Käsitteiden opettaminen (rajaaminen, luokittelu ja kategorisointi, vastakohdan miettiminen) on filosofisen ajattelun opettamisen ydinkysymyksiä ja on näin ollen osa elämänkatsomustiedon sisältöjä. Ilmiöömme liittyvien käsitteiden määrittely rakentuikin vahvasti et:n didaktikon ohjauksessa.
Elämänkatsomustieto linkittyi prosessimme aikana sulavasti äidinkieleen, pohtiessamme lastenkirjallisuuden käytön mahdollisuuksia et:n sisältöjen käsittelyssä. Lastenkirjallisuudesta löytyy lukuisia kertomuksia, tarinoita ja hahmoja, joita on mahdollista hyödyntää syötteinä elämänkatsomustiedon, joskus vaikeastikin käsiteltäviin aihepiireihin.
Erityisen antoisaksi ilmiömme kannalta koimme perehtymisen keskustelevan opetuksen menetelmään. Elämänkatsomustiedon opetuksessa dialogi on keskeisin ja tärkein opetusmenetelmä. Koimme, että menetelmä sopii täydellisesti tutkivan oppimisen, ilmiölähtöisen oppimisen, arvonanto käsitteen sekä oppilaiden oivallusten mahdollistamisen kontekstiin. Opetusmuotona keskustelusta erotetaan vapaa keskustelu ja opetuskeskustelu. Menetelmä sisällyttää pari- ja ryhmäkeskusteluja sekä muun muassa tekstin kanssa työskentelyä (esim. tarinan jatkamista).
Keskustelu on tiedon kollektiivista rakentelua ja sen avulla tuodaan asiat tietoisuuteen. Keskustelemalla ryhmässä oppilas oppii vaihtoehtoisten näkemysten ymmärtämistä ja tulee tietoiseksi omasta ajattelustaan. Dialogi auttaa myös huomaamaan asioiden välisiä suhteita.
Hyvien asioiden lisäksi, menetelmässä on myös haasteita. Keskusteleva opetus vaatii kiireettömyyttä ja keskeneräisyyden sietämistä niin oppilailta kuin opettajaltakin. On tärkeää myöntää, jos ei tiedä ja vielä tärkeämpää lähteä ottamaan asiasta yhdessä selvää. Ongelmaksi saattavat tulla oppilaiden puhumattomuus tai ylitsepääsemättömät mielipide-erot. Opettaja ei saa pelätä hiljaisuutta ja pyrkiä täyttämään hiljaisuutta hinnalla millä hyvänsä. Aivan kuten hän ei saa pelätä haaskaavansa aikaa ottaessaan keskustelulle aikaa.
Luokassa käytävän keskustelun periaatteena tulisi olla se, että opettaja tekee tilaa, eikä käytä sitä. Mielestämme tämä ajatus linkittää menetelmän vahvasti arvonanto käsitteeseen. Mikäli tämä ajatus toteutuu luokassa eivätkä oppilaat pelkää vastaavansa väärin keskustellessaan, mahdollistuu oppilaiden omien oivallusten ja kysymysten herääminen.
Ollemme myös pohtineet arviointia et:n näkökulmasta. Lisää aiheesta täältä.
Lähteinä:
Eero Salmenkiven pp-esitykset
Brenifier, O. (2009). Keskusteleva opetus.Tampere:Niin & Näin.(suom. Kilpeläinen, T.)
Tämä kuvaa hyvin, mistä puhuimme. ET:n oppiaineidentiteetin näkökulmasta korostaisin enemmän lähtemistä oppilaasta itsestään, hänen katsomuksestaan ja identiteetistään (vrt. opetatko oppilasta vai ilmiöitä – vai voiko näitä erottaa, vrt. huomautus oppiaineista toisaalla tällä sivustolla). Historiallisesti on toki kysymys siitä, että nuorena oppiaineena et.ssä on helppo sitoutua moderniin didaktisiin/pedagogisiin ideoihin kuten tutkivaan opimiseen ja monitieteisenä oppiaineena ilimiöoppimiseen.
Yksi keskustelevan opetuksen pointti joka ehkä kannattaisi tuoda selvemmin esiin (ja tulee tuolla liikunna amtskuissa) on, että pitää löytää työtapoja, joissa pari puheliainta ei dominoi liikaa.
Kiitos kommenteista, Eero! Tuntuu, että tuo oppilaslähtöisyys alkaa olla meille niin itsestäänselvä asia, että sen aukikirjoittaminen tuppaa unohtumaan välillä 😉