Suomalaisten yliopisto-opiskelijoiden asema on ainutlaatuinen maailmassa. He saavat nauttia ilmaisesta, varsin korkeatasoisesta opetuksesta. Heille maksetaan viiden vuoden ajan tukea elinkustannuksiin. He asuvat maassa, jossa yliopistokoulutus lisää keskipalkkaa enemmän kuin missään muualla maailmassa. Silti heiltä ei voi vaatia mitään.
Olin 1990-luvun puolessa välissä puheenjohtajana työryhmässä, jonka tehtävänä oli keksiä keinoja valmistusaikojen lyhentämiseksi. Ryhmämme esitti, että jos viiden vuoden päästä opinnot ovat vielä kesken, opiskelijan tulisi tehdä professorinsa kanssa suunnitelma siitä, miten opinnot saatetaan loppuun. Opiskelijat nousivat kovaäänisesti vastustamaan radikaaliksi luonnehdittua esitystä. Tämä pelästytti päättäjät. Jotkut yliopiston professoreistakin pelkäsivät, että tällainen järjestely vain ”lisäisi turhaa byrokratiaa” – siis se, että professori tapaisi viisi vuotta opiskelleen opiskelijansa.
Tuon jälkeen ja ennen sitäkin on kehitetty monia keinoja nopeuttaa opintoja. On opintojen etenemisen seurantaa liian vähän opintopisteitä keränneille. Jokaiselle opiskelijalle annetaan henkilökohtainen ohjaaja, opettaja jonka kanssa hän laatii etenemissuunnitelman ja aikataulun. Opintorahan myöntämisperusteita on kiristetty. Tulokset ovat toistaiseksi olleet olemattomat. Keskimääräiset opintoajat ovat kymmenen vuoden ajan pysyneet suunnilleen ennallaan, joillakin aloilla jopa kasvaneet. Mediaaniopintoaika paljastaa tylyn tilanteen: useilla aloilla joka toisella opiskelijalla viisivuotisiksi tarkoitetut opinnot kestävät yli kuusi ja puoli vuotta.
Yliopistojen käytännön työn kannalta vielä suurempi ongelma on opiskelijoiden huono sitoutuminen opintoihin. Kurssille ilmoittautunut opiskelija voi viikon päästä todeta, että hän lähteekin kolmeksi viikoksi Malediiveille sukeltelemaan. Tai hän kertoo, että ei ehdi tunneille, koska ne menevät päällekkäin töiden kanssa. Tai opiskelija yksinkertaisesti katoaa. Opettajat järjestävät erilaisia vaihtoehtoisia suoritusmuotoja parhaansa mukaan. Toki netin kauttakin voi opiskella, mutta jos opetus on suunniteltu niin, että se perustuu opiskelijoiden keskinäiselle vuorovaikutukselle tunneilla, yksi olennainen elementti jää hyödyntämättä.
Hyvä esimerkki siitä, että opiskelijoilta ei voida vaatia mitään, on käyttöön otettava valtakunnallinen opintopalautejärjestelmä eli tuttavallisesti kandipalaute. Siitä saatavat tulokset vaikuttavat yliopistojen rahoitukseen. Esitetyn pisteytyksen mukaan palautetta antamaton opiskelija tuo yliopiston pussiin 0 pistettä, negatiivisen palautteen antanut yhden pisteen jne. Tästä syystä yliopistot miettivät kuumeisesti erilaisia konsteja, joiden avulla opiskelijat saataisiin vastaamaan palautekyselyyn. Suunnitteilla on massiivisia kampanjoita, jotka ehkä nostavat vastausprosentit 30 prosentista 40 prosenttiin. Ihmiset, joiden tehtävänä on pohtia opintojen kehittämistä, joutuvat käyttämään aikansa tällaiseen näpertelyyn. Miksi ei voida vaatia, että jokainen opiskelija antaa ilmaiseksi saamastaan tutkinnosta palautteen?
Olemme vuosien saatossa sisäistäneet järjestelmämme ominaispiirteet niin, että emme huomaa, kuinka outoja ne ovat. Helsingin yliopiston hallitus on asettanut tavoitteeksi nostaa vuosittain 55 opintopistettä suorittaneiden määrän 25 %:sta 28:een. Kaikki ovat sitä mieltä, että tavoite on kunnianhimoinen. Tarkemmin ajatellen se on absurdi. Opiskelijan tulisi vuosittain suorittaa 60 opintopistettä, jotta hän valmistuisi viidessä vuodessa maisteriksi. Jos tämä otetaan todesta, 55 opintopistettä suorittaneita tulisi olla ainakin 90 %. Mutta kaikki tietävät, että se on mahdotonta nykyisten pelisääntöjen vallitessa.
Mitä opiskelijoiden lepsusta suhtautumista opintoihinsa seuraa yliopistolle? Ylimääräistä työtä ja ongelmia opetuksen suunnittelussa. Suomen yliopistoissa opettajat ovat muutenkin kovemmalla kuin samantasoisissa ulkomaisissa yliopistoissa, koska heitä on vähemmän opiskelijoiden määrän suhteutettuna.
Tilanteen korjaamiseksi on toki tehty lukuisia ehdotuksia. Yksi niistä oli Kari Raivion lanseeraama voutšer-järjestelmä kymmenisen vuotta sitten. Miksi mitään todellista painetta opintojen etenemiseen ei laiteta niin kuin tehdään lähes kaikissa muissa maailman maissa? Nähtävästi siksi että poliitikot pelkäävät menettävänsä opiskelijoiden äänet. Yliopistolta vaaditaan, että ne saattaisivat opiskelijansa nopeammin yhteiskunnan palvelukseen, mutta kunnon välineitä tähän ei anneta.
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että opiskelijat voisivat noudattaa enemmän peruskohteliaisuutta – ottaa vain sen määrän kursseja, joka on realistisesti suoritettavissa, ilmoittaa jos jättävät kurssin kesken sekä vastata palautteeseen, johon yliopisto toivoo vastattavan. Omasta mielestäni ehdotus viiden vuoden jälkeen käytävästä henkilökohtaisesta keskustelusta on oikein toimiva. Ylipäätään opetushenkilökunta ja opiskelijat tapaavat toisiaan liian vähän henkilökohtaisten keskustelujen merkeissä.
Kaikkien mainitsemiesi ongelmien suhteen vika ei kuitenkaan aina ole opiskelijoissa. Joskus esimerkiksi kurssien kuvaukset ovat niin epämääräisiä tai lyhyitä, että kurssin ensimmäisiltä luennoilta karsiutuu paljon väkeä, jotka eivät kerta kaikkiaan ole ennen kurssin alkamista saaneet tarpeeksi hyvää kuvaa siitä, mitä siellä tullaan käsittelemään. Myöskään kaikilla aloilla ei ole mahdollista edetä 55 tai 60 opintopisteen vauhtia vuodessa: pakollisia kursseja on päällekäin, ryhmät ovat pieniä ja kurssikirjat vähissä. Mainitsemasi yliopiston tarjoamat keinot opintojen sujuvoittamiseksi (Etappi ja HOPS-ohjaus) eivät myöskään ole tällä hetkellä kaikkein toimivimpia järjestelmiä. Kasvoton etappi-järjestelmä aiheuttaa monissa opiskelijoissa lähinnä pelkoa, eikä välitä kannustavaa asennetta.
En myöskään hahmota työelämän, opintojen ja muuta elämään kasvattavan toiminnan (kuten opiskelijajärjestötoiminnan) suhdetta niin yksioikoisena. Suomessa maisterintutkintojen suoritusajat ovat hieman keskimääräisiä eurooppalaisia pidempiä, sillä opintojen aikana tehdään usei töitä. Tämän ansiosta kuitenkin matka valmistumisesta koulutusta vastaaviin töihin lyhenee huomattavasti, kuten käy ilmi tästä artikkelista: http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/102877/kivinen.pdf?sequence=1. Kannattaa katsoa erityisesti toisella sivulla oleva kaavio eurooppalaisten yliopisto-opiskelijoiden työurista.
Opintojen nopeus koetaan tämänhetkisessä koulutuspoliittisessa keskustelussa itseisarvoksi, sillä OKM:n mittarit mittaavat tutkintoja ja niiden suoritusnopeuksia. Voi kuitenkin perustellusti pohtia myös sitä, onko tässä tieteen ja osaajien kouluttamisen kannalta järkeä. Monen nuoren elämässä fiksu ratkaisu on, että opinnot ja työelämä limittyvät toisiinsa. Erityisesti pääkaupunkiseudulla se on taloudellinen pakko, vaikka opiskelija nostaisi opitolainaakin. Tämä tarkoittaa sitä, että opinnot venyvät viidestä vuodesta vähän. Itse näen sen kuitenkin kokonaisuutena toimivana järjestelmänä. Opiskelijoilla on vastavalmistuneina jo työkokemusta, jota työnantajat puolestaan arvostavat.
Paineen sijaan siis kannustaisin opiskelijoita valmistumaan tehostamalla opintojen ohjausta, lisäämällä suoritusmahdollisuuksia ja erilaisia porkkanoita valmistumiseen – promootio toimii ainakin omalta osaltani mitä parhaimpaa sellaisena! Laajemmin haluaisin myös kyseenalaistaa, onko kiireen ilmapiirin luominen ja tehokkuuden ihannointi se keino, jolla yliopistoista saadaa parhaita osaajia.
Lähde: Kivinen, Osmo ja Nurmi, Jouni: Opiskelun nopeus ja työmarkkinarelevanssi – korkeakoulupolitiikan dilemma? Yhteiskuntapolitiikka 76 (6)/2011, s. 687–691.
<>.
”Miksi mitään todellista painetta opintojen etenemiseen ei laiteta niin kuin tehdään lähes kaikissa muissa maailman maissa? Nähtävästi siksi että poliitikot pelkäävät menettävänsä opiskelijoiden äänet.”
Entä yliopiston omat toimet. Missä ne ovat. Miksi syyttää pelkästään poliitikkoja?
Opiskelijoiden vikahan tämä. Olin kerran Etapissa jonne mut kutsuttiin. Olin kiinnostunut opintojen ohjauksesta, konkreettisesti siitä, pitääkö mun valita p225, h205 vai kenties y124 tai joku muu. Opinto-oppaan (vain netissä) ohjeet kun eivät olleet parhaita mahdollisia enkä tajunnut että ainut ohjaus jota kurssien valintaan tulee tulee kanssaopiskelijoilta.
Menin siis paikalle, vaikka kutsuja yritti perua sen edellisenä päivänä. Paikalle päästyäni tajusin miksi. Hänellä ei ollut mitään tarjottavaa minulle. Ei tiennyt mitä kursseja minun pitää käydä eikä miten opinto-opasta luetaan.
Kun olet noin huolissasi opiskelijoiden valmistumisesta, voitko näyttää valitsemastasi tiedekunnasta Googlella löytyvän asiakirjan, josta selviäisi mitä keskiverto-opiskelijan tulisi valita ja missä vaiheessa jotta valmistuminen onnistuu aikataulussa?
Olen esim itse odottamassa tammikuussa 2015 alkavaa kurssia jotta voin aloittaa kandin kirjoittamisen syksyllä 2015. Päällekkäin ei saa suorittaa, kurssi järjestetään kerran vuodessa, ei vaihtoehtoisia suoritustapoja. Olisiko tällaiset sudenkuopat esim yksi syy valmistumisten viivästymiseen?
Mielestäni se, että ainoana mahdollisuutena nopeuttaa valmistumista nähdään poliitikkojen siunaamat pakkokeinot, kertoo pahasta luovuuspulasta ja ongelmien yksisilmäisestä lähestymisestä. Jatkuvien tutkintouudistusten vaikutuksien, erityisesti pääkaupunkiseudulla täysin käsistä karanneen elämisen hinnan, työelämän epävarmuuden tai esimerkiksi opetuksen/ohjauksen ongelmien myöntäminen saattaisikin viedä terän opiskelijoiden syyllistämiseen keskittyvältä retoriikalta. Hyvää viholliskuvaa onkin turha monimutkaistaa tosiasioilla.
http://ity.ayy.fi/1600-tuntia-opiskelua-vuodessa-kuinka-tama-toteutuu-kaytannossa/
”Tästä syystä yliopistot miettivät kuumeisesti erilaisia konsteja, joiden avulla opiskelijat saataisiin vastaamaan palautekyselyyn.”
Marisemisen sijaan yliopistot voisivat käydä opintomatkalla Tanskan teknillisessä yliopistossa, jossa palautteen keruu on saatu toimimaan. Voin säästää matkakulut kertomalla miksi:
1. Palaute annetaan aikaisin. DTU:lla palautet annetaan jokaisesta kurssista erikseen, eikä yleisenä ”miten tyytyväinen olet yliopistosi opetukseen.” Kokemus on helpompi arvioida kun se on tuoreessa muistissa.
2. Palaute on tarpeeksi hienorakeista. Suomessa palaute on erittäin yleispiirteistä: ”Asteikolla 1-5, miten tyytyäinen olet kurssin sisältöön?” DTU:lla jokaisen luennoitsijan luennoista, tavoitettavuudesta, kurssimateriaalista jne. annettiin palautetta erikseen, jolloin oli oikeasti mahdollista paikallistaa kehittämiskohteet.
3. Palaute käytiin läpi pakollisella palauteluennolla, jossa henkilökunta joutui vastaamaan kritiikkiin. Samalla opiskelijoille tarjoutui mahdollisuus suhteuttaa oma kokemuksensa muiden kokemuksiin.
4. Yliopisto oli sitoutunut seuraamaan palautteen tuloksia ja toimimaan niiden pohjalta. Mikäli jonkun luennoitsijan tai jonkin kurssin saama palaute oli järjestään huonoa, se johti toimenpiteisiin.
Palautteeseen pätee sama sääntö kuin äänestysaktiivisuuteen: nukkuvat eivät äänestä, koska kokevat, ettei sillä ole mitään merkitystä minkään kannalta.
Läsnäolon edistämiseksi henkilökunnan akateemista vapautta luentojen ja harjoitusten ajankohtien suhteen pitää myös rajoittaa huomattavasti. Lukiosta tuttu tuntikaavio on otettava ainakin kandiopinnoissa käyttöön. Nykyään yliopistoilla näkee liikaa tilanteita, joissa kurssien opetustapahtumat menevät keskenään päällekäin tai luento on älyvapaaseen aikaan, esim. maanantai-iltana 16-19:00. Opetuksen suunnittelukin on helpompaa, jos ei ole liikaa liikkuvia osia.
Tanskassa opiskelijajärjestöjen ja yliopistojen välillä oli myös solmittu sopimus, jonka ansiosta tenttiviikolla vallitsi tenttirauha, eikä bileitä järjestetty. Suomessa aine- harrastusjärjestöt ja voisivat tulla samassa hengessä sen verran vastaan, että ryyppy- tai hiihtoreissuja ei järjestettäisi lukukausien aikana.