Tänään on jälleen taas päivä, kun valtava joukko innokkaita ja toiveikkaita nuoria – ja jokunen vanhempikin – ahertaa oikeustieteellisen tiedekunnan valintakokeessa, ja me muut heitä sydän pamppaillen seuraamme. Jokainen heistä olisi ansainnut opiskelupaikan. Me emme kuitenkaan pysty ottamaan vastaan ihan jokaista, eikä töitäkään olisi millään tarjolla näin monelle juristille. Joudutaan siis tekemään karsintaa, tavalla tai toisella. Mutta miten se pitäisi tehdä?

Valinta koulutusalalle on nimittäin yksi kaikkein olennaisimmista, jollei olennaisin, yksittäinen meitä jokaista koskettava päätös. Koulutus, joka on maksuton opiskelijalle, on merkittävä panostus ja tulonsiirto. Oikeustieteen tutkinto vaaditaan arvostettuihin lakimiesammatteihin pääsemiseksi. On monelta kannalta tärkeää, että valintajärjestelmä on sekä tehokas että oikeudenmukainen.

Hakijat odottelevat oikeustieteellisen valintakokeen alkamista Porthanian ala-aulassa 25.5.2015.

Joka vuosi keskustellaan sekä julkisuudessa että tiedekunnissa siitä, saadaanko ja pitäisikö saman kevään ylioppilaita suosia valinnoissa, mikä on kohtuullinen hinta valintakoekirjoista, voiko valintakokeessa käyttää monivalintatehtäviä, tai siitä, miten valmennuskursseihin tulisi suhtautua.

Oikeustieteen alalle todellakin riittää pyrkijöitä. Karkeasti ottaen noin neljätuhatta pyrkijää kilpailee Suomessa runsaasta viidestäsadasta aloituspaikasta juristin pätevyyden tuottavaan viisivuotiseen oikeusnotaarin ja oikeustieteen maisterin koulutukseen. Helsingissä, joka kerää hakijoista noin puolet, on aloituspaikoista vajaa puolet (noin 260 vuosittain).

Nykyinen järjestelmä, jossa jokainen oikeustieteellinen tiedekunta järjestää itsenäisesti oman kirjallisen valintakokeensa (Turku ja Itä-Suomi ovat harjoittaneet yhteistyötä), on monesta näkökulmasta kohtalaisen hyvä ja reilu. Ylioppilastutkinnon arvosanat otetaan huomioon, mutta ei suurella painolla. Haastatteluita ei käytetä. Valinta on yksivaiheinen, kirjalliseen valintakokeeseen perustuva, ja se toteutetaan nopealla aikataululla alkukesän aikana. Valinta on hiukan meidän juristien näköinen.

Valituiksi tulee koko maassa runsaat viisisataa opiskelijaa, joista jokainen on varmasti motivoitunut ja kokemuksen mukaan myös valmiuksiltaan riittävä läpäisemään tutkinnon ja sen jälkeen toimimaan alalla. Tarvetta sellaiseen karsintaan opintojen kuluessa, jota muualla Euroopassa usein tehdään, ei enää ole. Valintakokeessa testataan osaamista ennalta vahvistettujen valintakoevaatimusten pohjalta. Koska valintakoekirjat ovat oikeustieteen alalta, käytännössä valintakokeessa vaaditaan jo jonkin verran juridiikan osaamista. Valintakokeen toteutusta ei ole etukäteen ilmoitettu, joten tehtävätyypit voivat vaihdella vuosittain. Viime vuosina on käytetty monivalinta- ja esseekysymysten yhdistelmää. Essee on puolestaan saattanut olla joko perinteinen essee, oikeustapaustehtävä tai aineistotehtävä.

On syytä katsoa pintaa syvemmälle ja arvioida erilaisia vaihtoehtoja. Valinta voitaisiin kaikkein helpoimmin tehdä kokonaan ilman valintakoetta pelkästään ylioppilastutkinnon arvosanojen perusteella, mutta silloin todellista kiinnostusta alaan ei oikeastaan mitenkään otettaisi huomioon. Selvitysten mukaan menestys ylioppilastutkinnossa ei tällä erää ennusta menestystä valintakokeessa kovinkaan hyvin. Jos mentäisiin ylioppilastutkinnon arvosanojen mukaan, valituiksi tulisi eri henkilöitä kuin nykyisin. Lisäksi olisi merkitystä sillä, mitä nimenomaisia arvosanoja valittaisiin tarkasteluun.

Nykyisellään valintakoe mittaa erityisesti pyrkijän motivaatiota ja kykyä omaksua lyhyessä ajassa juridinen ajattelutapa. Pyrkijöille ponnistus on vaativa, ja varmaankin tuntuu suorastaan kohtuuttomalta vaatimukselta osata kaikki aivan viimeistä piirtoa myöten. Haastattelulla saataisiin esille muita piirteitä, mutta arvelisin juristipiirien suhtautuvan haastatteluiden käyttöön tällaisessa yhteydessä varsin varauksellisesti. Kirjallinen valintakoe näyttää jäävän ainoaksi realistiseksi vaihtoehdoksi.

Nykyinen valintajärjestelmä toteuttaa oikeudenmukaisuutta ja reiluutta kohtalaisen hyvin. Vaikka ylioppilastutkinnon arvosanat otetaan huomioon, alasta voi kiinnostua myöhemminkin, sillä moni pääsee sisään puhtaasti valintakoepisteillä. Ilman tällaista mahdollisuutta pojat olisivat ilmeisesti nykyistäkin heikommilla, sillä lukiossa tytöt jyräävät. Tyttöjen lähtöpisteet ylioppilastutkinnon arvosanojen perusteella ovat jonkin verran poikia korkeammat. Valintakoe mittaa motivaatiota ja myös tietynlaista stressinsietoa. Moni pyrkijä käy valmennuskurssin, joita järjestetään eri puolilla maata, eivätkä kaikki niistä ole kohtuuttoman hintaisia. Mahdotonta ei ole selvitä kokeesta ilman valmennuskurssia.

Tiedekuntien toimin koetetaan järjestelyin varmistaa, että saman kevään ylioppilailla olisi yhdenvertaiset mahdollisuudet menestyä kokeessa. Valintakoekirjat julkistetaan ja tuodaan markkinoille vasta, kun ylioppilastutkinnon kokeet ovat huhtikuun alussa päättyneet. Uusien ylioppilaiden houkuttelu on kohtalaisen hyvin onnistunut, sillä vajaa kolmasosa aloittajista on saman kevään ylioppilaita. On myös tärkeää, valintakoekirjat ovat laadukkaita ja vahvistavat kiinnostusta alalle, sillä muussa tapauksessa lahjakkuuksia menetetään tämän takia ja koko alan maine kärsii.

Varusmiespalveluksen tai siviilipalveluksen suorittaminen ajoittuu usein tähän samaan nivelkohtaan. Palvelusaikana ei ole mahdollista valmistautua kunnolla valintakokeeseen, sillä palvelus on kiireistä eikä vapaasti valittavia lomapäiviä ole kovin paljon. Valintakokeeseen on valmistauduttava käytännössä täysipäiväisesti parin kuukauden ajan, joten tuo työskentely on pystyttävä tavalla tai toisella rahoittamaan. Myös esimerkiksi sairastuminen tai vauvan hoitaminen voivat käytännössä estää tehokkaan valmistautumisen. Kaikilla ei siten ole yhtäläisiä mahdollisuuksia menestyä valintakokeessa.

Valintojen erillisyydestä johtuen kaikki on hakijan näkökulmasta yhden kortin varassa. Jos ei tule valituksi kohteeseensa, kunnollista takaporttia ei ole, vaikka valmiudet ja osaaminen ehkä olisivat paremmat kuin toiseen yliopistoon päässeellä. Tällä hetkellä hakupainetta on kohtalaisen tasaisesti eri yliopistoihin, mutta sekään ei takaa, että valinnat niihin olisivat täysin vertailukelpoisia.

Analysoimalla tiedekuntamme valintakoetta ja sen antamia tuloksia voi esittää joitakin arvioita siitä, miten eri kysymystyypit vaikuttavat valinnassa. Jäljempänä olevat arviot perustuvat Ornela Coadarin laatimaan selvitykseen (Study on the Entrance Examination of the Faculty of Law of the University of Helsinki, julkaisematon, 2015), jossa on kartoitettu keskeisiä korrelaatioita viimeisen kymmenen vuoden valinta-aineiston perusteella. Selvitys antaa hyödyllistä tietoa siitä, mikä ennakoi hyväksytyksi tulemista ja kuinka hyväksytyt tulleet ovat suoriutuneet eri osioissa verrattuna koko hakijamäärään.

Monivalintatehtävien käyttöä valintakokeessa arvostellaan usein siitä, että ne eivät mittaa syvällistä osaamista ja kykyä soveltaa opittua ja että niiden perusteella karsittaessa mentäisiin tämän vuoksi vikaan. Tämä ilmenisi käytännössä niin, että monivalintojen perusteella valittaessa valituiksi tulisi eri henkilöitä kuin silloin, jos valinta olisi tehty esseetehtävien tulosten pohjalta. Silloin pitäisi olla tapauksia, joissa esseekysymyksissä hyvin pärjännyt pyrkijä olisi pärjännyt huonosti monivalintatehtävissä.

Tiedekunnan valintakokeessa on vuosina 2009 – 2014 ollut monivalintatehtäväosio. Neljänä vuonna monivalintatehtäviä on ollut yksi tehtävä seitsemästä (vuodet 2009, 2011, 2012, 2014). Vuosina 2010 ja 2013 monivalintoja on ollut kahden tai kolmen tehtävän verran. Silloin, kun monivalintojen osuus on ollut vain tuo yksi seitsemästä, esseetehtävissä menestyneistä jokunen ei menestynyt monivalinnoissa. Sen sijaan niinä kahtena vuonna, jolloin monivalintojen osuus kokonaisuudesta on ollut tätä suurempi, esseetehtävissä menestyminen on korreloinut hyvin monivalinnoissa menestymisen kanssa, sillä valituiksi tulleet ovat säännönmukaisesti saaneet korkeat pisteet myös monivalintatehtävistä. Näinä kahtena vuonna ei ole ollut yhtään sellaista hyväksytyksi tullutta hakijaa, joka olisi saanut alhaiset pisteet monivalinnoista.

On lupa päätellä, että jos toteutettaisiin kaksivaiheinen valinta, karsintaa voidaan oikeudenmukaisuuden vaarantumatta tehdä optisesti luettavien monivalintatehtävien perusteella, kunhan niiden osuus kokeessa kaiken kaikkiaan on riittävän suuri. Analyysi ei sen sijaan kerro siitä, voitaisiinko esseekysymyksistä kokonaan luopua ilman, että tällä on valintaan vaikutusta. Tämä on mahdollista, mutta ei oletettavaa. On tarpeen jatkossakin kerätä tietoa valinnoista ja arvioida eri kysymystyyppien vaikutusta valintaan.

Karsimalla pyrkijöitä ensi vaiheessa optisesti luettavan monivalintaosuuden perusteella tulisi mahdolliseksi keventää kokeen tarkastustyötä. Jos esimerkiksi Helsingissä noin kahdentuhannen vastanneen joukosta vain joka neljännen esseevastaukset arvosteltaisiin, työtä säästyisi ja se kohdentuisi nykyistä mielekkäämmin. Myös jos ajatellaan mahdollisuutta laajentaa valintakoeyhteistyötä valtakunnallisen kokeen ja yhteisvalinnan suuntaan, nykyiset käytännön esteet poistuisivat, sillä yhden korjaajan on ilmeisen mahdotonta tarkastaa neljätuhatta vastausta.

On myös syytä muistaa, että sanotunlainen tilastollinen analyysi ei kerro sinänsä mitään niistä valmiuksista, joita eri tehtävätyypit mittaavat. Tässä mielessä valintakokeen kehittämisessä on tarpeen hyödyntää myös muuntyyppistä tietoa. Ei voi siten lähteä siitä, että nykyinen valinta on tulokseensakaan nähden joka suhteessa optimaalinen. Valintaa tulee ja voidaan aina tarkastella suhteessa niihin päämääriin, joita sille asetetaan. Lähden kuitenkin siitä, että isompia muutoksia asiassa kannattaa ajatella vasta perusteellisten keskusteluiden jälkeen. Ei pidä noin vain rikkoa sellaista, mikä toimii, kuten sanonta kuuluu.

Yliopistoissa nykymuotoinen opiskelijavalinta teettää paljon työtä. Valintakoekirjat uusitaan käytännössä vuosittain, jotta niitä ei opittaisi suorastaan ulkoa. Myös valintakokeen laatiminen ja arvostelu sitovat kymmenien henkilöiden työpanoksen useiden viikkojen ajaksi. Helsingissä kaikki on tehtävä kahdella kielellä. Tämä työ, joka ei sinänsä ole akateemisessa mielessä tuottavaa, on pois opetukseen ja tutkimukseen käytettävästä ajasta. Tiedekunnat keräävät kuitenkin tuloja valintakoekirjojen myynnistä ja voivat näin itse rahoittaa valintakokeen vaatimaa työtä. Tiedekunnat eivät osallistu valmennuskurssitoimintaan.

Kansallisesta näkökulmasta olisi aiheellista ottaa käyttöön valtakunnallinen yhteisvalinta tai vähintään askelia siihen suuntaan. Nykyjärjestelmä tuottaa sen haitan, että koulun päättämisen ja opintojen aloittamisen välillä kuluu aikaa arviolta keskimäärin enemmän kuin vuosi opiskelijaa kohden. Tämä nostaa tutkinnon suorittaneiden ikää kansainvälisessä vertailussa ja lyhentää työuria alkupäästään. Helsingin tiedekunnasta valmistutaan maisteriksi keskimäärin 27 vuoden iässä. Kun opintoihin keskimäärin käytetään noin viidestä kuuteen vuotta, valintajärjestelmän täytyy selittää osa tuosta korkeasta valmistumisiästä.

Työläs valintakoe sinänsä suosinee kohtalaisen nuoria pyrkijöitä. Kotimaiset vastavalmistuneet maisterit ovat kuitenkin tällä hetkellä muita eurooppalaisia vanhempia. Suomessa monilla on valmistuessaan oman alan työkokemusta, mikä on monin tavoin myönteistä. Juristintöissä tarvitaan tiettyä kypsyyttä ja moni juristi jatkaa mielellään uraansa yleisen eläkeiän saavutettuaankin, mikä voi suhteellistaa käsitystä työurien lyhyydestä. Oikeustieteen alalla on myös vahvuutena, että tutkinnot todellakin suoritetaan, ja vain aniharva jättää opinnot kesken tai vaihtaa alaa kesken opintojen.

Opiskelupaikkojen hakujärjestelmä on uudistunut, ja sen mukaan yhdellä haulla haetaan yhteen tai useampaan hakukohteeseen. Vuodesta 2016 otetaan käyttöön niin sanotut ensikertalaiskiintiöt. Oikeustieteen alalla on tiedekuntien yhteisellä päätöksellä alustavasti linjattu, että ensikertalaiskiintiön suuruudeksi määriteltäisiin 75 prosenttia. Vaikka prosenttiosuus kuulostaa korkealta, se ei kuitenkaan olennaisesti merkitse sitä, että kiintiöön kuulumattomat joutuisivat hakijoina nykyistä heikompaan asemaan. Kiintiö alkaa todellisuudessa vaikuttaa vasta viiveellä, eikä silloinkaan liian ohjaavasti. En voi tässä yhteydessä käsitellä tätä asiaa tarkemmin.

Muotoilen muutaman teesin:

Valintakoe kannattaa säilyttää. Ei ole tarpeen pyrkiä niinkään muuttamaan sitä, ketkä tulevat alalle valituiksi, mutta valinnan tapaa ja tehokkuutta voidaan ja tulee parantaa.

• Tällä hetkellä alalle saadaan erinomaisen motivoituneet ja lahjakkaat henkilöt. Valinta yksinomaan ylioppilastutkinnon arvosanojen perusteella olisi dramaattinen muutos, jolla olisi ennakoimattomia seurauksia. Kun ylioppilastutkintoa kehitetään yliopistojen opiskelijavalintojen näkökulmasta paremmin toimivaksi, ylioppilastutkinnon merkitystä valinnoissa voidaan hallitusti korostaa.

Valintakoe kannattaa toteuttaa monivalintatehtävien ja muiden tehtävien yhdistelmänä.

• Menestys monivalintatehtävissä, kun ne hyvin toteutetaan, ennustaa kohtalaisen hyvin valituksi tulemista nykyisessä valintakokeessa. Jatkossa voidaan monivalintatehtävien perusteella suorittaa karsintaa siten, että muut vastaukset tarkastetaan vain niiltä pyrkijöiltä, jotka ovat monivalintaosiosta saaneet riittävän korkean pistemäärän. Monivalintaosion ohella käytettäviä muita tehtävätyyppejä voidaan kehittää siten, että niiden pohjalta voidaan mitata syvällisempää osaamista kuin monivalinnoissa.

Tiedekuntien yhteistyötä valinnoissa tulisi lisätä.

• Hakijoille tulisi voida tarjota vertailukelpoiset tiedot eri yliopistojen valintajärjestelmien toiminnasta. Tiedekuntien tulisi harkita yhteisvalinnan käyttöönottoa kauppatieteiden mallin mukaisesti, sillä pyrkijän näkökulmasta on tärkeämpi kysymys se, saako opiskelupaikan alalle, kuin se, mistä yliopistosta opiskelupaikan saa. Kansallisesti on etuna, että hyvänlaatuista koulutusta tarjoaa usea yliopisto. Hakija voisi saada lisäpisteitä suosikkikohteisiinsa, joten hakijan toiveita opiskelupaikkakunnasta ja yliopistosta ei sivuutettaisi.

Ruotsinkielisiä pyrkijöitä varten tarvitaan jatkossakin erillinen valintakoe, jollei ruotsin kielen asemaa valintakokeessa muuten vahvisteta.

• Helsingin yliopistolla on valtakunnallinen vastuu ruotsinkielisestä lakimieskoulutuksesta, ja sitä toteutetaan erillisvalinnalla Helsingissä ja Vaasassa järjestettävään koulutukseen, joissa on vahvistettu aloituspaikat erikseen suomen- ja ruotsinkielisille. Äidinkieleltään ruotsinkielisille järjestetään oma valintakokeensa, joka on pitkälle samantyyppinen kuin suomenkielinen koe. Ruotsinkieliset pyrkijät lukevat ruotsinkielistä kirjallisuutta ja kokeessa vastataan ruotsiksi. Åbo akademissa annetaan ruotsinkielistä rättsnotarie-koulutusta, ja osa näistä opiskelijoista jatkaa joko Turun yliopistossa tai Helsingin yliopistossa oikeustieteen maisterin tutkintoon.
• Valintaan ruotsin kielellä annettavaan koulutukseen ja kaksikieliseen koulutukseen liittyy erityiskysymyksiä. Ilman erillisiä aloituspaikkoja ruotsinkielisten opiskelijoiden määrä luultavasti selvästi vähenisi, jollei valintakoekirjallisuudessa olisi myös ruotsinkielistä aineistoa.
• Kaksikielinen tutkinto on kokeiluvaiheessa. Siihen ei ole erillistä valintaa, vaan se toteutetaan käytännössä tutkinnon puitteissa. Jos käytössä olisi valtakunnallinen valintakoe, jossa olisi myös ruotsinkielistä kirjallisuutta, tämä vahvistaisi lakimiesten kaksikielisyyttä.

Kimmo Nuotio
dekaani