Suomen Demokraattiset Lakimiehet ry järjesti 29.4. Porthaniassa keskustelutilaisuuden oikeustieteen opetuksen tilasta Helsingin oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Pohdintaa asiassa todellakin kaivataan. Keskustelu maalasi synkän kuvan asioiden tilasta. Minusta liiankin synkän.
Vaikka opetusta kehitetään, moni kokee, että asiat muuttuvat hitaasti. Opiskelijat törmäävät huonoon opetukseen. Motivaatio tehdä töitä oppimisen tueksi laskee, koska tentit eivät mittaa todellista oppimista vaan nippelitiedon ulkolukua. Opettajat jäävät etäisiksi ja opiskelijat heille vuorostaan kasvottomaksi massaksi. Opiskelijat oppivat nipin napin selviämään tiedekunnan ja sen opintojen käsittämättömässä viidakossa.
Panelisteina keskustelutilaisuudessa 29.4. toimivat Anne Haarala-Muhonen (oikeustieteellisen tiedekunnan pedagoginen yliopistonlehtori, ei näy kuvassa), Sakari Melander (apulaisprofessori, rikosoikeuden dosentti), Kaijus Ervasti (oikeussosiologian dosentti), Asta Tukiainen (Pykälä ry:n opintovastaava) sekä Karin Cederlöf (Codex rf:s studienämndsordförande)
Opinnoista voi jäädä pettynyt ja turhautunut mielikuva, jos korkeintaan jokin yksittäinen kurssi jää mieleen harmauden keskellä. Opiskelu on ollut pakonomaista puurtamista ja ulkokohtaista suorittamista. Idealistinen maailmanparantaja-opettaja vuorostaan pettyy hänkin, kun hän on vaivojaan säästämättä suunnitellut ja toteuttaa uudentyyppistä osallistavaa opetusta, mutta ei saa opiskelijoilta vastakaikua. Passivoituneet opiskelijat hakeutuvat sinne, missä vähäisellä työmäärällä saa roppakaupalla suorituspisteitä. Toimitaan kuin sairailla markkinoilla, taannutaan puolin ja toisin laissez-faire -asenteeseen: miksi pitäisi välittää?
Kukaan ei osaa korjata systeemiä. Kandipalautteessa ja muissa kyselyissä voi sitten pyöritellä nollia. Ollaan kuin uusavuttomia kuluttajia. Opettajan näkökulmasta: tehdään bulkkia, koska sitä kuitenkin viime kädessä halutaan ja siinä bulkissa ollaan omalla tavallamme hyviä. Kuin olisi tehty aikanaan outo yhteiskuntasopimus, joka takaa rauhan. Kunnianhimo ei riitä sen uudistamiseen.
Miten tästä kehästä pääsee ulos? Onko realistinen vaihtoehto se, kuten neuvostoaikaisessa vitsissä, että ufot tulevat ja pelastavat meidät? Onko idealismia toivoa, että ryhdytään laittamaan asiat kuntoon.
Tosiasiat on tunnustettava. Omia vahvuuksia on hyödynnettävä. Jos työelämä on meitä liian lähellä, käännetään tuo suhde hyödyksi. Otetaan meille työelämäprofessoreita, kun se nyt tulee mahdolliseksi. Haastetaan työelämä kiinnostumaan oppimisesta.
Jo pienellä kalibroinnilla voitaisiin päästä paljon eteenpäin. Öljytankkeri kääntyy hitaasti, mutta kun sen saa liikkeeseen, niin se on menoa sitten. Opiskelijan suhteen pieni korjaus tarkoittaa, että panostetaan opintoihin enemmän kuin puolipäiväisesti. Jos ollaan töissä, neuvotellaan työnantajan kanssa sellaiset ehdot, että voidaan osallistua myös läsnäoloa vaativaan opetukseen. Hyödynnetään erilaista opetusta, jotta erilaiset taidot karttuvat. Otetaan vastuuta omasta oppimisesta. On turhaa esittää standardikritiikkiä opetusta kohtaan, jos ei ole itse etsiytynyt niihin haastavampiin opetustilanteisiin.
Opiskellaan avoimin mielin ja ymmärretään, että varmastikaan ihan kaikki asia ei voi olla huippukiinnostavaa. Opiskelu on työtä, josta pitää kaivaa ilo itse irti. Annetaan kursseille mahdollisuus. Tuetaan opetuksen kehittämistä.
Opettajan suhteen tämä tarkoittaa sitä, että ymmärretään opiskelijoiden arkea. Joskus työesteet heijastuvat opintoihin. Työelämälinkit ovat kuitenkin pääasiallisesti hyödyllisiä. Uskotaan siihen, että hyvä työ tuo lopulta opiskelijat kursseille ja että he voivat olla valmiita tekemään töitäkin kurssin eteen, kunhan jää on murrettu. Uskotaan opiskelijoihin ja antaudutaan vuorovaikutukseen heidän kanssaan.
Tiedekunnalta suunnanmuutos vaatii paljon. Opetuksen johtamista ja laadunvalvontaa pitää vahvistaa. Opiskelija ei saa jäädä opettajan mielivallan armoille. Oppiaineen vastuuhenkilöiden tulee tuntea todellinen vastuunsa siitä, miten oppiaineessa toimitaan. Toimitaan ammattimaisesti eikä mollata luennoilla muita oppiaineita tai opettajia. Tällainen hämmentää opiskelijoita ja antaa sen kuvan, että työyhteisön ilmapiiri on huono. Opiskelija ja oppiminen voidaan huoletta asettaa toiminnan keskipisteeksi. Mukautetaan opetusta rohkeasti siihen.
Tiedekunnan tulisi luottaa antamaansa opetukseen. Miksi ihmeessä mammuttitenttien tulisi jatkaa vahvaa elämäänsä, jos ne kerran suuntaavat oppimista vääriin asioihin käytännön oikeuselämälle vieraalla tavalla?
Olemme liiaksi juristeja: arvostamme tarkkuutta ja oikeudenmukaisuutta, ja koemme, että oppimisen arvostelussa ei voi tukeutua liian subjektiivisiin mittaamistapoihin. Vaikka arviointikäytäntöihin ollaan tyytymättömiä, niistä johtuvia ongelmia ei täysin ymmärretä. Ajatellaan boksin sisällä. Muun opetuksen arvo suhteutetaan välineellisesti siihen, kuinka se palvelee tentissä osaamista.
Miksi emme ota rennosti ja hyväksy sitä, että oppiminen on ainoa, millä on todella väliä? Niin kauan kuin oppiminen on hyvää ja todellista, suoritusarvioinnin millimetrintarkkuus voidaan unohtaa. Jos tenttien painoa vähennetään, riittää enemmän aikaakin itse pääasiaan, opetukseen. Rikosoikeuden opetuksessa ollaan siirtymässä suulliseen tenttiin. Aineistotentit tai kotitentit ovat myös yksi vaihtoehto uudistaa tenttimisen ajatusta.
On ilahduttavaa, että Pykälä ry:n uusimman kyselyn mukaan opiskelijat juuri toivovat uusimuotoista opetusta, vaikka tietävät että se vaatii heiltä itseltäänkin enemmän. Niin se vaatii myös opettajilta. Otetaan opettajina vastuuta opiskelijoiden oppimisesta ja urasta, jopa ihmisenä kasvamisesta. Professori Bengt Holmströmin mukaan USA:ssa tämä on professorin tehtävistä kaikkein tärkein, miksei myös meillä. Ei siihen välttämättä tarvita muuta kuin se, että saapuu opetustilaisuuteen muutaman minuutin etuajassa ja jää tilaisuuden päätyttyä paikalle, jotta jokunen kiinnostunut saa tulla keskustelemaan asioista. Kynnyksiä pitää madaltaa. Ovi on hyvä pitää avoinna.
Opetuksen ja oppimisen arvostuksen lisääminen vaatii muutoksen mielenmaailmassa, mutta vain sen. Opetus on palkitsevaa yhtä hyvin kuin oppiminenkin, kun ne ymmärtää tärkeäksi työksi. On valtava etuoikeus saada työskennellä fiksujen nuorten kanssa. On myös etuoikeus saada opetusta hyviltä asiantuntijoilta.
Uskon siihen, että öljytankkeri on jo lähtenyt kääntymään. Mitään syytä ei pitäisi olla menettää toivoaan. Tiedekunta on hiukan kuin Suomi pienoiskoossa. Yksi maailman parhaista, mutta hämmentynyt siitä, että tulevaisuuden eteen pitää myös itse tehdä jotain.
Kimmo Nuotio
dekaani