Mitä on nykyteatteri? Mitä on esitystaide? Ja miten ne eroavat toisistaan? Näitä valtavia, teoreetikkoja ja asiantuntijoita jakavia ja riitaisia käsitteitä määrittämään tarttui opintoryhmämme kokoontuessaan aurinkoisen kevätpäivän varjossa. Tutustuimme ennen tapaamistamme muun muassa Annette Arlanderin visioon esitystaiteen kehityksestä 2000-luvulla. Se on terminä vakiintunut alun vierastuksen jälkeen, ja alan toimijuus on saanut ammattimaisia piireitä 2000-luvun puolella.
Keskustelumme siirtyi ja eli orgaanisesti, ja tartuimme vasta opintopiirimme lopulla Arlanderin artikkelin alkuun ja siihen, mikä kenties on esitystaiteen ydin: performanssissa oleellisinta on tekijä, teatterissa taas yleisö. Kun taiteilija lukee runojaan puille, on tämä vahvemmin esitystaidetta kuin jos kyseinen taiteilija lukisi runojaan yleisölle teatteri salissa. Kenties tässä on yksi niistä tekijöistä jotka erottavat nykytaiteen ja performanssin toisistaan, tai ainakin se luo asteikon jota pitkin eri esityksiä voi tarkastella ja määritellä toisistaan riippuen.
Mutta onko performanssi riippuvainen teatterista? Onko se aina määriteltävä emäpuunsa mukaan, vaikka se onkin oma versonsa, nyt jo korkeaksi ja vahvaksi kasvanut taimi? Tämä käsitys itselleni jäi, sillä keskustelumme kiertyi aina takaisin näiden kahden suhteeseen ja siihen, millä ne kaksi voisi erottaa. Tätä käsitystä myös vahvistaa Marina Abramovicin, ”esitystaiteen isoäidin” näkemys siitä, että voidakseen tehdä esitystaidetta on vihattava teatteria, sillä vihatessaan teatteria ja yrittäessään tehdä jotain, joka ei sitä ole, väistämättä peilaa työtään siihen.
Marina Abramovicin ajatukset eivät saaneet opintopiirissämme vastakaikua vaan pikemminkin ne herättivät vastustusta. Abramovicin ajatus siitä, että esitystaide olisi totta ja teatteri valetta ei sopinut omaan ajatusmaailmaamme. Sillä voiko mikään esitykseksi tehty olla totta? Vaikka veitsi ja veri olisivatkin aitoja, ei se silti tee esityksestä aitoa, elämänkankaltaista. Elämänkaltaista olisi seurata jalankulkijoita Mannerheimintiellä, tai rakennustyömaata Pasilan asemalla. Esityksiä jotka eivät ole esityksiä. Ja kenties ne ovatkin performansseista puhtaimpia.
Keskustelimme myös Juha-Pekka Hotisen ajatuksista. Kysymykset, joita Hotinen meille artikkelinsa pohjalta esitti, jäivät omaan tajuntaani pyörimään. Erityisesti ajatus siitä, että esitysten tulisi muuttua fiksuista naiveiksi, aivan kuten katsojat ovat muuttuneet naiveista fiksuiksi. Enää tempuilla ja meta-tasoilla ei saada aikaan sellasita shokeeraavaa jälkeä mitä aikoinaan on saatu, sillä nykykatsoja kykenee ymmärtämään sen, mitä lavalla tapahtuu niin meta-tasolla kuin esityksenkin tasolla. Enää ei katsojaa voi pitää ”tyhmänä” vaan tämän älykkyys pitää tunnustaa ja nostaa jalustalle uusia esityksiä tehdessä, muutoin teatteri kenties menettää sen kosketuspinnan joka sillä ihmisiin on.
Hotisella oli myös ajatuksensa siitä, mikä esitystaiteesta tekee omalaatuista. Yksi suuri tekijä oli performanssien keskeneräisyys: niitä ei välttämättä edes kertaakaan harjoitella etukäteen, kun taas nykyteatterin esityksiä harjoitellaan ja hiotaan. Esitystaide on jatkuvasti elossa oleva organismi, lahoava tai vielä rakenteilla oleva talo, kun taas nykyteatteri on uusi, myynnissä oleva, moderni asunto josta löytyy kaksi kliinistä vessaa. Näin Hotinen ainakin ajattelee.
Termit ovat ihmisten luomia kummajaisia, joilla selitämme maailmaa itsellemme. On mielenkiintoista, miten paljon me mietimme niiden luonnetta, kun voimme itse ne kuitenkin täysin määritellä. Mitä löytyy teatterin raja-alueilta, kysytään. Kaikki. Ei mitään. Teatteri on kaikkialla. Performanssia on kaikki. Vai onko?
Kirjallisuus
Tekstin pohjana on käytetty nykyteatteriopintopiirissä tiistaina 21.2.2017 käytyä keskustelua, joka sai alkunsa osittain oheisesta kirjallisuudesta.
Arlander, Annetta 2009: Performanssista ja esitystaiteesta. teoksesta Episodi 2
Pinter, Harold 2010: Noises off: What’s the difference between performance art and theatre?
Hotinen, Juha-Pekka. 13 kysymystä muodosta ja muotokielestä
Helavuori, Hanna 2010: Mitä esiintyjä tekee nykyteatterissa?
