Viikon sisällä on tullut kolme raporttia, jotka kaikki tähtäävät Suomen korkeakoulujärjestelmän uudistamiseen. Otsikko ei kuitenkaan liity niihin, vaan se on tutkimus- ja innovaationeuvoston linjapaperin yksi resepti Suomen pelastamiseksi. Vastaavassa dokumentissa neljä vuotta aikaisemmin luki ”yliopistojärjestelmän uudistaminen”, nyt maan ylin tiedepoliittinen elin vaatii radikaalia uudistamista. Kuinka radikaaleja nyt tehdyt ehdotukset sitten ovat?
Opetus- ja kulttuuriministeriön tilaama ja Technopoliksen toteuttama raportti keskittyy toimeksiantonsa mukaisesti duaalijärjestelmän arviointiin eli yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen väliseen työnjakoon. Tämä asia oli pitkään Suomessa tabu, josta ei julkisesti keskusteltu, mutta viimeisen vuoden aikana sitäkin enemmän.
Pääosin tunnetuista kansainvälisistä asiantuntijoista koostuvan asiantuntijaryhmän pikavauhtia tekemä raportti on perussävyltään kohtelias. He ovat sitä mieltä, että suomalainen järjestelmä toimii paremmin kuin mitä itse annamme ymmärtää. Niinpä ehdotuksetkaan eivät ole kovin radikaaleja. Lisää yhteistyötä ja kansainvälisyyttä.
Viime viikolla ilmestyi myös Suomen rehtorienneuvoston UNIFIn raportti, joka koostuu alakohtaisten ryhmien ehdotuksista yliopistojen profiloitumisen vauhdittamiseksi. Verrattuna aikaisempiin vastaavin selontekoihin, tuore raportti on pitkä askel eteenpäin konkreettisten askelmerkkien määrittelyssä. Paljon on kuitenkin vielä työtä edessä, jotta ehdotukset muuttuisivat teoiksi.
Yliopistojen autonomiaa on Suomessa lisätty. Se on hyvä asia ja sitä tulee kunnioittaa. Mutta samalla se on johtanut tilanteeseen, jossa kukaan ei ota vastuuta Suomen yliopistolaitoksen kokonaisuuden kehittämisestä. Ilman tällaista näkemystä joudumme odottamaan liian kauan, jotta profiloituminen johtaisi tutkimus- ja innovaationeuvoston edellyttämään radikaaliin uudistumiseen. UNIFIn raporttikin perustuu lähinnä yliopistokohtaiseen tarkasteluun, ei niinkään siihen, mitä Suomen pitäisi tehdä.
Tuula Teerin kanssa tekemässämme EVA-raportissa esitämme mekanismin, joka lähtee Suomen tarpeiden määrittelystä. Meidän pitäisi ensin päättää valtakunnan tasolla, monessako paikassa Suomessa on mielekästä opettaa fysiikka, saksaa tai sosiologiaa. ”Mielekästä” tarkoittaa sellaista yksikkökokoa, joka mahdollistaa monipuolisen ja tehokkaan opetuksen niin, että professoreilla ja muilla opettajilla jää aikaa tehdä myös tieteellisesti ja/tai yhteiskunnallisesti merkittävää tutkimusta.
Meille ei riitä se, että valtakunnassa valmistuu x määrä kandidaatteja, maistereita ja tohtoreita. Ratkaisevaa on se, mitä he osaavat ja millaisen tieto- ja taitopaketin he vievät mukanaan siirtyessään yliopistosta työelämään. Heidän tulisi olla yhteiskunnan uudistamisen vetureita. Luovia ja kriittisiä uudistajia ei tarvita vain yrityksissä, vaan yhteiskunnan kaikilla sektoreilla.
Toinen keskeinen uudistus, jota esitämme Tuulan Teerin kanssa, on tutkintojen tasojen selkeämpi erottaminen toisistaan. Monesta muusta maasta poiketen Suomessa opiskelija saa heti opinto-oikeuden sekä kandidaatti- että maisteriopintoihin. Esityksemme mukaan jatkossa suurin osa opiskelijoista edelleenkin jatkaisi maisteriopintoihin, mutta uskomme, että jos kandidaatti- ja maisteriopintojen välissä on joitakin kynnyksiä, opiskelijat vaihtaisivat useammin koulutuslinjaa tässä vaiheessa. Yhteiskunta tarvitsee osaajia, joilla on erilaisia osaamiskombinaatioita.
Toki siirtyminen on nykyäänkin mahdollista, mutta pieni kynnys pistäisi helpommin huomamaan muutkin vaihtoehdot. Opiskelijoiden joukossa on myös jonkin verran niitä, joiden ei kannattaisi jatkaa maisteriopintoihin. He voisivat siirtyä työelämään ilman että puskisivat väkisin läpi maisteriopintoja.
En osaa määritellä, ovatko mainitut uudistukset radikaaleja, mutta sellaiseksi on luokiteltava Tampereen troikkahanke, jossa nivoutetaan kahta yliopistoa ja yhtä ammattikorkeakoulua yhdeksi kokonaisuudeksi. Se osoittaa raikasta uudistushenkisyyttä, jossa ei välitetä nykyisistä laesta ja asetuksista, vaan ruvetaan etsimään puhtaalta pöydältä parhaiten toimivaa ratkaisua. Kukaan ei vielä tiedä, onnistuuko Tampereen hanke, mutta se toimikoon esimerkkinä muille, jotka pelkäävät nostaa kissoja pöydille, vaikka näkevät uudistumisen tarpeellisuuden.