Kulttuurintutkimuksen nykytila

Elina Grundstömin kirjoitus kulttuurintutkimuksen arvostuksesta, 6.3.2012 Helsingin Sanomissa, nostatti valtaisan kesustelun sosiaalisen median puolella kulttuurintutkimuksen opiskelijoiden kesken nykyisestä kulttuurintutkimuksen tilasta. Sosiaalisen median puolella keskustelun  aloittanut Tomi Strömbergin herätteli oivallisesti  nykyiset kulttuurintutkijat ja opiskelijat pohtimaan kuinka kurjuudesta noustaan kukoistukseen, mitä juuri Minä voisin tehdä asialle, miten laitetaan yhteiset viisaat päät yhteen? Kuinka kulttuurintutkimukselle tehdään kasvojenkohotus? Seuraavassa on Tomi Strömbergin kirjoittama pohdinta Facebookiin 6.3.2012 kulttuurintutkimuksesta. Toivottavasti tämä kirjoitus herättäisi myös meidät folkloristiikan ja kansatieteen opiskelijat pohtimaan mitä Me voismme tehdä parantaaksemme oman oppialamme asemaa. Lisäksi olisi enemmän kuin hyödyllistä pohtia myös  yleisesti oman oppiaineemme merkitystä ja tärkeyttä nyky-yhteiskunnassa. Toivonmukaan pohdintamyllymme saisi siivet alleen.

 

 

Kaikki luki sen Elina Grunströmin jutun tämän päivän Hesarista, eikö niin? Hyvä. Mulla oli siitä pari ajatusta.

Grundström on ihan oikeassa siinä, että hyvä aloituspaikka olisi pyytää Aalto On Waves -projektin puuhahenkilöiltä apua. Selkeästi he tekevät jotain oikein, kun ovat saaneet seminaarimatkalleen rahoitusta, kun ”meillä” kituutetaan ilman käyntikortteja.

Ok, heti kärkeen voi sanoa, että yhteiskuntamme on just nyt sellainen, että kulttuuria tai sen tutkimista ei arvosteta ja sen takia ”meillä” ei ole rahoitusta. Tätä on vaikea uskoa, jos katsoo hetkeksi yritysmaailman puolelle. Mainosmaailman kuuma trendi vuonna 2012 on asiakasymmärrys (googlaa Kupla Helsinki tai Funck) ja toisaalla puhutaan kovenevin äänin palvelumuotoilusta (googlaa Palmu Inc, siellä on etnografeja, vau, oikeissa töissä!).

Tämä on minulle todiste siitä, että kulttuuri ja sen ymmärtäminen kiinnostavat. Mehän tiedämme, että ymmärryksemme ohjaa toimintaamme. Tämän tietävät myös yritykset. Ne jopa maksavat tästä ymmärryksestä! Ja täällä me istutaan, että hei, ei ketään kiinnosta joku folkloristiikka. Ei kai, jos siitä ei osata puhua.

Kulttuurin parissa toimivat eivät osaa myydä. Myyminen on toisen ymmärtämistä, ”Mitä tuo tarvitsee?”, ja oman viestin sopeuttamista tähän toisen tarpeeseen, ”Miten minä myyn itseni hänelle?” Meillä on älyttömästi osaamista käsitellä tätä maailmaa, mutta miten me tuomme sen kyvyn ilmi? Puhun tässä yhtä hyvin työttömyystilanteessa painivien maistereiden tilanteesta kuin koko alasta suhteessa yhteiskuntaan.

Lukekaa Hesarista tänään myös toinen juttu. Kulttuuri-sivujen pääjuttuna puhuttiin managereista ja agenteista. Jutussa esitellään myyntitoimintaa, joka on syntynyt kulttuurintuottajien (taiteen, designin, kirjallisuuden) ympärille. Joku on tajunnut, että hei, tätähän voi myydä ihan yhtä hyvin kuin autoja tai sukkahousuja tai jotain abstraktimpaa niin kuin vaikka osaamistaan.

Eikä se että taiteilija palkkaa jonkun myymään taidettaan tarkoita että taiteilija nyt jotenkin myisi itsensä samalla tai että hänen taiteensa menisi jotenkin kaupallisempaan, massoja miellyttävämpään eli tällä kielellä huonompaan suuntaan. Se vain tarkoittaa sitä, että taiteilija on tosissaan. Että hän haluaa elää taiteellaan. Eikä se ole väärin, minustakaan.

Miksi kulttuurintutkija ei voisi tehdä samalla tavalla? Miksi kulttuurintutkimusta ei voisi myydä? Sitähän myydään jo. Me vaan emme ole sitä myymässä, vaikka me olemme tutkimuksessamme maailman huipulla! Eikö se ole vähän kummallistakin?

Vanha klisee kuuluu ”myyminen on asiakaspalvelua”. Me teemme sekä yhteiskunnalle että itsellemme karhunpalveluksen, jos emme myy osaamistamme parhaalla mahdollisella tavalla.

Mitä ratkaisuja tähän on? Sen lisäksi että Aalto yliopiston väki osaa myydä ja markkinoida, he osaavat myös verkostoitua. Tämä on tietysti innovaation lisäksi yksi niistä sanoista, jota koko ajan hoetaan eikä se silti/sen takia tunnu tarkoittavan mitään. Mutta kyllä se tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että näistä asioista oikeasti keskustellaan. Keskustellaan omasta osaamisesta! Vitsi me ollaan hyviä ja meistä on vaikka mihin! Koska jos minä en sitä sano, ei sitä kukaan myöskään tiedä.

Aalto yliopiston startupeista on puhuttu viimeisen vuoden aikana koko ajan. Tätä meininkiä tarvitaan myös kulttuurin puolella. Grundström on varmasti oikeassa siinä, että SKS, KOTUS, yliopistot yms. instituutiot eivät pysty uusia avauksia tekemään. Eikä sitä voi oikeastaan niiltä odottaakaan, sillä heidän vähenevät varansa menevät edes sen kaikkein olenaisimman toiminnan säilyttämiseen. Siksi tarvitaan uusia avauksia uusista suunnista.

Tärkeätä olisi kerätä yhteen osaamista ja tarjota sitä muille. Jos kulttuurintutkijoita ei oteta töihin, työllistetään itse itsemme.

Eikö Kansallismuseolla ole facebook-sivua? Perustetaan sellainen! Seurasaaressa ei ole peruspalveluita? Pidetään siellä ravintolapäivä! Hesarin tiedesivuilla ei puhuta ihmistieteistä? Ehdotetaan aiheita ja vaikka kirjoittajiakin toimitukselle! Hallitusohjelmassa ei puolusteta kulttuurintutkimusta? Aletaan lobbaamaan!

Viesti on selkeä: Risteilyt pitää itse järjestää.

Kirjoittanut Tomi Strömberg