Samalla kun odottelemme uutta Finlandia-palkinnon saajaa, voimme muistella viime vuoden voittajaa. Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme on henkeäsalpaava kirja. Venäläinen kulttirunoilija Marina Tsvetajeva paiskataan lukija eteen ilman runojen tuomaa suojamuuria. Hän on ennen kaikkea äiti, joka menettää totaalisesti henkisen yhteyden tyttäreensä Ariadnaan eli Aljaan eli Hippoon. Tunne on molemminpuolinen: mitä lähempänä tytär on äitiään fyysisesti, sitä etäisemmältä tämä tuntuu psyyken tasolla.

Pelo kuvaa ihmisten arkea. Päähenkilöt syövät, nukkuvat, tekevät retkiä ja matkoja. Samalla selitetään takaumien avulla, miksi he toimivat niin kuin toimivat. Psykologinen kerronta tuo mieleen Volter Kilven Alastalon salissa. Mutta siinä missä Kilpi seisahtuu kymmeniksi sivuiksi peilaamaan piippua valitsevan isännän sielunmaisemaa, Pelo ei pysäytä henkilöitään paikalleen, vaan tarina soljuu kivikkoisena purona eteenpäin.

Kirjailijan lyyrinen kerronta on niin elävää ja tarkkaa, että lukija tuntee kastuvansa yhdessä päähenkilöiden kanssa kävelyretkellä Tšekinmaan mäkisessä maastossa, osallistuu illanviettoon sekalaisen seurakunnan kanssa datšalla – ja säpsähtää joka kerta, kun apparaatin käskyjä noudattavan ”kuulustelijan” erikoisrakenteisen pampun iskut osuvat lasta odottavan Aljan iholle.

Elämän ja kuoleman välillä on vain ”ohut verho”, Pelo määrittelee. Koko teoksen maailma on täynnä ristiriitoja ja vastakohtien luomia jännitteitä. Vaikka teksti kuvaa tavallista arkista elämää, tavallista ei ole mikään. Alja tiedostaa omat poikkeukselliset kykynsä mutta haluaa kuitenkin olla kuin muutkin samanikäiset tytöt. Alja, Marina ja monet muut teoksen ihmiset ovat kukin tavallaan onnettomia; joku voisi sanoa, että he ovat pahasti epäonnistuneet elämässään. Samalla heistä huokuu ylevyyttä ja henkevyyttä, jollaista ei normaalissa elämässä ole.

Kuvitelmat ovat kirjassa kuin aitoa elämää, eletty elämä on niin uskomatonta että se tuntuu kuvitelmalta, unelta. Välillä lukija pohtii, kuinka paljon kirjan tapahtumista on otettu suoraan päähenkilöiden saksaksi käännetyistä päiväkirjoista, kuinka paljon siinä on kirjailijan omaa sepitystä. Lukukokemuksen kannalta sillä ei ole kuitenkaan merkitystä. Kyse ei ole päiväkirjasta eikä dokumentista vaan kaunokirjallisesta teoksesta.

Pelo luo kirjaansa niin aidon venäläisen tunnelman, että kirjaa lukiessani huomasin välillä pohtivani, miltä teksti on kuulostanut alkukielellä ”ennen käännöstä”. Kyky loihtia lukijan eteen venäläisyyden monet vivahteet on uskomatonta, koska kirjailija väittää olevansa venäjän kielen suhteen ummikko. Teosta varmaan jo käännetään venäjäksi. On herkullista odottaa venäläisten reaktioita. Mitä he sanovat, kun joku venäjää taitamaton suomalainen piirtää heidän eteensä aivan uudenlaisen Tsvetajevan, ihmisen eikä runoilijan?

Kaikkein traagisin kontrasti syntyy ideologiasta ja uskosta. Koko Tsvetajevan perhe muuttaa Ranskasta Moskovaan siinä uskossa, että voivat rakentaa paremman ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan – vain kokeakseen loputonta vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Vaikka kirjan tehtävänä ei ole kuvata totalitaarisen yhteiskunnan kauheuksia, ne muodostavat karmivat puitteet kaikelle mikä tapahtuu.

Taas kerran lukija pakotetaan kysymään mielessään, mikä oppi opettaa likvidoimaan juuri ne ihmiset, jotka haluavat olla vilpittömästi rakentamassa parempaa yhteiskuntaa. Ovatko he vaarallisia siksi, että uskaltavat ajatella omilla aivoillaan? Vai onko kaikki vain suurta väärinymmärrystä, kun hierarkian alemmilla tasoilla olevat ihmiset tulkitsevat ohjeita ja määräyksiä siten, että voivat toteuttaa omia likaisia tarpeitaan? Vai onko kaikki seurausta pelon kehästä, josta kukaan ei pääse irti?

Tsvetajeva oli itseoikeutettuna niiden 15 kirjailijan joukossa, joita muisteltiin Sotšin kisojen päättäjäisten huikeassa spektaakkelissa. Niin paljon kun venäläiset rakastavatkaan suuria kirjailijoitaan, helppoa heidän elämänsä ei ole ollut. Tsvetajevan lisäksi Jesenin ja Majakovski tekivät itsemurhan.

Puškin ja Lermontov kuolivat kaksintaistelussa saamiinsa vammoihin. Gumiljov mestattiin vankilassa. Gorki kuoli hämärissä olosuhteissa. Brodsky ja Solženitsyn olivat vallanpitäjien epäsuosiossa ja karkotettiin maasta. Dostojevski vältti täpärästi kuolemantuomion mutta joutui viettämään viisi vuotta pakkotöissä Siperiassa. Nyt he ovat kaikkien ihailun kohteita ja kuuluivat niiden suurten kirjailijoiden joukkoon, jotka venäläiset halusivat ylpeinä esitellä muulle maailmalle. Nuori venäläinen bloggaaja hihkaisi ”tässä meitä ei ainakaan kukaan voita”.