Vuodevaatteet ja vuodeliinat olivat erittäin tärkeä osa kapioissa. Vauraiden talojen tyttäret veivät miehelään tusinoittain lakanoita ja tyynyliinoja, sekä ainakin kahdet patjan kuoret ja tyynynpäälliset. Esittelykuvissa olevien vuodeliinojen materiaalina on pellava tai puuvilla. Kapioista arvokkaimmat, morsiuslakanat valmistettiin hienoimmasta, pitkäkuituisesta pellavasta, arkilakanoiksi ja alalakanoiksi kelpasivat karkeammatkin palttinat.
Puolet lakanoista koristeltiin ns. ylälakanoiksi, joita käytettiin täkin tai peitteen suojuksena siten, että koristeltu reuna käännettiin pääpuolessa peitteen päälle. Ylälakanan pituus määriteltiin lisäämällä peitteen pituuteen käänteenvaraksi 30…50 cm. Mitä leveämpi käänne ja koristelu sitä ylellisempi oli vaikutelma. Ylälakanat koristeltiin joko käsin virkatuilla pitseillä tai kirjomalla sekä lakanan keskelle ommelluilla nimikirjaimilla tai monogrammeilla. Morsius- eli häävuoteen vuodeliinat ommeltiin erityisen näyttäviksi. Niiden koristelussa morsian pyrki näyttämään parhaat taitonsa. Arvokkaimmat vuodeliinat saattoivat jäädä hyvin vähän käytetyiksi, josta johtuu, että niistä tuli perintölakanoita, liinavaatekaappien ihailtuja aarteita. Kuva 1. (HYM KÄS 911:20)
Alalakanoiden päihin ommeltiin päärmeet siten, että alapäärme oli kapea (1-2 cm) ja yläpäärme selvästi leveämpi (3-5 cm). Näin tiedettiin käytön aikana sijata puistelun jälkeen lakana taas oikein päin vuoteeseen. Nimikointi oli yleensä vaatimattomampi kuin ylälakanassa.
Tyynyliinojen materiaalit ja koristelut ovat useimmiten samat kuin lakanoiden. Yhtä ylälakanaa kohden pyrittiin tekemään kaksi tyynyliinaa, koska niitä vaihdettiin useammin kuin lakanoita. Tyynyliinoja valmistettiin myös varta vasten tyynyliinakankaaksi kudotuista (60-70 cm levyisistä) ohuista ja tiiviistä pellava- tai puuvillapalttinoista.
Yksinkertaisin tyynyliinamalli oli tyynyn kokoinen suojuspussi, johon tyyny pujotetaan joko sivusta tai alareunasta ja aukko solmitaan kahdella tai kolmella nauhaparilla. Koristelu sijoitettiin umpinaiseen päähän, yläreunaan tai yläkulmaan. Kuva 2.
(HYM KÄS 851:1)
Säätyläispiireissä suosittiin ns. ranskalaista mallia, kahden kappaleen tyynyliinaa, jossa kaksi erillistä neliömäistä päärmättyä kappaletta yhdistetään toisiinsa kolmelta sivulta aivimalla tai pitsin välityksellä. Päärmeet ommeltiin melko leveiksi kehyksiksi ja niiden sisäpuolelle joko toiseen tai molempiin yläkulmiin upotettiin pitsi sekä usein myös valkokirjontaa, reikäompelua ja nimikirjaimet. Pitsien ja reikäompeleiden kuviot erottuivat käytössä selkeinä, koska tyynyjen päälliskankaat olivat usein samoja kuin täkkikankaat, yksivärisiä keltaisia tai punaisia satiineja. Kuvat 3a ja 3b
(HYM KÄS 832:8)
Amerikkalaismallinen tyynyliina on molemmista päistään avoin ja niin pitkä, että solmiamisnauhoja ei tarvita. Tässä mallissa koristeltiin päät pitsein, laskoksin tai reikäompelein. Malli yleistyi, kun alettiin saada putkeksi kudottua tyynyliinakangasta.
Osa museoon saaduista, kapioiksi valmistetuista tyynyliinoista on erittäin huonokuntoisia ja paikattuja. Käsityötä ja kangasta arvostettiin, ja siksi vuodeliinoja jaksettiin parsia ja paikata yhä uudelleen. Kun kangas oli keskeltä hajonnut, saatettiin ehjäksi jääneet reunaosat, pitsit ja kirjonnat siirtää uuteen käyttöön. Kuva 4.
(HYM KÄS 631:4)
Päivätyynyliinat ovat olleet kiitollinen kohde näyttää käsityötaitoja. Niitä on säästynyt museoihin hyväkuntoisina vaikka ne usein tehtiin erittäin ohuista materiaaleista esim. batistista, hennoista pitseistä ja reikäompeleista. Ne olivat päiväpeitteen päälle nostetun tyynyn peittäviä liinoja, jotka olivat koko pinnaltaan koristeltuja. Poimutukset ja laskostukset lisäsivät näyttävyyttä. Useimmiten päivätyynyliinat tärkättiin ennen silitystä, että ne pysyisivät käytössä ryhdikkäinä. Kuva 5.
(HYM KÄS 896:2)