Tutkimukseen perustuva päätöksenteko ja tapaus Ukraina

Ulkoministeri Erkki Tuomioja parahti joitakin aikoja sitten valitellen, että tutkijoilta on tullut niukalti apua Ukraina-kysymyksen ratkaisemiseen. Yleensä tutkijat ovat voivotelleet sitä, että poliitikot eivät halua kuunnella heitä. Viime aikoina on paljon puhuttu tutkimukseen perustuvasta päätöksenteosta (evidence based policy). Tapaus Ukraina on hyvä testi sille, mitä se voisi olla.

Silloin kun kyse on luonnontieteellisistä faktoista, tilanne on jotenkin selkeämpi. Tiedeyhteisö tuottaa yhteisin ponnistuksin tietoa, jota tulisi käyttää päätöksenteon pohjana. Klassinen esimerkki on asbestin myrkyllisyyden osoittaminen. Vaikka tieteellinen näyttö oli kiistatonta, kesti vuosikausia, ennen kuin eri maissa saatiin aikaan asbestin käytön kieltävät lait. Miksi sitten tutkimustuloksiin ei haluttu uskoa? Siksi että rakennusteollisuus lobbasi kieltoa vastaan. Päättäjät uskoivat enemmän lobbareita kuin tutkijoita.

Kun tietoa tarvittaisiin vieraista maista, niiden kulttuurista ja mentaliteetista ulkopoliittisten ratkaisujen tueksi, tilanne on monin tavoin monimutkaisempi. Harvoin on tarjolla tiedeyhteisön tuottamaa yhtenäistä näkemystä siitä, mitä Putinin päässä liikkuu tai miten sanktiot purevat erilaisiin maihin. Tutkimustiedolle olisi kuitenkin valtava tarve. Sillä voisi olla megaluokan vaikutuksia. Jos Venäjä-pakotteet olisi voitu välttää, Suomen talous olisi ”säästänyt” satoja miljoonia, ehkä enemmänkin.

Kaikki tai ainakin selvä enemmistö Venäjä-tutkijoita piti pakotteiden käyttöä huonona ratkaisuna. Ne purevat harvoin missään. Venäjän nykyisessä tilanteessa, jossa suuri osa kansastakin kaipaa omanarvontuntoista politiikkaa, sanktiot vain kasvattavat nykyjohdon suosiota. Toki murinaakin kuuluu jonkin verran. Mutta onko lännellä aikaa odottaa sitä, että kansa nousee Venäjällä kapinaan nykyjohtoa vastaan? Vastaus on: ei.

Kysymys ei ole niinkään Venäjästä itsestään ja sen kanssa käytävästä politiikasta. Suomessa on poliitikkoja, joilla on riittävästi tietoa, taitoa ja halua hoitaa suhteita naapuriimme niin että kauppasuhteet toimivat ilman poliittista myötäilyä. Kyse on EU:sta ja sen suhteesta Venäjään ja Yhdysvaltoihin.

Monissa EU-maissa niin median kuin poliitikkojenkin suhtautuminen Venäjään on paljon mustavalkoisempaa kuin Suomessa. Tämä on heijastunut myös yhteisiin päätöksiin. Carl Bildtin kuuleminen Venäjä-asiantuntijana on ollut Moskovalle punainen vaate, ja sitä on arvosteltu jopa Ruotsissa. EU:n tarjous Ukrainalle talousavusta ja sen ehdoista heijasti huonosti maan talouden todellista tuntemusta.

Vaikka Venäjän toiminta aiheuttaa monissa eurooppalaisissa poliitikoissa oikeutettua ärtymystä, niin uskon, että on paljon myös niitä, jotka ovat hämillään koko tilanteesta. Yhdysvallat, joka ei ole vain liittolainen vaan myös kilpailija maailmanmarkkinoilla, on painostanut EU:ta pakotteisiin, jotka heikentävät Euroopan taloudellisia näkymiä. Hämmennystä lisää se, että Yhdysvallat vie samaan aikaan aseita Israeliin, joka suojellakseen oman maansa kansalaisia on tappanut 300 naapurimaan lasta.

Jotenkin tuli sellainen vaikutelma, että Tuomiojan lausahdus ja blogi heijastivat ennen kaikkea Suomen ongelmallista asemaa EU:ssa Venäjään nähden. Jotta ääni kuuluisi paremmin, tarvittaisiin mahdollisimman uskottavaa tieteellistä faktaa – tai ainakin tutkimukseen perustuvia asiantuntijanäkemyksiä.

Miten sitten tutkijoiden ääni voi kuulua yhteiskunnassa? Neljä pääkanavaa ovat: kommentit medialle, omaehtoinen kirjoittelu (katsaukset, yliöt, artikkeli ja kirjat suomeksi), raportit suoraan päättäjille (policy briefing) ja tieteelliset artikkelit.

Politiikan tekijät eivät paljon kostu kolmen lauseen kommenteista medialle. Kansainväliselle tiedeyhteisölle suunnatut tieteelliset artikkelit ovat tärkeitä suomalaisen Venäjä-tutkimuksen maineen kannalta, mutta sellaisenaan niillä ei ole käyttöä tiedeyhteisön ulkopuolella.

Jäljelle jäävät siis omaehtoinen kirjoittelu suomeksi ja raportointi suoraan tiedon käyttäjille joko kirjallisesti tai suullisesti. Tämä on se alue, jota meidän tulisi kehittää, kun haluamme saada päätöksentekoon enemmän tutkimuspohjaisuutta. Tiedonkulun siltoja ja foorumeita tulee rakentaa molemmista suunnista. Sekä tutkijoiden että tiedon tarvitsijoiden tulee olla entistä aktiivisempia.

2 thoughts on “Tutkimukseen perustuva päätöksenteko ja tapaus Ukraina

  1. Vahvoja kannanottoja ja painavaa sanaa. Tulisiko tieteen tuottaa sellaisia tutkimustuloksia, jotka miellyttävät johtajia? Näinhän tapahtuu joissain suurvalloissa…
    Mielestäni Arto Mustajoki sanoo osuvasti pakotteiden käänteisestä vaikutuksesta: Venäjä ei toimi eikä ajattele, kuten länsimaat otaksuvat ja toivovat. Sen ongelmat valtavana ja monikansallisena maana ovat aivan toista luokkaa ja erilaiset kuin eurooppalaisten kansallisvaltioiden asiat. Toisaalta: EU-kin alkaa olla Venäjän kaltainen köntti kansoja ja uskontoja, alueellista eriarvoisuutta, ja suuret kansat sanelevat katkerien, entisten NL:n alusmaiden säestyksellä, miten homma hoidetaan. Unelma Euroopasta rauhan tyyssijana on utopiaa. Kauhistelen sitä kauheaa, satavuotista kaunaa, joka tästäkin konfliktista syntyy näiden kansojen välille. Olen niin pettynyt Venäjään ja sen sekaantuminen Itä-Ukrainan kriisiin on mielestäni järkyttävää ja tuomittavaa, mutta dialogia – ja keskinäistä kunnioitusta – kehiin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *