Suomen Akatemian pääjohtaja Heikki Mannila muisteli Suomen tieteen tila -raportin julkistustilaisuudessa lääketieteellisen kemian professorin Johan Järnefeltin sanoneen, että yliopiston menestys riippuu kahdesta seikasta: keitä se ottaa opettajiksi ja keitä opiskelijoiksi. Professorivalinnat ovatkin olleet kehittämiskohteina yliopistoissa viimeisten kolmen vuoden aikana.
Yliopiston hallintomallit, laitoskoot ja tuloksellisuusindikaattorit ovat toissijaisia sen rinnalla, mikä merkitys yliopiston tulokseen on niillä ihmisillä, jotka kulkevat sen luentosaleissa, käytävillä ja kuppiloissa. Jos opiskelijat ovat lahjattomia ja laiskoja, he eivät opi, vaikka opettaja päällään seisoisi. Jos opettajilla ei ole mitään annettavaa, opiskelijat eivät opinnoistaan paljoa kostu – toki oppivat jonkin verran toisiltaan.
Suomalaiset yliopistot ovat perinteisesti kiinnittäneet melko vähän huomiota opiskelijavalintoihin. Valintakokeiden laadinta ja korjaaminen on ollut kaikkein vähiten haluttu homma, niinpä se on usein sysätty nuorimmalle juuri taloon tulleelle opettajalle. Toki tiedekunnat ja laitokset ovat tässä asiassa ryhdistäytyneet, mutta jos ajatellaan opiskelijavalintojen merkitystä, niin aika vähälle huomiolle ne edelleen jäävät.
Professorien valinta on sen sijaan pistetty kokonaan uusiksi. Aikaisemmassa järjestelmässä valinta oli ulkoistettu asiantuntijoille, jotka syynäsivät suurennuslasin kera hakijoiden tieteelliset ansiot. Tiedekuntaneuvostojen tehtäväksi jäi asiantuntijoiden antamien sijoitusten yhteenlasku. Tätä pidettiin ainoana tasapuolisena ja luotettavana tapana valita professori. Monien silmissä menettely oli myös objektiivinen – siitä huolimatta että asiantuntijat olivat usein eri mieltä.
Prosessi kunnioitti erityisesti tehtävään hakeneiden yksilöiden näkökulmaa: jos asiantuntijat pitävät minua kaikkein pätevimpänä, minulla on oikeus saada kyseinen virka. Koska liikkuvuus yliopistojen välillä oli vähästä, nuoret tutkijat kyttäsivät vuosikaudet professorinsa kuolemaa tai eläkkeelle siirtymistä. Sen jälkeen he pääsivät mittauttamaan, kuka heistä nousee hänen valtaistuimelleen. Koska asiantuntijoilla oli ratkaiseva rooli, hakijoilla oli – oikeusvaltion parhaiden perinteiden mukaisesti – oikeus valittaa kaikista prosessin vaiheista.
Nyt valinnan ideologia on käännetty ylösalaisin. Kenelläkään hakijoista ei ole oikeutta saada professuuria, sen sijaan yliopistolla ja sen tiedekunnilla ja laitoksilla on velvollisuus valita tehtävään paras hakijoista. Paras on se, jolla on parhaat edellytykset viedä alan tutkimusta ja opetusta eteenpäin. Edelleenkin pyydetään asiantuntijalausunnot, mutta hakijoita ei aseteta niissä paremmuusjärjestykseen. Tämän lisäksi arvioidaan opetusansiot. Hakijoiden haastattelulla on suuri merkitys.
Kun uutta järjestelmää ajettiin sisään, yksi kollega puki sanoiksi monien huolen: sittenhän pärstäkerroin ratkaisee. Asian voi sanoa myös toisin. Kun etsitään oppiaineen ja yliopiston kannalta parasta henkilöä, joudutaan arvioimaan erilaisia ominaisuuksia tutkimusansioiden ohella: pystyykö hän hankkimaan ulkopuolista rahoitusta, onko hänellä halua ja kykyä yhteistyöhön, mihin suuntaan hän voisi viedä oppiaineen tutkimusta. Subjektiivista? Kyllä.
Suuri vastuu valintaprosessissa on viisihenkisellä valmisteluryhmällä erityisesti prosessin ensimmäisessä vaiheessa, kun valitaan ne hakijat, joista pyydetään asiantuntijalausunto ja joita haastatellaan. Joukon ulkopuolelle jäävät saattavat kokea kärsineensä vääryyttä, kun eivät pääse tarkemman arvioinnin piiriin. Jos hakijoita on paljon, parhaaksi itsensä kokevia voi olla toista kymmentä, joista vai pieni osa pääsee toiselle kierrokselle.
Professorin tehtäviin kuuluu myös yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Kansainvälistyspaineiden puristuksessa valintaa tehtäessä pitää kysyä, voiko professori selvitä tästä roolista osaamatta suomea. Joskus voi, joskus ei. Kun etsitään fysiikan professoria, jonka toimialana on erityisesti CERNissä tehtävä tutkimus, suomen kielen taidolla ei ole merkitystä. Mutta kun halutaan valita paras henkilö sosiaalipolitiikan tai vanhuspsykiatrian professoriksi, suomalaisen yhteiskunnan tuntemus ja suomen kielen osaaminen ovat ansioita, joita ei voida sivuuttaa.