Kuukausi: joulukuu 2017

Teksti: Motoko Broman

”Opiskelijan oletetaan opiskelevan 1600 tuntia vuodessa, mistä kertyy opintosuorituksina 60 opintopistettä.” Helsingin yliopisto selittää näin. Eli yksi opintopiste vaatii 1600 / 60 = 26.66, noin 27 tunnin verran töitä.

Minä opiskelen suomen kieltä ja kulttuuria pääaineena, ja suoritan melkein kaikki kurssit suomeksi, joka ei ole minun äidinkieleni. Totta kai ennen opintojen alkua, minä pääsin läpi yliopiston valintakokeesta, joka vaatii suomen kielen taitoa vähintään B2-tasolla. Eli yliopisto antoi minulle luvan opiskella suomeksi,

On kulunut puolitoista vuotta siitä, kun aloin opiskella tässä yliopistossa. Miten minun opintoni ovat menneet? Olen ihan jyrkänteen reunalla. Jos tuulisi kovemmin, putoaisin suin päin laakson pohjalle. Olen kuunnellut opettajien puheita rypistäen otsaani. olen tehnyt tehtäviä hikoillen ja palauttanut niitä juuri ja juuri viime hetkellä hengästyen.

Ei voi mitään. Joka tapauksessa suomeksi opiskeleminen on todella kivaa. Suomen kieli kiinnostaa minua eri tavoin eri kulmista. Olen todella kiitollinen siitä, että minulle annettiin näin ihana mahdollisuus.

Vaikka opiskeleminen yliopistossa suomeksi on mahtava mahdollisuus, on yksi asia, jota joudun miettimään joskus: 1 opintopiste = 27 tuntia. En ole koskaan laskenut kuinka paljon aikaa minä käytän saadakseni yhden opintopisteen, mutta olen aivan varma, että jos suomenkielinen tekisi tehtävän yhdessä tunnissa, minulla kestäisi vähintään kaksi tuntia. Mitä minä tarkoitan on se, että minulta vaaditaan paljon enemmän aikaa kuin suomenkielisiltä.

Vaikka minä tekisin kaksi kertaa enemmän töitä, saisin saman verran opintopisteitä kuin suomenkieliset. Valitettavasti en voi saada opintopisteitä kaksi kertaa enemmän.

Olisi ollut paljon ymmärrettävämpää jos valintakoe olisi vaatinut C2-tasoa. Siinä tapauksessa äidinkielisille ja toisenkielisille voisi antaa saman verran töitä. Käytännössä minulta vaadittiin B2-tasoa, mutta minulle annetaan sama määrä töitä kuin äidinkielisille.

Miltä tämä sinusta kuulostaa? Onko minun ajatukseni liian yksipuolinen? Tiedän tietysti, että äidinkielisten keskuudessa on myös nopeuseroja tehtävien tekemisessä, joskus ehkä suurestikin. Kannattaako minun tulkita niin, että minun ja äidinkielisten välissä oleva ero on sama kuin äidinkielisten keskuudessa oleva ero? Kannattaako vain keskittyä suomen kielen taitoni parantamiseen miettimättä tällaista joutavaa asiaa?

Teksti: Cho Kyong Sil

Se, onko joku kieli jollekulle vaikea vai ei, riippuu monista asioista. Minusta yksi isoimmista on, kuinka paljon suomen sanasto ja kielioppi ovat samankaltaisia opiskelijan oman kielen kanssa.

Tällä kertaa en puhuisi sanastosta, vaan pelkästään kieliopillisista asioista. Minulle korealaisena suomen opiskelu ei ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Aluksi luulin, että suomi ja korea eivät ole kieliopillisesti läheisiä ystäväkieliä. Päivän toisensa jälkeen maistoin tuskaa, ja pääni oli räjähtää. Itse asiassa suomen opiskelun vaikeus oli yksi asia, jonka takia kaduin muutaman kerran Suomeen tulemista. Mitä minä teen täällä Suomessa? Tarvitsenko tätä oikeasti? Onneksi nyt olen eri mieltä siitä, että suomi on puhtaasti vaikea kieli sekä suomen ja korean välillä ei olisi mitään yhteisiä piirteitä. Sanoisin nyt pikemminkin, että niiden välillä on yllättävän paljon yhteistä sekä sanastossa että kieliopissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että suomi on nyt minulle helppo kieli. Siinä on edelleen monia vaikeuksia, joista erehdyn aika ajoin jopa useinkin. Huh huh, olen puhunut liian paljon alkusanoja.

Mennään siis suoraan asiaan. Kieliopissa on totta kai sekä vaikeuksia että tietysti helppouksia. Minä kutsun vaikeutta hirviöksi. Jos omassa kielessäsi ei ole seuraavia kohtia, voisin sanoa, että suomi tuntuisi olevan vaikea. Joten kun tapaa niitä, kannattaa hengittää syvään, sinnitellä loppuun asti, ja muistaa, että harjoitus tekee mestarin.

Minusta neljä ilkeintä hirviötä ovat seuraavat:

Ensimmäinen hirviö on sanomattakin selvää: partitiivi. Tämä on minulle vieläkin ruma hirviö. Melkein joka päivä olen itselleni toistellut. Harjoitus tekee mestarin, tämä tuska ei kestä loputtomiin. Muistan elävästi päivän, jolloin opiskelun alkuvaiheessa tutustuin tähän ensimmäiseen hirviöön. Minun oli todella vaikea ymmärtää merkityksellistä eroa, joka on Luen kirjan ja Luen kirjaa -lauseiden välillä. Muutaman päivän jälkeen, kun vihdoin ymmärsin eron, miten onnellinen, ylpeä itsestäni olin! Ja sain voimaa ja rohkeutta opiskella suomea.

Toinen hirviö on sijamuodot. Suomen kielessä on sääntö, että substantiivin määritteen muodon täytyy olla samassa muodossa kuin pääsanan. Suomen kieliopissa paitsi varsinainen adjektiivi myös muut sanat voivat toimia määritteinä esim. partisiipit. On todella vaikea puhua kieliopillisesti oikein ottaen huomioon nämä kaikki seikat.

Kolmas hirviö on yksikön ja monikon käyttö. Tämä on yksinäänkin vaikeaa, mutta varsinkin kun monikkoa käytetään partitiivin tai edellä mainitun substantiivin ja sen määritteen kanssa, minun päästäni joskus tulee lähes täysin sekainen.

Ja lopuksi neljäs hirviö on ääntäminen. Edelleen ä ja ö -äänteet kiduttavat minun kieleni kuoliaaksi, ja en osaa kuunnellessani ja puhuessani erottaa -ll-:n ja -l-: n tai -rr-:n ja -r-:n välistä eroa, jos sanat ovat tuntemattomia. Lisää esimerkkejä konsonanttiyhtymästä: kärki-karkki, vilppi-vilpillinen, kiltti-kiltisti jne. Äh, kun väsyttää!

Suomea ei tietenkään ole helppo opiskella. Olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että en antaudu niille hirviöille. Itse asiassa nykyään jopa nautin vaikeuksista, koska tiedän, että ongelmat tavalla tai toisella ratkaistaan lopuksi. Eräänä päivänä hirviöt menettävät voimaansa ja antautuvat minulle. Tänäänkin sanon itsekseni, ’’harjoitus tekee mestarin, tämä tuska ei kestä loputtomiin’’, kun katson kahta lausetta, painaa soittokellon nappia ja painaa nasta seinään.

Teksti: Silvia Rossi

Kun aloin opiskella suomen kieltä, olin Suomessa vain väliaikaisesti, ja motivaationa oli uteliaisuuteni. Sen jälkeen muutin Suomeen pysyvästi ja opiskelin sitä lisää sekä käytännöllisten syiden että oman intohimoni takia. Kun maahanmuuttajille tarkoitetut intensiivikurssit päättyivät, kiinnostusta oli jäljellä, ja suunnitelma alkoi muotoutua: haluan yrittää tulla kaunokirjallisuuden kääntäjäksi. Hain sitten Helsingin yliopiston suomen kieli ja kulttuuri -kandiohjelmaan.

Ensimmäistä vuotta aloittaessani huomasin, että opettajiksi opiskeleville on melko selvä opiskelureitti pedagogisten ja muiden asianmukaisten opintojen kautta, mutta samanlaista ei välttämättä ole kääntäjiksi aikoville. Englannin, saksan, ranskan ja venäjän kielten kohdalla on omat ”kääntäjälinjat”, mutta entä muilla kielillä? WebOodi nettisivulta löytyy muita kääntämiseen liittyviä aineita kuten Käännöstiede ja Kääntäminen ja tulkkaus, joissa on kuitenkin vain maisteriohjelmia. Mikä tai mitkä sivuaineet minun pitäisi valita kandiohjelman aikana? Sen lisäksi kääntämistä käsittelevissä ohjelmissa näyttääkin olevan ongelmia. Muutaman opettajan ja ammattilaisen mukaan, joilta olen pyytänyt neuvoa, kaunokirjallisuuden kääntäjille on tärkeämpää saada oman ja vieraan kielten erinomaisia taitoja kuin käännöstieteellisiä tietoja. Heiltäkään en kuitenkaan saanut suoria suosituksia. Lopulta päätin siis ottaa sivuaineiksi italian eli äidinkieleni filologian ja kotimaisen kirjallisuuden, ja siirtää maisteriopiskelun päätöksiä tulevaisuuteen, jolloin toivottavasti olen saanut lisää tietoa asiasta.

Olen miettinyt, miksi opiskelureitti kääntäjäksi näyttää olevan niin vaikeaa löytää? Ehkä ei ole riittävästi opiskelijoita, jotka tahtovat sellaisen uran, paitsi niiden kielten kanssa, joilla on jo kääntäjälinjat. Minulle tämä epävarma tilanne on ollut ja on vielä jotenkin stressaava, ja ajattelen, että olisin voinut järjestää opintojani paremmin ja aloittaa sivuaineiden opiskelun aikaisemmin, jos olisi ollut selvempi reitti jo alussa. Tiedän myös, että en ole ainoa opiskelija, jolla on sellainen ongelma: olen keskustellut asiasta useiden kurssikavereiden kanssa, joilla oli samanlaisia kysymyksiä. Jos lukijoilla on vastauksia, ole hyvä ja jaa ne kommentteihin!

Teksti: Pia Lahti

 Hei vanhat opiskelijat, uudet opiskelijat ja tulevat opiskelijat!

Muistatteko vielä opiskelun alun? Olitteko alussa todella innokkaita, mutta nyt motivaatio on hukassa? Vai oletteko fukseja, ja kaikki on vielä niin jännittävää ja ehkä jopa pelottavaa? Mikä teitä liikuttaa? Itse olen nyt toisen vuoden suomen kielen ja kulttuurin pääaineopiskelija (aika lentää!!) ja haluaisin nyt vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia teidän kanssa (laittakaa ihmeessä kommentteja!). Jos henkilökunta eksyisi tänne, olisi tietenkin mahtavaa hyötyä heidän kokemuksistaankin. Tässä tekstissä haluan pohtia opiskelijan ajantuhlausta.

Missä ja miten opiskelette parhaiten? Olen aina todella iloinen, jos minun ei tarvitse poikkeuksellisesti lähteä yliopistolle. Asun Vantaalla ja matka yliopistolle kestää noin tunnin. Eli säästän kaksi tuntia etäopiskelupäivinä. Ainakin teoreettisesti. Käytännössä tiskaan, laitan pesukoneen päälle ja luen facebookviestejä siihen asti, että huomaan päivän olevan melkein ohi, ilman että olisin tehnyt ne asiat, mitkä minun olisi pitänyt tehdä. Tämä ilmiö esiintyy erityisesti silloin, kun minulla on jokin abstrakti tehtävä, kuten kirjoita blogiteksti itse valitsemastasi opiskeluun liittyvästä aiheesta. Yhtäkkiä alan googlaamaan kaikenlaisia asioita, jotka olen halunnut selvittää jo pitkän aikaa. Sen takia ihmettelen, miten voisin tehdä kotitehtävät hyvin, mutta niin nopeasti, että minulle jäisi aikaa salilla käymiseen, musisointiin ja ajanviettoon minulle tärkeitten ihmisten kanssa. Yksi toimenpide on, että menen Kaisatalon oppimiskeskukseen tai kirjastoon. Kynnys surfailla netissä on siellä paljon korkeampi kuin kotona. Mutta mitä voi tehdä, jotta opiskelisi myös kotona hyvin? Olen kokeillut eri asioita ja teidän mielipide kiinnostaa minua! Kun luin valintakokeeseen, päätin esim., montako viikkoa haluan käyttää lukemiseen ja jaoin sen mukaan päivässä luettavaa sivujen määrää. Kun päivän sivut oli luettu, sain tehdä jotain kivaa. Se on toiminut hyvin, mutta kirjoittamiselle en ole vielä keksinyt luotettavasti toimivaa ratkaisua.

Ennen kuin aloitin opiskelun yliopistolla, olin niin innoissani, että ostin opaskirjan menestyksekkäästä opiskelusta. Kirjassa esiteltiin Pareto-periaate. Tämän periaatteen mukaan voidaan saavuttaa 80% tuloksista 20 prosentissa ajasta. Jos oletetaan, että meillä olisi kaksi kuukautta aikaa kirjoittaa essee, asetetaan itse deadline kahden viikon päähän. Ensimmäisenä lukuvuotena esseeni varsinainen deadline oli marraskuussa, mutta yritin soveltaa Pareto-periaatetta asettaen henkilökohtaisen deadlinen lokakuuhun. Sain sen silti vasta pari päivää ennen varsinaista eräpäivää valmiiksi, koska tiesin tietenkin sen olevan teennäinen eräpäivä. Nykyään asetan deadlinen joskus niin, että saan kirjoitukset oikeasti vasta viime tipassa valmiiksi, koska sitten yksinkertaisesti ei ole aikaa surffailla netissä. Jotta tehtävä ei menisi pieleen, mietin sitä paljon etukäteen esim. silloin, kun minulla ei ole muuta tekemistä, kuten junassa.

Mitä tekniikoita teillä on, joiden avulla voi opiskella tehokkaammin?

Teksti: Ingrid Kruusel

Elämänunelmani oli opiskella äidinkieltäni eli viroa Etelä-Virossa sijaitsevassa tunnetussa Tarton yliopistossa. Päätin sen jo teini-ikäisenä. Ikävä kyllä, en ikinä tehnyt ainuttakaan askelta toteuttaakseni unelmani. Päätin sen sijaan opiskella sukulaiskieltä suomea mainekkaassa Helsingin yliopistossa. Oivalsin pikaisesti opintojeni alettua viron ja suomen lukuisat eroavaisuudet. Samoin kuin meidän yhteiskuntamme ja kulttuurimmekin poikkeavat aika lailla.

Ennen yliopisto-opintojani osallistuin lukuisiin Helsingin seudun kesäyliopiston järjestämiin suomen kielen kursseihin. Tapasin siellä eri maista tänne muuttaneita hyvin erilaisia suomen oppijoita. Heidän motivaationsa kielen opiskelemisessa oli ensisijaisesti löytää työpaikka Suomesta. Suurimmalla osalla olikin jo ammatti- tai korkeakoulutusta joko omasta kotimaastaan tai englanninkielistä koulutusta Suomesta. Jotkut heistä olivat asuneet Suomessa kielitaidottomina jo vuosia, minäkin heidän joukossaan.

Ihmettelin kovasti, että vaikka koulutettuina ja ikään kuin sivistyneinä, enemmistö kielikursseihin osallistujista ei ollut huomannut perehtyä vähänkään suomalaisen kulttuuriin, vaan eli omissa kuplissaan. Tuli eteeni sellaisiakin, joita se ei edes kiinnostanut tai joilla oli ollut huonoja kokemuksia suomalaisten kanssa. Tässä kohtaa ilmestyy ongelma: sentyyppiset ihmiset tahraavat suomalaisten mainetta levittämällä stereotypioita heistä. Puutteellinen kulttuurintuntemus puolestaan estää heitä sopeutumasta tähän yhteiskuntaan kunnolla.

Tietämys maan kulttuurista on oleellisin seikka, jotta voi ymmärtää kielen äidinkielisiä puhujia ja kansaa ylipäätään. Se luo paremman pohjan pärjätä menestyksellisemmin sekä työ- että henkilökohtaisessakin elämässä. On minullakin erilaisia kokemuksia suomalaisista, joista enemmistö lienee negatiivissävyisiä. Siitä huolimatta pystyn poimimaan suomalaisten omituisuuksista juuri ne positiiviset seikat, jotka nostavat maata esiin muiden joukosta.

Luojan kiitos, että ainakin Helsingin yliopiston Suomen kielen ja kulttuurin oppiaineessa ovat Suomen kulttuuriopinnot historian kera, kielenopinnoista puhumattakaan, ihan kohdallaan! Mieltäni rauhoittaa tietämys siitä, että joka vuosi pyrkii uusia Suomesta ja suomen kielestä aidosti kiinnostuneita ulkomaalaistaustaisia ihmisiä opiskelemaan yliopistoon. Näin ollen valmistuu lisää asiantuntijoita, jotka pystyisivät kumoamaan suomalaisiin liittyviä stereotypioita.

Vuosien varrella olenkin pohtinut itsekseni suomalaiseen yhteiskuntaan liittyviä stereotypioita ja siinä esiintyviä ilmiöitä. Olen päätynyt tulokseen, että on meillä ulkomaalaisillakin paljon opiksiotettavaa suomalaisilta ja että ärsyttävät seikat kannattaa kääntää miellyttäviksi.

Yksi positiivinen asia Suomessa on se, että se ei ole ulkonäkökeskeinen yhteiskunta, vaan täällä katsotaan tiedostamattomastikin enemmän ihmisten sieluun. Ihmettelen, että maa on pystynyt vieläkin säilyttämään sentapaisen mentaliteetin. Sen lisäksi suomalaiset ovat todella itsevarmoja ja itsetietoisia riippumatta ulkokuorestaan tai ammatistaan. Työpaikoissa he kulkevatkin pää pystyssä ja ryhdikkäästi hoitaen tärkeitä tehtäviään ahkerasti. Olen joskus pelännyt, että mitä jos minä olen tyhjä eikä minun sisällä ole tarpeeksi suomalaista yhteiskuntaa varten? Onko minusta tasavertaiseksi suomalaisten rinnalle? Pärjäänkö minä pinnallisemmasta, ulkonäköpainoitteisesta yhteiskunnasta tuleva?

Suomalaiset eivät ole hiljaista kansaa. Kadulla, bussissa, junassa, yliopistolla he puhuvat todella paljon ja äänekkäästi, ja puhuvat usein suurista kysymyksistä! Hiljaisuuskäsitys suomalaisista tullee pikemminkin siitä, että tietyissä tilanteissa he tarvitsevat enemmän aikaa pohdiskeluun, ja kun vihdoin avaavat suunsa, sieltä voi tulla jopa paljon merkityksellisempää kuin esimerkiksi minulta, temperamenttiselta virolaiselta. Sen lisäksi he pitävät usein todellisen mielipitensä itsellään, kenties näin pärjääkin paremmin nykymaailman pinnallisuudessa. Miten voi edes kuvata hiljaisiksi ihmisiä, jotka puhuvat avoimesti mediassa vaikkapa henkilökohtaisista terveysongelmistaan tai perhe-elämänsä yksityiskohdista?

Suomi on ihmisläheinen yhteiskunta, jossa katsotaan ennen kaikkea ihmisten etuja ja oikeuksia. Täällä, „vapaassa maassa“, olen tavannut yllättävän hyväkäytöksisiä kansalaisia. Heitä ei ole kasvatettu, vaan he ovat kasvaneet itse, vapaan kasvatuksen tuloksena. En myöskään ole juuri huomannut Suomessa, jossa isätkin ahkeroivat lastensa kanssa, suomalaisia esittelemässä kuvia täydellisestä elämästään. Sen sijaan ollaan aitoja, inhimillisiä, järjen ääniä.

Harmi, kun yksipuolisista tarinoista ja joskus katkeruudestakin synnytetään vääriä kuvia Suomesta ja siellä asuvista. Olen tietenkin ylpeä virolaisuudestani ja eniten maailmassa rakastan kotimaatani, sen kieltä ja „minun ihmisiäni“, mutta nyt Suomi ja suomikin ovat tärkeitä minulle. En mitenkään idealisoi Suomea- on täälläkin kehittämisen varaa ja globaalistumisessa mallia otettavaa maahanmuuttajiltakin.

Kuulostaa oudolta, mutta jostakin syystä tunnen velvollisuudekseni auttaa suomalaisia. Tulevaisuudessa maailmalla vaeltaessani olisi mukavaa työskennellä suomalaistenkin parissa sekä mainostaa ja suojella heidän kulttuuriaan samalla tavoin kuin he pitävät huolta omasta kielestään ja kansastaan.