Jalkapallo on tuonut suomalaisille oivan keinon vaipua itsesääliin: olemme huonoja ja tulemme aina olemaan. Puhumalla jatkuvasti mahdollisuuksien menettämisestä karsintalohkossa väännämme veistä vuotavassa haavassa ja samalla teemme pelaajista suuria haaveiden pilaajia. Ehkä kannattaisi ottaa oppia siitä, miten Tuomas Sammelvuo vie lentopalloa eteenpäin.

Jalkapallo on hieno laji. Ei ole ihme, että se on maailmalla ylivoimainen ykkönen urheilulajina. Monissa maissa se täyttää puolet nuorten urheilun harrastajien ja urheilusta kiinnostuneiden horisontista. Kun istuu suuren kentän katsomossa ja aistii pelin kiihkeää tunnelmaa, on kuin saisi hengellisen kokemuksen. Television välityksellä voi seurata pelin yksityiskohtia, kuten kovia taklauksia ja nerokkaita maaleja, mutta kentän laidalta voi nähdä koko joukkueen sijoittumisen ja asettua pelaajien asemaan syöttöjä annettaessa – he eivät voi ruohon tasolta nähdä kaikkia vapaana olevia pelaajia.

Ratinassa oli melkein nollakeli, mutta tunnelmaa riitti. Parisen sataa kroaattikannattajaa jaksoi kannustaa omiaan koko ajan seisten. Vastapään Pohjoiskaarre johti Suomen fanien S-U-O-M-I-huutoja, vaikkei ollutkaan pohjois- vaan länsikaarteessa. Yritin itse säästää ääntäni, mutta ilmeisesti olin huudoissa mukana, koska seuraava aamuna kurkku oli käheänä.

Tunnelma oli korkealla vielä ottelun jälkeen junassa Tampereelta Helsinkiin. Suomalaiset fanit pohtivat rauhallisesti ottelun tapahtumia, kroatialaiset pitivät vähän isompaa ääntä. Heidän vaunuosastossaan leijui vahva maustetun makkaran tuoksu, ehkä heillä oli muitakin omia eväitä mukanaan. Kroatian faneista muodostui heti yleisvaikutelma – viiskymppisiä miehiä, jotka joko käyvät ahkerasti punttisalilla tai tekevät ruumiillista työtä. Heistä huokui fanittamisen perusidea: halu viettää aikaa samanmielisten kanssa, niin ettei tarvitse selitellä omia kiinnostuksiaan eikä näytellä olevansa joku muu kuin oma itsensä. Matka sujui rauhallisesti. Vain yksi fani poistettiin junasta Tikkurilassa, en nähnyt oliko Kroatian vai Suomen kannattaja.

Sitten Sammelvuon oppeihin. Kun häneltä kysytään, onko Suomella mahdollisuus selviytyä jatkoon karsintalohkosta, hän vastaa joka kerta kärsivällisesti suunnilleen näin: ”Emme ajattele sitä. Keskitymme aina seuraavaan otteluun ja jokaiseen palloon siinä. Tietysti tähtäimessä on aina voitto, mutta se ei tule ajattelemalla sitä, vaan tekemällä jokainen liike kentällä huolellisesti ja keskittyneesti.”

Jalkapallodiskurssin on vallalla päinvastainen tapa puhua. Yleisenä teemana sekä mediassa että fanien puheissa on pohdinta siitä, pääseekö Suomi nyt(kään) karsintalohkosta kisoihin. Otsikot pauhaavat joka pelin jälkeen Hyvästit MM-kisoille, vaikka jaossa on vielä 21 pistettä. Lähestymistavassa on samaa masokistista itsesääliä kuin euroviisuissa: olemme muita huonompia. Jotta huonous näyttäisi mahdollisimman totaaliselta, vertaamme itseämme meitä pienempiin maihin, joita olemme jäljessä, emmekä Kiinaan tai Intiaan, jotka ovat takanamme.

Entä toteutuvatko Sammelvuon opit kentällä? Vain osittain. Eräs junassa Tampereelta palannut fani kommentoi Islanti-peliä kylmän viileästi: ”En ole jaksanut katsoa niitä Islannin ottelun loppuhetken videoita. Olennaisempaa on kysyä, miksi se pallo oli maaliviivalla.” Suomen jalkapallomaajoukkue pystyy noudattamaan Sammelvuon ja muiden viisaiden valmentajien neuvoja 80 minuuttia pelistä, mutta sen jälkeen pelaajia rupeaa kangistamaan ajatus lopputuloksesta. Jos ollaan häviöllä, pelaajat näkevät sielujensa silmillä seuraavan päivän mollaavat otsikot. Pelin kontrolli katoaa ja liika yritys näkyy tyhminä virheitä. Jos ollaan voitolla, huokaistaan helpotuksesta hieman liian aikaisin.

Kuten jo kirjoitin olympialaista, ei ole järkevää moittia edustusurheilijoitamme siitä, että he eivät menesty – ovathan he Suomen parhaita. Jos Suomi ei pärjää vaikka pelaajat yrittävät parhaansa, syy ei ole heidän vaan ongelmana on se, että Suomesta ei löydy parempia pelaajia.

Tietysti muitten mollaaminen, oli ne sitten urheilijoita, poliitikoita, viihdetaiteilijoita tai rehtoreita, lieventää ihmisten elämisen tuskaa. Suomen jalkapallojoukkueella on suuri rooli tässä tehtävässä.