioita?

Tärkeintä viestinnässä lienee se, että asia tulee ymmärretyksi, ja vähän niin että puhuja tulee kuulluksi. Jotenkin siis tuntuu, että riittää, kun perusasiat ovat kohdillaan: meillä on asia, josta tulee kertoa muille, sen kertoja ja asiasta kiinnostunut yleisö.

Hyvin usein tiedottaminen ja sitä seuraava muu viestintä ovat itse asiassa verrattavissa varsin arkipäiväiseen kanssakäymiseen muiden kanssa. Syksyllä 2016 ilmestyvät Tieteen tila -raportti ja Tiedebarometri toivottavasti taas kertovat, kuinka tiedeviestintä yleisön mielestä on sujunut.

Tiedote

Kiteytän näin: Tiedote on yleiskielellä kirjoitettu teksti, joka kertoo jotakin uutta. Sen otsikossa tiivistyy asia, jota ingressi avaa lisää. Teksti etenee tärkeimmästä vähemmän tärkeään, siinä on väliotsikot ja se sisältää mieluusti myös lainauksen jonkun sanomana. Tiedote päättyy lopun lisätietoihin: yhteystietoihin, linkkeihin, kuviin ja kuvateksteihin.

Paikkoja henkilökohtaisille valinnoille tiedotteessa on, hyvin monta.

Sanoisin myös, että mistä tahansa tiedotteesta sopii jättää pois erikoistermit, lyhenteet, yhtälöt ja kemialliset kaavat. Sellaisen palautteen yliopistolainen saa medialta ja muulta yleisöltä usein.

P.S.

Tampereen yliopiston Aikalainen-lehdessä Pekka Wahlstedt esittelee Titus Hjelmin kirjan Globaalisti akateeminen. Opas kansainväliseen tiedejulkaisemiseen (Vastapaino 2016). En ole sitä vielä lukenut, mutta Hielm opastanee niin kirjojen kuin artikkelien laatimisessa. Tärkeän huomion jaan: ”Globaalissa akateemisessa maailmassa on erilaisia yleisöjä huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Tärkein ja kultaisin sääntö, joka toistuu läpi kirjan, on yksinkertaisesti ”Tunne yleisösi”. Vaikka tutkimus olisi miten hieno ja uraauurtava, se jää paitsioon, jos tutkija ei sääntöä noudata – Hjelmin mukaan suurin osa kirjoitusten hylkäämisistä johtuu yksinkertaisesti siitä, että ne on suunnattu väärälle yleisölle.”