Reflektiopäiväkirjan kooste

Yliopistopedagogiikka I:een sisältyvät opinnot ovat olleet kokonaisuudessaan antoisa kokemus, joskin opiskeluun sisältyi aika paljon myös ristiriitaisia seikkoja. Opiskelun alussa asettamani tavoitteet toteutuivat pääosin. Pedagoginen ymmärrykseni syveni – ja avartui – ja sain lisäeväitä etenkin laajempien opetuskokonaisuuksien suunnitteluun ja toteutukseen.  Toisaalta pystyn nyt mielestäni hahmottamaan ja analysoimaan paremmin myös lyhytkestoisten kirjastotyöhön liittyvien opetusten ongelmakohtia ja ideoimaan niihin ratkaisumalleja.

Opiskeluun liittyvät tehtävät ja keskustelut antoivat monia uusia näkökulmia siihen, mitä asioita opetuksessa yleisesti kannattaa ottaa huomioon parempien oppimistulosten saavuttamiseksi. Erityisesti keskustelut, niin lähiopetusten yhteydessä, tukiryhmätapaamisissa kuin verkossakin, olivat tärkeitä tuottaessaan ymmärrystä yliopisto-opetuksen haasteista ja mahdollisuuksista.

Muiden kommentit ja analyysit olivat antoisia erityisesti siksi, että opetuskokemukseni laajemmista kursseista ovat vähäisiä enkä toisaalta omassa päätyössäni (kirjastossa) ole ollut tiiviimmin vuorovaikutuksessa lehtoreiden ja muun opetushenkilöstön kanssa. Voinkin todeta, että yksi tärkeimmistä opiskelun hyödyistä on ollut vertaistukeen ja reflektointiin perustuva ymmärryksen syveneminen yliopisto-opetuksen eri ulottuvuuksista. Tässä mielessä voin omakohtaisesti yhtyä esim. Nevgin & Lindblom-Ylänteen (2003)  tutkimuksissa osoitettuihin vertaistuen  positiivisiin vaikutuksiin yliopistopedagogiikan opiskelun kuluessa. Ainakin jossain määrin olen huomannut myös Bellin (2001) esittämiä opettajuuteen ja ammatilliseen kehittymiseen liittyviä ajattelutapojen muutoksia sekä mm. kyvykkyyden tunteen lisääntymistä.

Yliopisto-opettajan käsikirjassa esitetyistä tai siteeratuista tutkimustuloksista ja niiden soveltamisesta opetustyössä heräsi monenlaisia mietteitä ja ideoita oman opetuksen kehittämiseksi. Ideoiden konkreettisempi hyödyntäminen ja toteuttaminen voi kuitenkin olla ongelmallista mm. suuresta ryhmäkoosta ja aikataulujen tiukkuudesta johtuen. Biggsin (1999) esittämä linjakkaan opetuksen malli ja siihen liittyvät neljä vaihetta koin hyväksi lähtökohdaksi opetuksen sunnittelussa, etenkin ydinainesanalyysin muodossa tapahtuvan kurssisisältöjen perusteellisen pohtimisen ja rajaamisen merkitys on erittäin suuri.

En voinut välttyä ajatukselta, että käsikirja välittää tutkimukseen perustuvia, mutta jossain määrin idealisoituja malleja, joita on arkipäivän realismin (sisältäen mm.  yliopiston usein varsin epämotivoivan ja kankean toimintakulttuurin) näkökulmasta kenties liiankin haasteellista toteuttaa. Joka tapauksessa käsikirja tarjoaa monipuolisen kirjon tutkimukseen perustuvia malleja ja esimerkkejä siitä, kuinka opetusta ja oppimista voidaan pyrkiä edistämään. Näitä itse kunkin opetustyössä toimivan kannattaa kriitisesti pohtia, niistä keskustella – ja harkiten soveltaa.

Yliopisto-opettajan käsikirjan luku 10, joka käsittelee aktivoivaa luento-opetusta, oli mielestäni oivallisen konkreettinen ja ajatuksia herättävä. Opettajan roolin painopisteen muutos luennoivasta asiantuntijasta kohti fasilitoivaa oppimisen tukihenkilöä on epäilemättä suuri.  Tähän sisältyy monissa tapauksissa myös suuri haaste: Miten “vapautua” perinteisestä, vaikeasti lähestyttävän auktoriteetin roolista ja siihen liittyvistä, usein kovin yksipuolisista opetusmetodeista ja ilmaisukeinoista, mutta säilyttää silti uskottavuus ja sopivassa määrin myös auktoriteetti?

Periaatteessa on verraten helppo yhtyä Nevgin, Lonkan ja Lindblom-Ylänteen (2009, 238) esiin nostamaan ajatukseen, että aktivoivassa luento-opetuksessa ”neuvotellaan siitä, mikä oikeastaan on luennon tehtävä ja millainen toiminta parhaiten palvelee sitä”.  Jonkinlainen neuvotteluyhteys on kai välttämätöntä aktiivisen ja positiivisen ilmapiirin syntymiseksi. Toinen asia on, tuleeko ja voiko tuota neuvottelua käydä jatkuvasti ja miten paljon.  Hyvien aktivointiesimerkkien lisäksi käsikirja pyrkii tarjoamaan opettajan kannalta vapauttavan näkökulman: “On vapauttavaa huomata, ettei opettajan tarvitse ahtaa itseään ennalta määrätyn, jäykästi suunnitellun luennon muottiin” (Nevgi, Lonka & Lindblom-Ylänne 2009, 244).  Kyse lienee käytännössä tasapainoilusta, jossa yhdistyvät suunnitelmallisuus ja riittävä spontaanisuus sekä aktiivinen opiskelijoiden kuunteleminen ja kannustaminen. Tässä yhdistelmässä ei toisaalta liene mitään uutta, hyvät opettajat ovat siihen ymmärtääkseni aina pyrkineet.

Eräs kummastusta herättävä seikka,tai puute, joka koskee sekä käsikirjaa että siihen liittyviä keskusteluja, oli se, että opettajien keskinäistä tai muiden asiantuntijoiden kanssa tehtävää yhteistyötä ja sen eri ulottuvuuksia ei aktiivisemmin tuotu esiin. Esim. laajan luentosarjan tai verkkokurssin toteuttamista kahden tai useamman opettajan yhteistyönä ei nähdäkseni nostettu esiin käsikirjan artikkeleissa. Asiantuntijayhteistyötä voisi toteuttaa myös monella muulla tavalla, esim. kirjaston informaatikot tai tiedekuntien ja opetusteknologiakeksuksen verkkopedagogiikan asiantuntijat voisivat vierailla luennoilla kertoen  – tai opastaen konkreettisemmin – tiedonhankinnan -ja hallinnan tai vaikkapa sosiaalisen median hyödyntämisessä.

Tuntui yleisesti  hieman ristiriitaiselta, että käsikirjan artikkeleissa opetuksen suunnittelussa ja toteutuksessa  opettajan toiminta näyttäytyy pitkälti yksilösuorituksena, vaikka parempien oppimistulosten kannalta painotetaan mm. ryhmätyöskentelyä ja ylipäänsä toisilta ja toisten kanssa oppimista.

Lähteet:

Bell, M. (2001): Supported reflective perspective: a programme of peer observation and feedback for academic teaching development. International Journal for Academic Development 6(1). 29-39.

Biggs, J. (1999): Teaching for quality learning at university. Buckingham: Society for Research into Higher Education and Open University Press.

Nevgi, A. & Lindblom-Ylänne, S. (2003): Johdanto yliopistopedagogiikkaan. Teoksessa S. Lindblom-Ylänne & A. Nevgi (toim.) Yliopisto- ja korkeakouluopettajan käsikirja. Helsinki: WSOY. 14-28.

Nevgi, A., Lonka, K. & Lindblom-Ylänne, S. (2009): Aktivoiva luento-opetus. Teoksessa A. Nevgi & S. Lindblom-Ylänne (toim.) Yliopisto-opettajan käsikirja. Helsinki: WSOY. 237–253.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *