Pääministeri Sipilä vakuutti hallitusneuvottelujen aikana, että koulutus on yksi kolmesta alueesta, joihin uusi hallitus haluaa panostaa. Kun sitten hallituksen leikkauslista toukokuussa julkaistiin, kävi ilmi, että yliopistojen osalta ”panostaminen koulutukseen” tarkoittaa 75 miljoonan euron lovea perusbudjettiin. Minulla on suuri houkutus liittyä valittajien kuoroon ja varoittaa hallitusta siitä, kuinka tuhoisasti leikkaukset vaikuttavat suomalaisten osaamisen tasoon. Mutta otankin toisen näkökulman. Kerron, miten tästä selvitään ja vielä siten, että Suomen yliopistolaitoksesta tulee entistä ehompi.
Hallitusohjelmassa todetaan, että ”rahoituksen vähennystä ei kuitenkaan tule kohdistaa sellaiseen toimintaan, mikä merkitsisi opetuksen ja tutkimuksen heikentymistä, vaan erityisesti talous-, henkilöstö-, tieto- ja opetushallintoon”. Kaikki ymmärtävät, että tämä on pelkkää poliittista liturgiaa, jolla ei ole realistista pohjaa. Laskimme humanistisessa tiedekunnassa, mitä leikkaukset merkitsevät meille. Todellakin: ne voidaan tehdä erottamalla KAIKKI hallinnossa töitä tekevät. Jos opettajat pistetään tekemään hallinnon työt, aivan varmasti ”opetus ja tutkimus heikentyvät”.
Toki atk-kuluissa voidaan saada aikaan säästöä ja hallintoa voidaan keskittää lisää, mutta syntyvää vajetta ei näillä toimilla korvata. Kylmä totuus on, että opetus- ja tutkimushenkilöstöäkin on vähennettävä. Hahmottelen, miten se tehdään ilman, että opetuksen ja tutkimuksen laatu kärsii.
Ensinnäkin otetaan todesta se, minkä tutkimus- ja innovaationeuvosto totesi: Suomen korkeakoululaitos tarvitsee radiaalia uudistumista. Meillä opetuksen ja tutkimuksen toiminnalliset yksiköt ovat keskimäärin selvästi pienemmät kuin tärkeimmissä kilpailijamaissa. Tuula Teerin kanssa tekemässämme EVA-raportissa linjasimme tarkemmin mihin suuntaan uudistusta pitäisi viedä. Yliopistojen profiloitumista ovat pohtineet myös lukuisat työryhmät. Rohkeaksi kehuttu Sipilän hallitus ei tässä asiassa ole rohkea: se ei esitä mitään konkreettista asian eteenpäin viemiseksi.
Uudessa tilanteessa yliopistot yhdessä opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa lopettavat konditionaalin käytön ja pistävät tuulemaan. Kansallinen työnjako suunnitellaan uudelta pohjalta niin että kaikkialla ei tehdä kaikkea. Tohtorikoulutus annetaan kunkin alan parhaille yksiköille, maisterikoulutustakin keskitetään, kandidaattikoulutus laaja-alaistuu yhteiskunnan tarpeiden mukaisesti. Tämä näkyy ministeriön rahanjakomallissa: ministeriö ostaa tutkintoja sieltä missä ne tehdään laadukkaimmin.
Yliopistojen sisällä kaivetaan esille uudistusideat ja kehittämissuunnitelmat, joita on pyöritelty vuosikaudet erilaisissa työryhmissä ja käytäväkeskusteluissa, mutta joiden aikaansaamisen esteenä on ollut julkisen sektorin toimiin liittyvä yleinen hitaus. Omassa tiedekunnassani haluan viedä läpi ainakin seuraavia uudistuksia.
Opiskelijat otetaan enemmän mukaan opetukseen ja tutkimukseen. Tämä merkitsee opiskelijakeskeisten opetusmetodien käyttöä, tutkimusprojekteihin kiinteämmin liittyviä graduja ja ”virka-asuisia” studenttioppaita, jotka auttavat seuraavan kurssin opiskelijoita tehtävien teossa. Kaikesta tästä hyötyvät sekä opiskelijat että opettajat. On tällaista on toki tehty aikaisemminkin, mutta se on ollut satunnaista ja huteraa. Nyt niistä tehdään valtavirta, joka näkyy. Kun näin tehdään, oppimistulokset paranevat ilman että resursseja tarvittaisiin lisää.
Tuunaa työsi -pohdinnasta tehdään kaikkia opettajia koskeva prosessi. Jokainen tarkkailee kriittisesti työtapojaan ja tottumuksiaan. Näin päivät eivät kulu vain rutiinien pyörittämiseen, vaan aikaa jää energiaa kuluttavien tehtävien lisäksi sellaisiin jotka tuovat energiaa. Näitä on opetuksen järjestäminen yhteistyössä muiden kanssa ja tutkimustyön tekeminen ja johtaminen.
Talouden niukkuus tuo järkeä myös henkilöstöpolitiikkaan. Kun opetusresursseista joudutaan leikkaamaan, on turhauttavaa se, että laitokset joutuvat maksamaan palkkaa tuottamattomasta työstä. Sadan opettajan joukossa on yleensä pari sellaista, joiden työn muut joutuvat tekemään tai ne jäävät kokonaan tekemättä. Heidän irtisanomisensa ei yliopiston taloutta pelasta, mutta yleisen työilmapiirin kannalta on parempi, että heille ei maksettaisi palkkaa tekemättömästä työstä.
Tietysti on myös niin, että yliopistot tuottavat korkeatasoisempia tutkintoja ja parempaa tiedettä, jos leikkauksista luovutaan. Joka tapauksessa lähden pohdinnoissani siitä, että Helsingin yliopistoon kohdistuvat erityisleikkaukset perutaan; eihän hallitus voi tieten tahtoen rampauttaa yhteiskunnallisesti ja kansainvälisesti Suomen tärkeintä tieteellistä instituutiota.