Jokainen väitöskirja ja jokainen väitöskirjantekijä on erilainen. Silti kaikille tulee vastaan samoja kysymyksiä: Miten rajaan aiheeni? Kuinka muotoilen järkevät tutkimuskysymykset? Minkälaisella hakemuksella saa apurahaa tai tohtorikoulutettavan paikan? Miten väitöstutkimus etenee? Mitä teen, jos työ ei etene? Onko tässä mitään järkeä? Onko missään mitään järkeä? Tarjotakseen tukea näiden kysymysten pohdintaan suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden jatko-opiskelijoiden yhdistys Seula järjesti Thirsty Scholarissa baariseminaarin, jossa jo väitelleet tutkijat Hanna Karhu (kotimainen kirjallisuus) ja Jarkko Niemi (suomen kieli) kertoivat väitöskirjatyöstään, tutkimisen ihanuudesta ja kamaluudesta ja itse väitöstilaisuudesta. Paikalla keskustelemassa oli 11 väitöskirjantekijää.
Väitöskirjanteko on jokaisella hieman erilainen projekti. Jo aiheet ja lähtökohdat vaihtelevat, mutta työn etenemiseen vaikuttavat myös tutkimuksen ulkopuoliset tekijät, joista suurin on rahoitus. Osa väitöskirjoista tehdään työsuhteessa yliopistoon, osa tehdään apurahalla ja jotkin pääosin sivutoimisena. Luonnollisesti työ etenee eri tahdissa sen mukaan, kuinka paljon väitöstyön tekijä pystyy keskittymään itse tutkimukseen. Parhaassa tapauksessa väitöstyöntekijä saa kokopäiväisen rahoituksen joko apurahana tai palkkana ja pystyy tekemään tutkimusta täysipäiväisesti.
Toisinaan työn etenemiseen voi tulla katkoja esimerkiksi, jos apuraha jää saamatta tai jää vanhempainvapaalle. Hanna Karhu korosti, että taukoja väitöstyöstä ei kannata pelätä. Työhön voi aina palata, ja tauko voi antaa etäisyyttä ja uutta näkökulmaa työhön. Tutkimus voi myös viedä mennessään niin, että tutkimuksen suunta muuttuu alkuperäisestä paljonkin. Jarkko Niemi kuvasi omaa polkuaan ja painotti, että työn edetessä näkökulma todennäköisesti muuttuu ainakin jonkin verran. Tutkimus voi edetessään johdattaa uusien kysymysten pariin, eikä pidättäytyminen alkuperäisessä suunnitelmassa väkisin kannata. Jos tutkimusasetelma muuttuu paljonkin, väitöstyön ohjaajien kanssa voi keskustella, kannattaisiko mukaan ottaa vielä yksi ohjaaja auttamaan uusien kysymysten kanssa.
Iso kysymys on myös väitöskirjan muoto: artikkeliväitöskirja vai monografia? Hanna Karhu on tehnyt monografiaväitöskirjan ja Jarkko Niemi artikkeliväitöskirjan. Kummassakin on puolensa. Artikkeliväitöskirjaa tehdessä julkaisuluetteloon alkaa kertyä sisältöä samalla vaivalla. Lisäksi työhön saa kommentteja heti alusta lähtien. Toisaalta monografiaa voi hioa kokonaisuutena loppuun saakka, kun artikkeli sen sijaan on julkaisun jälkeen se, mikä on. Myös itselle sopivinta työtapaa kannattaa pohtia. Moni artikkeliväitöskirjaa tekevä mainitsikin työn projektiluonteisuuden sopivan parhaiten itselleen. Kuitenkin myös monografiaa voi työstää projektimaisesti osina.
Artikkeli vai monografia -kyselykierroksella kävi ilmi, että kaikki paikalla olleet suomen kielen jatko-opiskelijat tekivät artikkeliväitöskirjaa ja kotimaisen kirjallisuuden jatko-opiskelijat monografiaa. Artikkeliväitöskirja on aivan viime vuosina noussut suosioon suomen kielen oppiaineessa, mutta kotimaisessa kirjallisuudessa tehdään edelleen pääosin monografioita. Pohtiessamme syytä tähän selkeimpänä esiin nousi artikkelien julkaisukanavien vähyys. Suomessa kotimaista kirjallisuutta käsitteleviä väitösartikkeleita julkaisee pääasiassa yksi julkaisu. Tämä ei luo kovin paljoa mahdollisuuksia saada väitösartikkeleita julki, varsinkaan kohtuuajassa. Myös suomen kielen väitöskirjantekijöillä artikkelien julki saaminen on tarjonnan lisääntyessä yhä hankalampaa. Tässä myös tuli esiin artikkeliväitöskirjan huono puoli: toisinaan artikkelien julkaisuun saattaa mennä hyvinkin pitkä aika, mikä voi vaikuttaa koko väitöstyön loppuun saattamiseen.
Tutkimusyhteisö on myös eräs esiin nousseista tärkeistä seikoista. Hanna Karhu ja Jarkko Niemi korostivat kumpikin oman yhteisön löytämisen tärkeyttä. Yhteisön ei tarvitse olla omalta yliopistolta tai laitokselta, vaan työyhteisön voi löytää kauempaakin. Erityisesti, jos oma tutkimusaihe tai -metodi ei ole juuri nyt pinnalla, samantyyppistä tutkimusta tekeviä voi löytää esimerkiksi toisista yliopistoista ulkomailta saakka tai muista tutkijayhteisöistä.
Erityisesti apurahalla tutkimusta tekevien kohdalla yhteisön löytäminen on suuri kysymys. Tohtorikoulutettavilla on usein työpiste yliopistolla, ja tähän saakka monilla apurahalla väitöstyötä tekevillä on ollut myös, mutta ensi vuonna tilanne on muuttumassa. Yliopisto alkaa ottaa apurahatutkijoilta työpisteistä maksun, jonka summaksi on nyt arvioitu 1 600 euroa vuodessa. Summa on apurahoihin nähden suuri, ja monet joutuvat todennäköisesti miettimään tarkasti, missä työskentely on taloudellisesti järkevintä. Tämä aiheuttaa sen, että arvokkaat tieteelliset yhteisöt saattavat murentua tutkijoiden hajaantuessa kuka minnekin. Myös yhteydenpito oman laitoksen väkeen vaikeutuu, ja oman alan ajankohtaisessa tutkimuksessa mukana pysyminen tulee vaatimaan entistä enemmän paneutumista. Samalla oppiaine menettää tiiviin yhteyden oman alansa nuoriin tutkijoihin, joiden tutkimuksissa luodaan alan tulevaisuuden suuntaa.
Rahoituksen tiukentuessa väitöskirjantekijät ja muut tutkijat joutuvat tulevaisuudessa pohtimaan yhä tarkemmin oman työnsä taloudellisia edellytyksiä. Tilanteen vaikeutuminen voi johtaa siihen, että aiempaa useampi lahjakas nuori tutkija suuntaa töihin yliopiston ulkopuolelle ihan vain mahdollistaakseen oman elämisensä.
Baariseminaarin osallistujat tulevaisuuden pohdinta veti toisinaan hiljaiseksi. Silti omaan tutkimukseen suhtaudutaan intohimoisesti. Pöydän ääressä kerrottiin hyvin erilaisista tutkimusaiheista, joita yhdistää lähinnä tutkimuksen tekijän innostus. Väitöskirjantekijää ymmärtää parhaiten toinen väitöskirjantekijä, ja juuri siksi tällaiset yhteiset tapaamiset ovat arvokkaita.
Hanna Karhu ja Jarkko Niemi painottivatkin sitä, että jokainen väitöskirja on tärkeä ja jo sinänsä kulttuuriteko. Omaa työtä täytyy arvostaa ja uskoa siihen. Väitöskirjan tekeminen on myös oikeaa työtä, eikä työ ole aina mukavaa. Tutkimusta tehdessä toisinaan tulee vastoinkäymisiä kuten muussakin työelämässä (ja elämässä yleensä), eikä muissakaan töissä voi heti lyödä hanskoja tiskiin ja lopettaa. Tutkijalle tärkeintä on oma usko tutkimukseen ja innostus aiheeseen.
Ja lopulta: paras väitöskirja on valmis väitöskirja. Jossain vaiheessa työ on tehty ja on aika päästää irti. Edessä on väitöstilaisuus, juhlat, ja sen jälkeen – mitä?