Rehtori Jukka Kolalla ei ole mitään tekemistä Juupajoella sijaitsevan Merosen baarin kanssa, mutta eilinen aurinkoinen sää yhdisti nämä asiat toisiinsa yllättävällä tavalla.
Perjantai-iltapäivällä oli rehtorin järjestämä tilaisuus, jossa dekaanit ja muu hallintoväki keskusteli johtajien asemasta yhteisöviestinnässä. Sisäisessä viestinnässä on aina parannettavaa, kriisiaikana se on erityisen tärkeää. Meitä johdatteli teemaan viestinnän professori Anu Kantola.
Hän puhui myös kaikkien työntekijöiden, myös johtajien, jaksamisesta. Jotta selviäsi töissä, on huolehdittava henkisestä ja fyysisestä kunnostaan. Rehtori melkein käski rentoutumaan viikonlopun aikana. En aina ota rehtorin puheita todesta, mutta tällä kertaa neuvo meni mutkan kautta perille.
Tässä vaiheessa on hieman taustoitettava tarinaa. Asun vaimoni kanssa Juupajoella, joka on itsenäinen kunta Oriveden ja Mänttä-Vilppulan välissä. Juupajoki on kuuluisa muun muassa Hyytiälän metsäasemastaan. Monet muistavat paikkakunnan myös runsas viisi vuotta sitten sinne pudonneesta Hornetista. Kone tuli kovan pamauksen saattamana suoraan kallion kylkeen runsaan kilometrin päähän talostamme ja sukumme kesämökistä. Uutinen levisi myös Suomen rajojen ulkopuolelle. Erityisesti venäläiset lehdet kertoivat innokkaasti, että Juupajoen kaupungissa putosi maahan amerikkalaisvalmisteinen kone.
Palatkaamme lauantaiaamuun. Heräsin melko varhain ja sain aamutuoreilla aivoilla kirjoitettua jonkin verran järkevän tuntuista tekstiä ”paperille” eli tietokoneen muistiin. Mutta kun aurinko nousi vähän korkeammalle, se alkoi suorastaan häiritä kirjoittamista häikäisyllään. Tajusin, että olisi synti istua sisällä tällaisella kelillä. Sitten vaimo, jota kannattaa totella useammin kuin rehtoria, keksi, että tehdäänpäs hiihtoretki Merosen baarille.
Ihminen välttää sellaisia asioita, joissa on huono. Sen vuoksi en ole innokas hiihtäjä, vaimo on siinä lajissa paljon parempi. Mutta olosuhteet olivat liian hyvät hiihdon välttämiseen tekosyiden varjolla. Yöllä oli ollut seitsemän astetta pakkasta ja nyt lämpötila oli nollassa. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Niinpä huomasin suostuvani; olin suorastaan innostunut. Rantasaunaan tuli ja sukset jalkaan. Koska oli hankikanto, saattoimme valita suorimman reitin Merosen baarille.
Eräässä mäessä vaimo hihkaisi, että tämä on kuin kumparelaskua. Ehdin huikata, että niin onkin, mutta sitten olinkin jo turvallani lumessa. Nousin ja otin hieman vauhtia – kunnes kupsahdin taas. Vaimo on oppinut olemaan pilkkaamatta kömpelyyttäni, pelkää varmaan, että heitän koko homman siihen.
Dekaanin rooli ei tosiaankaan seurannut ladulle, mutta tutkijan roolista on vaikea päästä eroon. Tarkkailin kommunikaatiotamme. Yleisin puhemoodi tuollaisissa olosuhteissa on höpinäpuhe. Sitä puhutaan niitä näitä, mutta ei ole niin väliksi, kuuleeko ja kuunteleeko toinen. Suksen suhinan ja etäisyyden vuoksi kaksikolmasosaa puheesta jää kuulematta. Sillä ole kuitenkaan merkitystä, kun sanoo Taitaa olla tämän kevään kirkkain päivä, Hei, tuolla on jo pajunkissoja tai Onpas Turhalan talo paljaan näköinen täältäpäin. Vaaralliseksi tilanne tulee, jos ei huomaa puhemoodin muutosta, kun vaimo sanoo Älä mene sinne, siellä voi olla sulaa.
Keskiolutbaarit ovat maaseutukulttuurin ydintä. Ei ihme, että M.A. Numminen kierteli niitä 1980-luvulla ja kokosi kokemuksensa kirjaksi. Mietin etukäteen, mistähän maaseudun mainiot maailmanparantajat siellä tänään puhuvat. Ajattelin, että meitä yhdistävä nimittäjä voisi olla Juha Sipilä. Puolenpäivän maissa turisijoita ei baarissa kuitenkaan ollut. Baariin eksyi vain yksikätisen rosvon pelaaja. Tosin eivät ole nämäkään koneet enää entisenlaisia: käsivivun sijasta pelaajan tarvitsee painaa vain nappia. Kirkoissa kerätään kolehtia köyhille, baareissa kansanterveydelle. Maaseudun baarin erottaa moni muukin asia Hesan kuppiloista, muun muassa olutpullon hinta: kolme euroa.
Paluumatka sujui yhtä hulppeasti. Kun voi itse määritellä vauhdin, ei tule rehkittyä liikaa. Matkalla poikkesimme kirjaamaan itsemme vanhan meijerin kupeessa olevaan latupäiväkirjaan. Näin latuja ylläpitävä kyläyhdistys saa toimintapisteitä. Kymmenen kilometrin lenkin aikana näimme yhden muun hiihtäjän, joka jäi tietysti rupattelemaan, ja kaksi pilkkijää.
Kun sitten istun hiihtoretken jälkeen rantasaunassa, mietin, olenkohan maanantaina jaksavampi dekaani, kun olen huolehtinut henkisestä ja fyysisestä kunnostani. Toivottavasti.