Václav Havel muistetaan Tšekkoslovakian ja sittemmin  Tšekin tasavallan presidenttinä, kirjailijana ja toisinajattelijana, jolle ”elämä totuudessa” oli enemmän kuin oma vapaus. Tämä tinkimätön ja lahjomaton taistelija oli samalla äärimäisen kohtelias, vähän ujo ja varsin huomaavainen ihminen.

Hän nousi presidentiksi epätavallisella tavalla ja hoiti virkaansa, ainakin alussa, epäsovinnaisella tyylillä. Hän otti henkivartijoiksi nuoria naisia, valitsi neuvonantajia värikkäästä taiteilijajoukosta ja suhtautui protokollaan luovasti. Siinä missä muut presidentit puhuvat tulkin välityksellä, hän puhui välillä myös tulkin kanssa.

Minulla oli ilo ja kunnia toimia Havelin tulkkina hänen Suomen valtiovierailunsa aikana keväällä 1991. Ensimmäisen päivän päätteeksi istuin presidentin ja hänen Olga-vaimonsa kanssa autossa matkalla hotelliin. Olimme kaikki pitkän virallisen ohjelman jälkeen väsyneitä ja nautimme hetken hiljaisuudesta, kun takapenkiltä kuului kysymys: ”Tehän opetatte Helsingin yliopistossa. Saanko kysyä jotain työstänne?”

”Hän ei varmaan halua kysyä tšekin kielestä, siinä hän on todellinen mestari, ja tuskin tšekin kirjallisuudestakaan”, ajattelin. ”Olisiko hän kiinnostunut neurolingvistiikasta?”

Havelin kysymys koski kuitenkin jotain aivan muuta: ”Miten suomalaiset opiskelijat juhlivat? Tarkoitan miten he irrottelevat?” Nuoret ihmiset ja vaihtoehtoinen kulttuuri olivat aina lähellä hänen sydäntään.

Tšekin kielen opiskelijat halusivat ehdottomasti tervehtiä Václav Havelia ja odottivat seuraavana päivänä hänen kävelyreittinsä varrella. Kun seurue tuli heidän kohdalleen, he huusivat: ”Na vaše zdraví, pane prezidente!” (Terveydeksenne, herra presidentti!) ja ojensivat hänelle Becherovka-lasillisen. Havel arvosti tervehdystä, mutta turvanaiset eivät ymmärrettävistä syistä antaneet hänen maistaa juomaa. Presidentti huolestui: ”Eikö se ole epäkohteliasta noita nuoria kohtaan?”

Juhlaillallisella istuin tulkkimaisesti Václav Havelin takana vesilasi kädessä. Aterian jälkeen hän kääntyi puoleeni: ”Oletteko kovasti kiintynyt vesilasiinne?” Vastasin, että tarpeen vaatiessa osaisin ehkä luopua siitä. ”Minä olen onnistunut tahrimaan solmiotani kastikkeella. Kohta joudun pitämään puheen ja silloin kaikki objektiivit suuntautuvat minuun. En halua, että tuo tahra varastaa show’n, joten ajattelin kokeilla vähän vedellä…” Tahran olisi pitänyt olla aikamoinen, että se olisi vienyt huomion hänen sanoistaan – niin herkullisia hänen puheensa tuohon aikaan olivat.

Omaperäinen ja osuva kieli sekä itseironia olivat hänen ilmaisukeinojaan sekä puheissa että näytelmissä. Hänen viimeiseksi näytelmäkseen jäi Odcházení (Poislähteminen, 2007). Otsikon kieliopillinen imperfektiivinen aspekti viittaa lähtemisprosessin loputtomuuteen. Näytelmä kertoo siitä, miten vaikeaa on luopua vallasta ja jättää virka – muukin kuin presidentin virka.

Joulukuun 18. päivänä aspekti muuttui perfektiiviseksi ja poislähteminen poismenoksi. Václav Havel on jättänyt merkittävän, taipumattoman ja inhimillisen ihmisen viran.

Helena Lehečková

Kirjoittaja on dosentti ja tšekkiläisen filologian yliopistonlehtori