Kun Stubb oli ensimmäistä kertaa tutkimus- ja innovaationeuvoston puheenjohtajana, agendalla ollut tutkimus- ja innovaatiopoliittinen linjaus jäi sivuroolin, kun pääministeri halusi ensin linjata neuvoston toiminnan. Seuraava kokous kutsuttiin Kesärantaan. Esityslistaa ei olisi, sen sijaan keskusteltaisiin, miten TIN toimii vastedes.*)
Kun ihminen tulee ensimmäistä kertaa uuteen ympäristöön, hän tarkkailee tilannetta ja tekee johtopäätöksiä. Kun kyseessä on valtion ja muun julkisen yhteisön piirissä pidettävä kokous, touhu tuntuu ensi näkemältä varmasti kummalliselta. Asioiden käsittely on junnaavaa, melkeinpä puuduttavaa. Uskon, että monilla meistä on vastaavanlaisia kokemuksia, mutta olemme pitäneet suumme kiinni.
Sivusta tullut ihmettelee, onko kaikki jaarittelu ja asioiden vatvominen tarpeellista, kun pitäisi viedä asioita eteenpäin ja kiireesti. Yleensä noviisi opetetaan kuitenkin nopeasti talon tavoille, koska kaikelle tekemiselle on hyvä selitys. Joskus sen nimi on ”demokraattinen asioiden käsittely” eli kaikkien mielipide on otettava huomioon, joskus se on ”huolellinen valmistelu”, joka takaa virheiden välttämisen, joskus se on ”näin on tehty ennenkin ja se on osoittautunut hyväksi käytännöksi”.
Neuvoston sihteeristö oli hämillään uudesta käänteestä ja sopersi tarpeesta viedä päätökseen tutkimus- ja innovaatiopoliittinen linjaus, joka on ärkein asiankirja, minkä TIN tuottaa. Sitäkin pitäisi käsitellä seuraavassa kokouksessa. Näin sitten sovittiinkin.
Stubbin sisääntulo oli räväkkä ja hämmentävä, mutta hän on oikeassa siinä, että pitäisi raivata tilaa vapaalle keskustelulle ja vähentää muodollisten kokousasioiden käsittelyä. Tätä pitäisi miettiä myös yliopistoissa.
Kuulen monen tässä vaiheessa sanovan: pykälät edellyttävät monien asioiden virallista käsittelyä. Näin on. Kyse on näiden kokoustyyppien suhteesta. Usein ajankäytön suhde on 80% virallisia kokouksia 20% iltakoulutyyppistä ideointia. Pitäisikö suhteen olla toisin päin?
Humanistisen tiedekunnan edellinen dekaani oli jo aloittanut käytännön, jossa tiedekuntaneuvoston kokouksissa varataan tunti aikaa keskustelulle. Toinen tunti jätetään päätösasioille, joita on noin 25 per kokous. Niistä 95% menee läpi nuijan kopautuksella.
Paradoksaalista on, että erityisen suuri rooli tiedekuntaneuvostolla on väitöskirjojen laadunvalvojana. Jokainen väitös on päätösasia kolme eri kertaa: kun valitaan esitarkastajat, kun annetaan painatuslupa ja kun työ hyväksytään lopullisesti. Kuitenkin juuri tämä asia on sellainen, jossa tiedekuntaneuvostolla on hyvin kapea asiantuntemus.
Tunnin keskustelu kokousten alussa on hyvä asia, mutta kovin pitkälle siinä ei useinkaan päästä. Kun 19 ihmistä vaihtaa mielipiteitään salissa, jossa istutaan fyysisesti kaukana toisistaan, niin ei ole helppoa päästää luontevaan mielipiteiden vaihtoon. Järjestimme tiedekuntaneuvoston kanssa toukokuussa erillisen suunnittelu- ja ideointisession käyttäen flinga-tekniikkaa. Siitä jäi hyvä maku, kaikki olivat innolla mukana ja pääsimme monessa asiassa konkretian tasolle.
Yksi ongelma on edustuksellinen demokratia. Se on suuri siunaus ja hieno asia, mutta kun päättämässä istuu 20 ihmistä, jotka tuntevat edustavansa jotakin tahoa, demokratiasta tulee helposti vain mahdollisuus ja oikeus omien asioiden puolustamiseen eikä velvollisuus osallistua yhteisen tulevaisuuden suunnitteluun.
Usein ratkaisuksi edellä kuvattuun ongelmaan nähdään johtajien vallan lisääminen ja toimielinten jäsenten määrän vähentäminen. Tämä on kuitenkin yksinään huono ratkaisu, koska asioiden eteenpäin viemiseksi tarvitaan dialogia. Siksi sääntönä tulee olla: mitä enemmän muodollista demokratiaa kavennetaan, sitä enemmän on tarjottava tilalle epävirallista keskustelua, asioiden taustoittamista ja tiedon jakamista. Tämä meiltä johtajilta usein unohtuu.
*) Koska tapoihin kuuluu, että tutkimus- ja innovaationeuvoston kokousten tapahtumista ei kerrota ulospäin, olen pyytänyt pääministeriltä luvan tämän blogin julkaisemiseen.