Tasan kaksi vuotta sitten Helsingin Sanomat (8.12.2014) julkaisi oheisen mielipidekirjoitukseni. Tämä oli aikaa ennen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston ohjelmia ja tutkimuksen hyödyntämisen kärkihankkeita.
(Olin itse otsikoinut tämän “Tutkimusta tarvitaan hyvinvoinnin edistämisen keinoista“, mutta HS muutti raflaavammaksi: “Tutkimus kohdennettava oikein“.)
“Mielipidesivulla on keskusteltu perheiden auttamisesta ja sitä koskevista tutkimustarpeista. Perheet tarvitsevat konkreettista apua, mutta toisaalta tutkimustieto on lähtökohta avun kohdentamiseen ja toimenpiteiden valintaan.
Laajempikin ongelma suomalaisessa tutkimuskentässä on keskittyminen asiaintilojen ja ongelmien kuvaamiseen sen sijasta, että tutkittaisiin ongelmien ratkaisemisen tapoja. Erilaisilla sosiaali- ja terveydenhuollon toimenpiteillä on erilaiset hyödyt, sivuvaikutukset ja kustannukset, ja kenttäkokein voitaisiin tunnistaa parhaiten hyvinvointituloksia tuottavat ja edullisimmat keinot. Vaikuttaviksi todettuja valmiitakin menetelmiä moniin ongelmiin on, ja kansainväliseen tutkimusnäyttöön perehtymällä pyörää ei tarvitsisi keksiä uudelleen.
Tutkimusta tarvitaan lisää, mutta ponnistukset tulee kohdistaa parhaita ratkaisuja tunnistaviin interventiotutkimuksiin.”
Täydennys: Tietysti perustutkijoita tarvitaan edelleen, mutta interventiotutkijoiden osuuden tutkijakunnasta soisi kasvavan edes joidenkin prosenttiyksiköiden verran. Näin tutkimuksesta tehtävät käytännön johtopäätökset ja ratkaisuehdotukset olisi vähemmän spekulointia vaan myös empiirisesti koeteltuja ratkaisuja.