Täydennyskoulutusta taas saatavilla: 16 op täydennyskoulutusta S2-asioista luokanopettajille

SUOMEN KIELEN OPETTAJAKSI VALMENTAVA KOULUTUS
LUOKANOPETTAJILLE, 16 op

Kaipaatko tukea ja apua työssäsi S2-asioissa? Siihen tarjoaa apua Helsingin yliopiston järjestämä täydennyskoulutus.

Kohderyhmä:
Osallistujilta edellytetään luokanopettajan koulutusta ja pedagogista pätevyyttä. Etusijalla ovat hakijat, jotka jo toimivat S2-opettajan työssä perus- tai valmistavassa opetuksessa. Koulutukseen voivat osallistua sekä työssä olevat että työttömät.

Koulutuksen tavoite:
Tavoitteena on saada osallistujille lisäpätevyyttä ja osaamista S2-opettajan työhön. Koulutus tukee sijoittumista S2-opettajaksi sekä auttaa suorittamaan mahdollisesti vielä puuttuvat pätevöittävät opinnot. Huom! Koulutus ei suoraan anna S2-opettajan kelpoisuutta.

Koulutus tapahtuu kevätlukukaudella 2018 ja sen järjestää Helsingin yliopiston suomen kielen oppiaineen kouluttajat sekä muita asiantuntijoita ja se tapahtuu enimmäkseen verkossa.  Koulutus on ilmainen. Hakuaika päättyy 31.12.2016

Katso tarkemmat tiedot esitteestä:  S2-opettajaksi 16op

Laitos järjestää taas S2-täydennyskoulutusta lastentarhanopettajille ja luokanopettajille

Kaipaatko tukea ja apua työssäsi S2-asioissa? Siihen tarjoaa apua Helsingin yliopiston järjestämä täydennyskoulutus.

Kohderyhmä:
Osallistujilta edellytetään luokan- tai lastentarhanopettajan koulutusta. Myös aineenopettaja (kieliaineet)
voi hakea, jos kokemusta S2-opetuksesta on vähintään kolme vuotta.
Koulutukseen voivat osallistua sekä työssä olevat että työttömät. Koulutukseen valitaan enintään
20 (luokan)opettajaa ja saman verran lastentarhanopettajia, sekä maahanmuuttajia että suomalaisia.

Koulutuksen tavoite:
Tavoitteena on saada osallistujille lisäpätevyyttä ja osaamista S2-opettajan työhön. Koulutus tukee
sijoittumista S2-opettajaksi sekä auttaa suorittamaan mahdollisesti vielä puuttuvat pätevöittävät
opinnot. Huom! Koulutus ei suoraan anna S2-opettajan kelpoisuutta.

Katso tarkemmat tiedot esitteestä.

S2-täydennyskoulutuksen 2017-2018 esite

Seulan kevätpiknikillä opeteltiin lukemaan

Teksti ja kuvat: Lasse Hämäläinen

Lukeminen on tutkijan perustyötä, mutta sen opettaminen jää usein turhan vähiin. Nuori tutkija saattaakin olla ymmällään lukemisen peruskysymysten äärellä. Kuinka löytää oikeat tekstit akateemisen kirjallisuuden valtavasta massasta? Kuinka lukea tehokkaasti? Kuinka muistaa jotain lukemastaan? Näiden aiheiden äärelle syvennyttiin 30.5. Seulan kevätpiknikillä.

 

Seulan eli suomen kielen, suomalais-ugrilaisten kielten ja kotimaisen kirjallisuuden jatko-opiskelijajärjestön kevätpiknik on muodostunut jo orastavaksi perinteeksi (ks. 2015, 2016). Tapahtuman miljööksi oli sovittu Topelian akateemista arvokkuutta uhkuva sisäpiha. Sää ei kuitenkaan suosinut tapahtumaamme, joten värjöteltyämme tunnin viileällä ja pilvisellä pihalla päätimme siirtyä sisätiloihin laitoksen kahvihuoneeseen.

Lukeminen on tärkeä osa tutkijan ammattia. Siihen kuitenkin kiinnitetään varsin vähän huomiota tutkijankoulutuksessa. Tämä on toki sinänsä ymmärrettävää, sillä kaikki tutkijat (toivon mukaan) osaavat lukea. Toisaalta se, että jonkin asian osaa, ei tarkoita sitä, etteikö siinä voisi oppia paremmaksi. Niinpä tämänvuotisen kevätpiknikin tavoitteena oli jakaa kokemuksia ja vinkkejä tutkimuskirjallisuuden lukemiseen liittyen.

Tiede kasvaa ja kehittyy vauhdilla. Julkaisuja ilmestyy jatkuvasti valtavia määriä, ja niitä kaikkia on mahdotonta lukea. Tapahtumamme osallistujilla vaikuttikin olevan yhteinen kokemus siitä, että emme lue riittävästi. Mitä tälle asialle voisi tehdä? Yksi mahdollinen ratkaisu lienee ajattelu- ja puhetavan muutos: lukemisen sijaan olisi kenties hyvä puhua tutkimuksiin tutustumisesta. Perustutkintoa suorittaessa olemme tottuneet siihen, että tenttikirjat on syytä lukea alusta loppuun. Sen sijaan lienee realistista olettaa, että tutkijat eivät lue kaikkia heidän lähdeluettelostaan löytyviä teoksia kokonaisuudessaan. Usein tutkimuksen sisältöön tutustumiseen riittää sen abstraktin, johdannon ja/tai päätännön lukeminen. Näin jää aikaa tutustua suurempaan määrään tutkimuksia. Kun on tietoinen mahdollisimman suuresta määrästä tutkimuksia, on helpompaa arvioida, mitkä niistä on syytä lukea läpi tarkemmin.

Toinen avainkysymys on, miten muistaa lukemansa. Jos lukee nopeasti suuria tekstimassoja, ei niistä välttämättä jää mieleen paljoa. Tulisiko muistamista edistää apukeinoilla vai luottaa siihen, että tärkeimmät asiat pystyy kaivamaan muistin perukoilta tarpeen tullen? Useimmat piknikin osallistujat kertoivat käyttävänsä ainakin joitain apukeinoja, etenkin lukupäiväkirjaa tai muistiinpanoja. Vaikka niiden kirjoittaminen aiheuttaa hieman ylimääräistä työtä, auttaa se jäsentämään omaksuttua tietoa ja samalla keventää muistin rasitusta. Sähköiseen muotoon kirjoitetuissa muistiinpanoissa hakutoiminnolla on helppo palata oikean tekstin, teeman tai yksittäisen ajatuksen pariin myöhemmin. Käytännön tasolla muistiinpanoja voi hallita monella tavalla: toiset pitävät yhtä yhtenäistä lukupäiväkirjatiedostoa, toiset taas käyttävät tähän tarkoitukseen kehitettyjä ohjelmia (esim. Evernote). Oikea tekninen ratkaisu löytynee parhaiten erilaisia vaihtoehtoja kokeilemalla.

Lukeminen on erilaista työtä kuin kirjoittaminen. Nämä kaksi työn osa-aluetta voivatkin muodostaa tasapainoisen rytmin tutkijan päivään. Kun luova energia ei riitä kirjoittamiseen, on mahdollista siirtyä lukemisen pariin. Toisaalta joillakin tutkijoilla työvaiheet saattavat vuorotella pidemmissäkin jaksoissa; useamman päivän lukumaratonia seuraa oman tekstin tuottamisen putki. Tässäkin asiassa paras ratkaisu riippuu henkilökohtaisista mieltymyksistä, joten sen löytämisessä täytyy kuunnella sisintään.

Viime vuosikymmenten teknologinen kehitys on muuttanut monia elämämme osa-alueita, myös lukemista. Perinteisten kirjojen ja lehtien ohella tietoa voi imeä itseensä sähköisten laitteiden näytöltä. Vaikka sisältö on kaikissa sama, on valinnalla merkitystä monestakin näkökulmasta. Monet tutkijat kertovat, että pitkäkestoinen tietokoneen näytöltä lukeminen on niin fyysisesti kuin henkisesti kuormittavaa. Muut vaihtoehdot mahdollistavat erilaiset fyysiset asennot ja voivat näin edesauttaa ergonomiaa ja työssä jaksamista. Toisaalta kokonaisten kirjojen jatkuva tulostaminen ja suurten kirjapinojen raahaaminen paikasta toiseen ei ole taloudellisesti, ekologisesti ja logistisesti järkevää. Monet ovatkin siirtyneet käyttämään tabletteja tai e-kirjojen lukulaitteita.

Piknikin osallistujat olivat tuoneet näytille omia suosikkejaan akateemisesta kirjallisuudesta.

 

Oli lukeminen ammatti tai harrastus, voi sitä tukea lukupiirin avulla. Akateemisissa lukupiireissä samasta aihepiiristä kiinnostuneet lukevat esimerkiksi tutkimusartikkeleita, kirjoja tai katkelmia sellaisista ja kokoontuvat sitten keskustelemaan niiden tiimoilta. Useimmilla järjestömme jäsenistä on kokemuksia lukupiireistä, ja kokemukset ovat pääsääntöisesti olleet erittäin positiivisia. Lukupiiritapaaminen on kuin moniääninen luento, joka tarjoaa tekstiin useita erilaisia näkökulmia ja aktivoi osallistujiaan tasapuolisesti. Lukupiiri voi myös toimia motivaationa perehtyä sellaisiin tutkimuksiin, jotka jäisivät muutoin lukematta tai pikaisen silmäilyn varaan. Se on myös yksinkertaisesti sosiaalisuuden muoto, terveellistä vastapainoa usein varsin yksinäiseen työskentelyyn tutkimuksen parissa.

Harvoin on kuultu, että joku lukisi liikaa. Näin lopuksi lienee kuitenkin syytä varoittaa, että näinkin voi tapahtua. Aiheesta tarkemmin kertoo Ismo Leikola:

Tohtorin työelämä – Seulan baariseminaari 15.2.2017

Teksti ja kuvat: Lasse Hämäläinen

Jatko-opiskelijan ensisijainen tavoite on saavuttaa tohtorin tutkinto. Elämä ei kuitenkaan pääty väitöskirjan valmistumiseen, vaan töitä on löydettävä myös sen jälkeen. Mitä töitä humanistitohtori voi tehdä, ja mistä sellaisia saa? Näitä aiheita pohdittiin Seulan baariseminaarissa 15.2.

Suomen ja suomalais-ugrilaisten kielten sekä kotimaisen kirjallisuuden jatko-opiskelijajärjestö Seulan jäsenet kokoontuivat keskustelemaan uraansa liittyvistä suurista kysymyksistä alkoholipitoisten juomien äärelle. Tapahtumapaikkana toimi Fabianinkadun viihtyisä ja akateemishenkinen Thirsty Scholar. Kyseessä oli Seulan historian toinen baariseminaari, ensimmäisestä voit lukea täältä.

Tämänkertaisen seminaarin aiheena oli tohtorin työelämä. Millaiset ovat kielen tai kirjallisuuden tohtorin uranäkymät? Millaisia suunnitelmia tulevaisuuden varalle kannattaa tehdä? Vieraileviksi asiantuntijoiksi tapahtumaan oli kutsuttu kaksi laitoksemme post doc -tutkijaa, Lauri Haapanen (suomen kieli) ja Elise Nykänen (kotimainen kirjallisuus).

Vuonna 2015 väitellyt Nykänen edustaa varsin perinteistä akateemista urapolkua. Hän on toiminut erilaisissa työtehtävissä yliopistolla jo 10 vuoden ajan, viimeiset kaksi vuotta tutkijana akatemiahankkeessa. Alle kuukauden kuluttua (11.3.) väittelevä Haapanen puolestaan on työskennellyt pitkään myös toimittajana. Hänen juuri aloittamansa post doc -työ on osa median digitalisaatioon liittyvää tutkimushanketta, joka yhdistää ihmisiä hyvin erilaisilta tieteenaloilta ja myös yliopistomaailman ulkopuolelta.

Moni väitöskirjantekijä haluaisi jatkaa tutkimustyötä myös myöhemmin, kenties jopa koko työuran ajan. Toive on sinänsä perusteltu, sillä juuri tähänhän tohtorikoulutus pätevöittää: tutkijana toimimiseen. Nykyisenlaisessa tiedemaailmassa ja yhteiskunnassa tutkijantyö kuitenkin vaatii analyyttisten valmiuksien lisäksi erinomaista epävarmuuden sietokykyä. Työpaikat ja apurahat ovat erittäin kilpailtuja ja lyhytkestoisia. Pian 37 vuotta täyttävälle Haapaselle nykyinen 16 kuukauden tutkimusjakso on tähänastisen uran pisin työsuhde. Myös palkka on muihin korkeakoulutettuihin ikätovereihin nähden hyvin pieni. Haapanen kuitenkin kokee, että palkkaero on kohtuullinen hinta vapaudesta tehdä työtä, joka on samalla harrastus ja intohimo.

Tutkijoilta vaaditaan yhä useammin kansainvälistä kokemusta. Vaikka Nykäsen tutkimus kohdistuu suomenkieliseen kirjallisuuteen, on hän viettänyt pitkiä aikoja Yhdysvalloissa. Kaikkiin elämäntilanteisiin jatkuva muuttaminen ja matkustaminen, pienestä palkasta sekä lyhyistä ja epävarmoista työsuhteista puhumattakaan, eivät kuitenkaan sovi. Monen akateemiselle uralle suuntautuvan pitkän aikavälin tähtäimessä siintävätkin yliopiston virat. Niitä ei kuitenkaan riitä kaikille, joten kilpailu on äärimmäisen kovaa. Ja kuten tiedetään, näissä tehtävissä opetus, opinnäytteiden ohjaaminen, hallinnolliset tehtävät ja ajantasaisen tutkimuksen seuraaminen vievät leijonanosan ajasta. Oman tutkimuksen tekeminen jää herkästi vapaa-ajalle.

Enemmistö tohtoreista joutuu etsimään pysyvän työpaikan yliopiston ulkopuolelta. Mutta mistä? Yleisesti ottaen ei ole syytä erityiseen hätään, sillä vaikka tohtorien työttömyys on ollut pitkään kasvussa, on se yhä selvästi vähäisempää kuin väestössä keskimäärin. Työnkuvat kuitenkin vaihtelevat suuresti eivätkä välttämättä eroa merkittävästi saman alan maisterien vastaavista. Usein on haettava laajalti erilaisia töitä ja otettava se mitä tarjotaan.

Työelämä on tulevalle tohtorille avoin kenttä. Yksityiskohtaisten urasuunnitelmien tekeminen ei ole välttämättä järkevää tai tarpeellista. Vaihtoehtojen moninaisuus on toisaalta innostavaa mutta ajoittain myös pelottavaa. Olutlasin pohjan läpi katsottuna maailma kuitenkin näyttää hivenen vähemmän ahdistavalta. Baariseminaarin annin voikin kiteyttää kahden suomalaisen postmodernin runonlaulajan ajatuksiin:

Mä voin suunnitella mun koko elämän,
vaimon ja viran ja talonkin
Mut kaikki menee toisin
joku suunnittelee mua paremmin

– Olavi Uusivirta

Hyvä juoma, parempi mieli.
– Petri Nygård

Kielitieteilijöiden graduesittelyä – menneisyyden tarkastelusta nykyajan ilmiöihin

Teksti ja kuvat: Kati Kiiskinen

Suomen kielen ja suomen kielen ja kulttuurin opiskelijoiden 30.1.2017 järjestämässä Ikkunat auki suomen kielen tutkimukseen -gradukonferenssissa tarjottiin mahdollisuus päästä näkemään ja kuulemaan, millaista tutkimusta alan opiskelijat tekevät lopputöinään. Nyt toisen kerran järjestetty konferenssi koostui neljästä suullisesta esityksestä sekä kuudesta posterista. Esitelmät sisälsivät laajan kirjon aiheita eri kielentutkimuksen alueilta aina nimenannon prosessin tutkimisesta morfosyntaktiseen sanojen tarkasteluun.

Uskonnonkirjat ja hylkäyskirjeet yhteiskuntaa selittämässä

Konferenssissa ensimmäisenä esiintynyt Henri Satokangas kertoi eri vuosikymmenien uskonnon oppikirjojen äänisyydestä sekä niihin kirjoittuvista osallistujarooleista. Henri kuvasi, kuinka uskonnon oppikirjojen kerronta on vaihtunut 1970-luvun yksiäänisyydestä 2010-luvun moniääniseen kertojaan.

– Aihe kiinnostaa sen yhteiskunnallisen merkittävyyden vuoksi. Oppikirjojen kieli sekä uskonto oppiaineena vaikuttavat kokonaisiin ikäluokkiin, ja näistä jälkimmäinen on alati julkisen keskustelun kohteena, Henri sanoo.

Henri tarkastelee gradussaan uskonnon oppikirjojen äänisyyttä diskurssintutkimusta ja suhtautumisen teoriaa hyödyntäen.

Henrin jälkeen puheenvuoron saanut Elina Keckman paneutui niin ikään yhteiskunnallisiin asioihin esitellessään työnhaussa saatuja hylkäyskirjeitä ja niiden rakenteita.

– Hylkäyskirjeet rakentuvat funktionaalisista jaksoista. Näistä pakollisin on kiitosjakso, joka esiintyy jopa 94 %:ssa aineiston hylkäyskirjeistä, Elina sanoo.

Elina kertoi kiitosjaksolla olevan kaksi funktiota. Ensinnäkin kiitosjakson tehtävänä hylkäyskirjeessä on kiittää työnhakijaa vaivannäöstä. Hylkäyskirje toimii viimeisenä vuorona työnantajan ja -hakijan välisessä keskustelussa siitä, haluaako työnantaja palkata työnhakijan. Toisaalta kiitosjaksolla on myös implisiittinen, kontekstisidonnainen funktio: kiitos alussa viestii hakijalle hylätyksi tulemista.

Posteriaiheita asutushistoriasta prosenttilaskuihin

Kahden ensimmäisen esityksen jälkeen huomio keskitettiin tauon ajaksi postereihin ja niiden esittelijöihin. Anni Kaunisto ja Saana Juntunen käsittelivät postereissaan identiteetin ja julkisuuskuvan rakentumista. Anni esitteli 1800-luvun itseoppineiden kirjoittajien kielellistä identiteettiä, kun taas Saana kuvasi posterissaan murteiden vaikutusta urheilijoiden julkisuuskuvaan. Esimerkkeinä Saana käytti tämän päivän varsin vahvoista murteistaankin tunnettuja huippu-urheilijoita Sami Jauhojärveä ja Antti Ruuskasta.

Tauko antoi aikaa vapaaseen keskusteluun ja postereihin tutustumiseen.

 

Agatha Dominowskan esitelmä käsitteli puolestaan suomea toisena kielenä puhuvien puhuttelukäytänteitä. Posterissaan hän esitteli erityisesti käyttämäänsä Python-ohjelmaa, joka toimii näppäränä työkaluna aineiston käsittelyssä. Ohjelma etsii litteraateista halutut puhuttelun muodot ja listaa ne esitykseksi, jota voi hyödyntää kätevästi esimerkiksi Excelillä tapahtuvassa jatkokäsittelyssä.

Suomi toisena kielenä -tutkimuksesta esitelmöi myös Noora Närvänen, jonka posteri käsitteli kielen opetukseen käytettävää toisto-metodia. Toisto-metodi on kehitetty erityisesti turvapaikanhakijoiden kotoutumista varten käytettäväksi kielenopetuksen metodiksi. Metodi perustuu suulliseen toistoon, jonka avulla asioita opitaan dialogin kautta ilman kirjoja.

Hylkäyskirjeen rakenteesta esitelmöinyt Elina Keckman (oik.) keskustelemassa posteria pitäneen Noora Närväsen (vas.) kanssa toisto-metodin hyödyntämisestä kielenopetuksessa.

Marika Luhtala esitteli posterissaan Helsingin Villingin asutushistoriaa, josta hän oli saanut tietoa Villingin paikannimistöä tutkimalla. Tutkimus paljastaa, että vaikka kaikki vanhimmat nimet ovat ruotsinkielisiä, esimerkiksi Kintaholmen-nimeen perustuva suomalaisperäinen aines viittaa hämäläisten eränkävijöiden liikkuneen alueella jo ennen ruotsalaisasutuksen saapumista.

Konferenssin kuudes posteri, Henna-Leena Turpeisen esitelmä, käsitteli puolestaan prosenttilaskuja. Mitä, oliko Henna-Leena eksynyt väärään konferenssiin? Ei suinkaan, sillä poikkitieteelliseksikin luokiteltavan tutkimuksen kohteena ovat nimenomaan matematiikan oppikirjojen sanallisia prosenttilaskuja käsittelevien tehtävien kielelliset ainekset.

Henna-Leena tutkii gradussaan, mikä vaikutus tehtävänannon kielellisillä valinnoilla on matemaattiseen ongelmanratkaisuun.

Prefiksiproblematiikkaa ja nimenannon haasteita

Vaikuttavien postereiden jälkeen konferenssi jatkui vielä kahden esityksen merkeissä. Ensimmäinen näistä käsitteli vierasperäisen prefiksin sisältämiä sanoja, kuten epifyyttisieni. Aihetta esitellyt Kati Kiiskinen kertoi saaneensa tutkimusaiheen törmättyään sanarajoja koskevaan ongelmaan kieliteknologiasovellusta kehittävän projektin yhteydessä.

– Vierasperäisen prefiksin sisältämät sanat ovat jo hurjan yleisiä suomen kielessä, mutta silti niistä ei juuri ole tehty aiempaa tutkimusta, joka kuvaisi niiden ominaisuuksia, Kati selittää.

Viimeisenä esiintyjänä Emma Perälä puhui nimenannon prosessista ja siihen liittyvistä haasteista. Tutkimuksessa on tullut esiin esimerkiksi, kuinka vanhemmilla on esikoisen kohdalla yleensä suuremmat paineet nimenannossa kuin tätä seuraavien lasten kohdalla. Emma kertoi myös, että lapselle annetaan usein raskauden aikana ”masunimi”, jolla lasta puhutellaan. Tästä nimestä ei yleensä kuitenkaan tule virallista nimeä lapsen synnyttyä.

Emma käyttää graduaineistonaan neljän perheen haastatteluista saamaansa materiaalia.

Gradukonferenssin järjestämisestä tukea graduntekoon

Konferenssin järjestäminen yhdessä muiden graduvaiheen opiskelijoiden sekä ohjaavien opettajien kanssa toimi koko graduprojektia tukevana prosessina.

– Esitelmän myötä hahmotan tutkielmani kokonaisuutena sekä sen keskeiset sisällöt paremmin. Pidän lisäksi esiintymisestä, etenkin kun saan puhua asiasta, josta tiedän jotakin, Henri kuvaa gradukonferenssista saatua myönteistä kokemusta.

Gradukonferenssin voidaan tänäkin vuonna sanoa siis olleen varsin onnistunut. Tilaisuuteen osallistui laaja joukko kielen ammattilaisia, opiskelijoita ja harrastajia. Postereiden ympärillä käytiin vilkasta keskustelua eri aiheista ja esitelmien pitäjiä pommitettiin haastavilla kysymyksillä läpi seminaarin. Mutta haastavat kysymyksethän ovat vain osoitus siitä, että aiheet ovat ajankohtaisia ja että kuulijoiden mielenkiinto on herännyt.

Tarina siitä, kuinka italianlukija rakastuu keruukertomuksiin ja vanhoihin graduihin

elinan-blogin-kuva

Teksti: Elina Melander

Tein syyslukukauden aikana Norsu-laitoksella maisterintutkintooni kuuluvan korkeakouluharjoittelun. Työskentelin puolet viikosta Muoto-opin arkistossa ja toisen puolen Nordicalla. Paikan löydyttyä monen mutkan ja vähän yllätyksenkin kautta olin heti aivan innoissani, ja into on voimissaan vielä harjoittelun päätyttyäkin: kertoessani kuluneesta kolmesta kuukaudesta kaikkein vaikeinta on päättää, mistä aloittaisin.

Minulta kysyttiin harjoittelun aikana usein, mitä tehtäviini kuului. Yritin olla vastaamatta tylsästi, että kaikkea, mutta se oli usein kuvaavinta, mitä saatoin sanoa. Lajittelin, arkistoin ja digitalisoin mm. opinnäytetöitä, myin oppimateriaaleja, täydensin ja laadin erilaisia luetteloita, leimasin kirjoja, uudelleenpuhtaaksikirjoitin dokumentteja, joiden skannausjälki oli niin haalistunutta, ettei siitä saanut selvää ja vastaanotin tentti-ilmoittautumisia. Eikä tässä toki läheskään kaikki!

Olen aina pitänyt vaihtelevista tilanteista ja tehtävistä. Sopeudun sukkelaan ja opin nopeasti, joten olin riemuissani, kun työnkuvani monipuolisuus valkeni minulle. Ohjeistus oli aina hyvää eikä uusiakaan asioita tarvinnut juuri jännittää – jälkeenpäin muistelisin seisseeni vain kerran tumput suorina hirvittävän epätoivon vallassa: en saanut ensimmäisenä työaamunani tietokonetta käyntiin. Vaikka olisin tehnyt mitä, se ilmoitti tylysti, että monitor going to sleep, ja sammui. Lopulta nielin ylpeyteni ja kävin pyytämässä apua. Unikeko havahtui parilla niksillä varsin pian, mutta poskeni taisivat punoittaa lopun päivää. Siitä eespäin olinkin aina tekniikkaa askeleen edellä, ja moninaisiin taitoihini kuuluu nyt mm. jotakuinkin minkä tahansa skannerimallin tukosten selvittäminen. Toista kertaa eivät päässeet vempaimet niskan päälle!

Suurena kirjojen ystävänä olin tietysti aivan onnessani saadessani työskennellä kirjojen keskellä kaiket päivät. Yhtenä tehtävänäni lisäsin erääseen taulukkoon sivumäärät kaikista Muoto-opin arkistossa olevista Kotimaissen kirjallisuuden pro gradu- ja laudaturtöistä, jotka ovat valmistuneet ennen vuotta 1970. Selatessani 1910-luvulla tehtyjä käsinkirjoitettuja opinnäytteitä mietin hyvin pitkän hetken tekniikan – ja ihmisen kärsimättömyyden – kehittymistä. Jaksaisinko itse kirjoittaa sata sivua käsin, luonnokset ja lähdeluettelot siihen päälle? Nostalgiaan taipuvaisena todennäköisesti kyllä, mutta ponnistus olisi aivan toista luokkaa kuin niin todella tehneiden.

Toinen vastaava ajan kulun hämmästys oli hetki, jona uudelleenpuhtaaksikirjoittamastani murrealueen keruukertomuksesta löytyi murreopas, joka oli päivälleen sata vuotta minua vanhempi. Hän on menehtynyt jo kauan sitten, mutta hänen puhetapansa ja ajatuksensa olivat pitelemässäni dokumentissa tuoreeltaan poimittuina. Siinä oli jotakin erilaista verrattuna kaikkeen muuhun, minkä olin lukenut: se ei ollut fiktiota, ei toimitettua tekstiä, ei oman isoäidin arkistosta vähän salaa poimittua. Hiljaiseksi veti.

Niin ikään ravintoa sai harjoittelun aikana suuri intoni käydä erilaisissa seminaareissa. Olen pidemmän aikaa ollut utelias nimistöntutkimuksesta, ja koska nimistöntutkimuksen päivät, siis nimipäivät, sattuivat sopivasti harjoitteluni loppupuolelle, pääsin sinnekin. Nyt tiedän esimerkiksi, että paikannimiä voi määrittää maan kohoamisen avulla, ja olen perillä lehmien nimeämisen uusimmista trendeistä Virossa. Yksi harjoittelun suurimmista anneista olikin siinä, että havahduin hämmästelemään tutkimusmahdollisuuksien kirjoa. Mitä kaikkea maailmassa voikaan tutkia! Kohtasin vaikka mitä sekä arkistossa että Nordicalla, ja uskon oman graduni hyötyvän tästä myöhemmin. On hyvä tietää, että mahdollisuuksien rajat ovat oikeasti aika laajalle levittyneet, ja näkökulma voi äkkiä laajentua kokonaiseksi kentäksi.

Omalla tavallaan jännittävää oli myös useammalla kielellä työskenteleminen. Toki puhun ruotsia muutenkin, mutta tämä oli monella tapaa eri asia: viimeksi olen ollut ruotsin kansa tekemisissä opiskelijana, ja nyt piti hypätä kommunikoimaan tavallisista asioista ikään kuin toiselle puolelle pöytää. Alkuun jännitin ja kertasin mielessäni jälkeenpäin, montako prepositiovirhettä ehkä tein, mutta se haihtui aika nopeasti. Kertaakaan ei jäänyt mikään asia selvittämättä, eikä niitä virheitäkään ehkä ihan niin paljoa ollut.

Kielivalikoimani ei jäänyt vain suomeen ja ruotsiin, sillä myin myös suomen alkeisoppikirjoja, joita useimmiten ostettiin englanniksi. Toisinaan kävi niinkin, että pääsin samana päivänä käyttämään kaikkia kieliä, joilla olen keskustelukelpoinen – edellä mainittujen lisäksi italiaa ja ranskaa. Aina se ei ollut ihan tarkoituksenmukaista, joskus huomasin vasta keskustelukumppanin ilmeestä, että kieli on väärä, mutta useimmiten pärjäsin hyvin. Tosin sekin nähtiin, että sukkuloituani tuntikausia suomi-ruotsi-englantia jäin pääaineeni italialaisen filologian edustajaan törmätessäni sanattomaksi, enkä voinut kuin nauraa. Onneksi ihminen oli tuttu ja tulkitsi naurusta itse, että halusin tervehtiä ja ilmaista, että oli hauska nähdä (ehkä vähän kirjaimellisemmin kuin oli tarkoitus)!

Harjoitteluun sopeutumista ja tehtäviin heittäytymistä helpotti suuresti se, että olin ainakin osin tutussa ympäristössä. Pääaineeni kuuluu Nykykielten laitokseen, mutta iso osa sivuaineopinnoistani on suoritettu Norsulla – lisäksi olen hallopedina (= Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan ja tiedekunnanhallinnon opiskelijaedustajien välinen yhdyshenkilö) ja ainejärjestöaktiivina kohtuullisen hyvin perillä yliopiston rakenteesta. Osasin siis etsiä ja kysellä jotakuinkin oikeista paikoista, ja tietoisena tapahtuvista muutoksista osasin myös odottaa ja hakea toisaalta, jos tarvis oli. Oli hauska nähdä, miten paljon opinnoissa ja luottamustehtävissä hankkimistani taidoista oli hyötyä harjoittelun aikana, ja näin harjoittelun jälkeen toisinkin päin. Olen aina ollut sitä mieltä, ettei mikään tieto tai taito mene koskaan hukkaan – koskaan ei tiedä, mitä tarvitsee ja missä – ja harjoittelu vahvisti uskoa siihen, että saatan olla oikeassa.

Nimistöntutkimuksen päivät 2016

Teksti Lasse Hämäläinen, kuvat Saila Salonen.

XIX Nimistöntutkimuksen päivät järjestettiin 17.–18.11.2016 Helsingin yliopistolla. Kahden päivän aikana kuultiin esitelmiä nimistöntutkimuksen osa-alueilta laidasta laitaan.

Suomalaisten nimistöntutkijoiden syksyyn on kuulunut vuodesta 1998 lähtien Nimistöseminaari. Tänä vuonna tapahtuma järjestettiin ensimmäistä kertaa kaksipäiväisenä, minkä johdosta sen nimi vaihdettiin Nimistöntutkimuksen päiviksi. Syy tapahtuman pitenemiseen on yksinkertainen: tieteenala on kasvanut niin suureksi, että kaikki halukkaat esitelmöijät eivät mahdu yhdelle päivälle. Kaikkiaan esitelmiä pidettiin 20 kappaletta.

Miljöönä toimi Helsingin yliopiston Psychologicum-rakennus Siltavuorenpenkereellä. Salin A132 arvokas, historiallinen tunnelma tarjosi tapahtumalle juhlavat puitteet.

Vaikka tapahtuman nimi on vaihtunut, moni asia on pysynyt samana. Avauspuheenvuorona kuultiin perinteiseen tapaan Helsingin yliopiston yliopistonlehtori Terhi Ainialan katsaus kuluneen vuoden nimistöopetukseen ja alalta valmistuneisiin pro gradu -tutkielmiin. Ohjelman rungon muodostivat ajankohtaiseen tutkimukseen liittyvät esitelmät. Ensimmäisen päivän teemoja olivat perinnäiset paikannimet, kotieläinten nimet ja saamelaisalueen paikannimet.

Ensimmäisen päivän kohokohtana oli kutsupuhujan, emeritusprofessori Eero Kiviniemen esitys Päijä-alkuisista paikannimistä. Vaikka Kiviniemi on ollut eläkkeellä yli 10 vuoden ajan eikä ole julkaissut tutkimuksia Suomalaisten etunimien (2006) jälkeen, on maineikkaan tiedemiehen mieli yhä terävä ja kirkas. Päijänne, Suomen toiseksi suurimman järven nimi, on kuulunut Suomen etymologisen paikannimitutkimuksen suurimpiin mysteereihin. Kiviniemen esitys ei pyrkinyt ratkaisemaan tätä ongelmaa lopullisesti, mutta sen esille nostama yhteys Päijä-nimien ja lähellä sijaitsevien mäkien, mahdollisten muinaisten uhripaikkojen, välillä on kuitenkin huomionarvoinen ja jatkotutkimusta ansaitseva.

kiviniemi
Päivän päätteeksi noin 20 hengen joukko jatkoi konferenssi-illalliselle Ravintola Sinneen. Virikkeitä tarjottiin paitsi makunystyröille, myös mielen pienille harmaille soluille: illallisen ohjelmaan kuului Nimivisa, jossa osallistujat 3–4 hengen joukkueissa testasivat nimiin liittyvää tietouttaan. Kysymykset ovat nähtävissä osoitteessa https://docs.google.com/document/d/1rPCXOFwaej70jFm5jyW0sumjVaht3Rhq1hXbWxs3dAg.

Toinen päivä alkoi katsauksella Langnetin uuden Nimistöntutkimus-teemaryhmän toimintaan. Tämän jälkeen kuultiin esitelmiä mm. suomalaisten almanakkojen nimiaineistoista, Tallinnan keskiaikaisista henkilönnimistä, suomen ja unkarin etunimiyhdyssanoista sekä Malmin lentokentän alueen vanhoista paikannimistä.

Nimipäivät päättyivät Toni Suutarin tilannekatsaukseen Kotuksen Nimiarkiston digitalisointihankkeesta. Yli 3 miljoonan nimilipun muuntaminen sähköiseksi tietokannaksi on valtava työ, mutta se näyttää edenneen hyvin. Onkin odotettavissa, että verkkopalvelu avautuu vuoden 2017 aikana juhlistamaan Suomen 100-vuotista itsenäisyyttä. Samalla se tulee helpottamaan nimitutkijoiden arkea ja mahdollistamaan täysin uudenlaisia tutkimusasetelmia.

Ensi vuonna myös Nimistöntutkimuksen päivät juhlivat: vuonna 2017 päivät järjestetään 20. kerran. Odotettavissa on jälleen monipuolinen katsaus tuoreimpaan nimistöntutkimukseen, ja tiedossa saattaa olla jokunen yllätyskin juhlavuoden kunniaksi.

Nähdään jälleen Nimipäivillä 2017!