Vanutäkit tunnetaan Suomessa lähinnä säätyläisten käyttämänä jo 1700 – luvulta, mutta yleisemmiksi ne tulivat 1800-luvun lopulla, ensin kuitenkin vieras- ja morsiuspeittoina (Dahl, 1987, 110; Ranta, 2003, 77). Täkkien tikkaamisessa käytettiin apuna erityistä jalallista kehikkoa, johon täytetty ja vuoritettu peitto pingotettiin kerrosten kiinnittämiseksi toisiinsa. Koska kaikissa taloissa ei täkkikehikkoa (pookat) ollut tai osattu itse täkkiä tehdä, täkki saatettiin tilata varsinaiselta täkintikkoojalta tai esimerkiksi kyläräätäliltä (Virrankoski, 1994; Ranta, 2003, 78).

Täkkikankaat kudottiin yksivärisiksi, joko koko- tai puolivillaisiksi, palttina- tai toimikassidoksella. Ostokankaita alettiin vähitellen käyttää 1900-luvulla. Morsiustäkkejä on tehty jopa silkistä, mutta puuvillasatiini oli tavallisin.

Täytteen puuvillavanu tikattiin melko tiheästi kankaiden väliin paakkuuntumisen estämiseksi. Samalla täkin pinta kuvioitiin joko suorin tai aaltoilevin pistorivein raidalliseksi tai ruudulliseksi. Hienoimmissa täkeissä käytettiin esimerkiksi kukka-aiheita, joita kopioitiin mallikirjoista.

Hauska perinne täkintikkoomisessa oli, kun perheen naiset tai kihlatun ystävät asettuivat puiden äärelle tikkaamaan hääparille peittoja. Yksi tällainen peitto on saatu talteen käsityönopettajakoulutuksen kokoelmiin. Kuva 12.
(HYM KÄS 332:1)