Mitä on tila teatterissa? Missä sen rajat menevät, mistä se alkaa ja mihin se loppuu? Onko tila käsitettävä vain fyysisenä, avaruudellisena paikkana, kolmiulotteisena pituuden, leveyden ja korkeuden välisenä kurillisena vankilana, jossa fysiikan lainalaisuudet pätevät, vai, onko se jotain tuonpuoleisempaa? Fyysisen, materian, ihmisen, itse tilan tuolla puolen?
Kuten alkujaan 60-luvulla hipit totesivat, taide ei vankiloidu tilaansa, kuvataide raameihinsa, teatteri lavalleen tai teatteritaloon, vaan se jatkuu pidemmälle, tila venyy taiteen mukana. Ajateltiin että teoksen ”kehyksen” muodostivat katsojat/kokijat, ja teoksen tai esityksen tila oli olemassa vain heille. Jos ajatellaan että teoksen maailma, tuo fiktiivinen ”tila”, on jaettavissa vain ja ainoastaan katsojan kanssa, tiloja on yhtä paljon kuin on kokijoita, koska niin paljon on myös subjektiivista kokemusta teoksesta, niin paljon omia ”tiloja”.
Kävimme katsomassa Ona Kamu Kollektiivin tanssiesityksen ”Pyramidi”. Teoksessa tila ja katsoja/osallistuja/kokija-ulottuvuus nousivat suureen rooliin koska esityksen tilassa sai liikkua ja asettaa itsensä suhteessa esitykseen miten halusi, joten oman maailman/tilan löytäminen ja kokeminen sai uusia haastavia ulottuvuuksia. Kukin pystyi itse muokkaamaan kokemustaan tilanteesta jatkuvasti, haastamaan itseään ja esiintyjiä.
Tilana toimi ns. ”löydetty tila”, vanha teollisuushalli Kaapelitehtaalla, jossa tila oli käytännössä siis kolkko betonilaatikko, kuin suoraan teini-kauhu-leffoista, sellaisista, joissa keskenkasvuiset heräävät unessaan Ona Kamu kollektiivin teoksen sisältä. Ei, ei teos ollut niin huono.
Itse huomasin esityksen aikana saavani paljon enemmän irti itse tilasta kuin itse esityksestä, mikä on varmasti ollutkin tärkeä osa esitystä alusta lähtien, ainakin esiintyjien väkivaltaisenkin vieraannuttava habitus antoi minulle tästä osviittaa, tienviittaa siihen, että teoksessa on katsojan itse otettava vastuu mielekkyyden löytymisestä, tarkoituksesta. Se löytyisi tuosta kauan sitten kadotetusta tilasta, jos sinne vain uskalsi meluvallin yli kiivetä, epilepsiakohtauksen uhalla lähteä tutkimaan, kokeilemaan ja luomaan omaa tilaa.
Kun juttelimme tilasta luennolla, Timin ja Santun ensin aihetta alustettua, esiin nousi varsin vähän mitään totutusta poikkeavaa. Kävimme läpi millaisia esityksiä ja millaisissa tiloissa olimme niitä nähneet. Löydettyjä tiloja, teatteritaloja, telttoja, metsiä ja no fyysisiä paikkoja.
Mutta onko siinä kaikki? Missä ovat nuo kartoittamattomat maailmat, päämme sisäiset universumit missä asumme, missä elämä ja teatteri, taide tapahtuu? Missä ovat tilat, joita tiloiksi ei uskalleta kutsua? Ehkä niiden käsittely on vain liian vaikeaa, mittaamatonta, sanoinkuvaamatonta, mutta keskustelu tuosta pelottavasta tuntemattomasta jäi ehkä hieman uupumaan.
Olisi ollut ehdottoman mukavaa saada vieraaksi esimerkiksi lavastaja tai joku joka tilojen kanssa on työkseen päässyt pähkäilemään, joku jolla on käsin kosketeltavaa kokemusta käytännöntyöstä erilaisista teatterin saralla tehtävistä tilaratkaisuista tai esimerkiksi lavastamisen haasteista, illuusioista joita katsojalle luodaan, mutta tällä kertaa oli pärjättävä sillä mitä meillä oli. Siis toisemme.
Aiheeseen paneuduttiin lukemalla luennolle:
Terike Haapojan artikkeli ”Tilan politiikka – kuvataiteen ja teatterin vastaliikkeistä” Nykyteatterikirjasta.
Birch & Tompkins (toim.): Performing Site-Specific Theatre -teoksesta johdantoluku ”The ’Place’ and Practice of Site-Specific Theatre and Performance”.
Lisälukemistona Nykyteatterikirjasta Marja Silden ja Maria Säkön ”Nykyteatterin tapahtumapaikat”.
Esitys: Ona Kamu Kollektiivi: Pyramidi, Zodiak – Uuden tanssin keskus
