Oikeustieteellinen tiedekunta ei ole ajopuu, vaan ihan jotain muuta

Oikeustieteellinen tiedekunta ja tutkimuksen ja koulutuksen suuntaaminen sen piirissä ovat saaneet huomiota viime aikoina julkisessa keskustelussa, kuten yleisönosastokirjoituksissa ja seminaareissa. Yksittäisten oppiaineiden, kuten esineoikeuden tai työoikeuden ahdinkoa on valiteltu ja vaadittu yliopistoa kantamaan vastuunsa. Yleistä huolta on aiheellisesti kannettu koulutukseen ja tutkimukseen kohdennetuista säästöistä.

On oikein hyvä asia, että meistä keskustellaan, sillä toimintamme vaikuttaa niin moneen. Kun puhutaan yksityiskohdista, kokonaiskuva kuitenkin helposti hukkuu. Mielikuvilla pelataan. Sen vuoksi on tarpeen välillä kertoa, miltä asiat tältä puolen pöytää näyttävät. Rahat ovat vähentyneet, se on totta, ja entistä tarkemmin pitää harkita, mitä tehdään. Mutta mitään katastrofin merkkejä ei silti pitäisi olla ilmassa.

Yliopiston toimintarakenneuudistus herätti lakimieskentän piirissä ansaittua huolta siitä, tullaanko oikeustieteellinen tiedekunta sulauttamaan osaksi jotakin isompaa yksikköä. Ehkä tämä oli piste i:n päällä: mikään ei ole enää varmaa. Ja silloin uskalletaan nostaa esille muutkin huolet.

Yliopiston hallitus on siis vastikään päättänyt eräistä rakenteellisista uudistuksista, kuten tiedekuntien laitosrakenteen poistamisesta. Tämä ei kuitenkaan kosketa oikeustieteellistä tiedekuntaa, joka on toiminut laitoksettomana jo kohta seitsemän vuoden ajan. Tiedekunnan asema yliopiston kokonaisuudessa ei ole enää vaakalaudalla. Keskustakampuksen tiedekuntien keskinäistä yhteistyötä tiivistetään, mutta pehmeämmin keinoin. Koulutusohjelmauudistus seuraa hallinnon uudistusta. Niissä on nyt tekemistä, turhaa olisi ollut tuoda tähän samaan vielä muuta.

Yliopistosektorin leikkaukset ovat todellakin saaneet valtavasti huomiota julkisuudessa. Helsingin yliopisto kävi viime talven aikana läpi historiansa ensimmäisen yt-prosessin, joka koski koko henkilöstöä. Loppujen lopuksi henkilöstövähennykset tulivat koskemaan lähes yksinomaan hallintohenkilöstöä, mutta henkisesti vaikean prosessin joutui jokainen talossa oleva kulkemaan.

Oikeustieteellinen tiedekunta ei ole oma saarekkeensa, vaan osa yliopistoa. Yliopiston linjana oli toteuttaa henkilöstövähennykset kerralla, jotta vältettäisiin joistakin muista yliopistoista tuttu vuosien yt-kierre. Viimeisimpien tietojen mukaan ”Muutosohjelmaksi” kutsuttu Helsingin yliopiston viisivuotinen ohjelma on jo alkanut purra, ja yliopiston talous on jälleen vakaammalla pohjalla. Helsingin yliopistoon kohdistettiin kaikista yliopistoista selvästi suurimmat leikkaukset, koska muiden leikkausten päälle tuli vielä apteekkimaksukompensaation menetys, jonka merkitys oli ja on vuositasolla 30 M€.

Kilpailukykysopimuksen huomioon ottaminen valtionrahoitusta alentavasti merkitsi vielä lisäiskua yliopistosektorille. Helsingin yliopisto ei onneksi ollut vielä ehtinyt suunnitella sopimuksen tuoman säästön käyttöä, joten säästön menetys ei sinänsä ehtinyt tuottaa isompaa hämminkiä. Mutta usean miljoonan euron lisämenetyksestä siinäkin oli kyse.

Oikeustieteellinen tiedekunta sai, kuten muutkin yliopiston tiedekunnat, vuoden 2016 perusrahoitustulonsa rehtorilta 10 prosenttia leikattuna. Tämä on nyt se uusi normaali. Vuoden 2017 perusrahoitus säilyy tiedekunnassa tämän vuoden tasolla. Paluuta entiseen ei ole näkyvissä.

Ei siten voi olla kenellekään epäselvää, että henkilöstösuunnittelussa ollaan uudessa tilanteessa. Tiedekunnalla ei ole niin mittavia ylijäämiä edellisiltä vuosilta, että ne antaisivat toimintavapautta valtion talousarvion kautta tulevan perusrahoituksen käydessä entistä niukemmaksi.

Onko sitten niin, että ollaan oltu ihan virran vietävänä? Eikö ole itse voitu ja osattu aktiivisesti muokata sitä, mihin tiedekunta pyrkii ja millainen esimerkiksi tiedekunnan sisäinen resurssijako ja henkilöstörakenne on?

En allekirjoita sellaista väitettä.

Tiedekunnassa on nopeasti muuttuvissa oloissakin panostettu nimenomaan henkilöstösuunnitteluun, jotta omin toimin luodaan ennakoitavuutta rekrytointeihin ja edistetään tutkijanuraa. Vaikka henkilöstösuunnitelman valmistelussa dekaanilla on ollut keskeinen rooli, koko henkilöstöä on osallistettu prosessien eri vaiheissa. Ainoastaan yt-menettely on sellainen, jossa päätöksenteko ei ole voinut olla avointa. Jokainen ymmärtää miksi.

Tiedekunnassa toimii henkilöstöasioiden työryhmä ja vielä hakukomiteakin, jota konsultoidaan, kun arvioidaan millaisia henkilöitä eri tehtäviin voisi olla saatavissa. Koko henkilöstön kanssa on käyty läpi suunnitelmia useita kertoja vuodessa. Hakukomitean jäseniä ja muita professoreita käytetään tehtäväntäytöissä tarvittavissa valmisteluryhmissä. Myös yliopiston ulkopuolisia jäseniä on osallistunut valmisteluryhmien toimintaan. Tiedekunnan neuvottelukunnan kanssa on keskusteltu suunnitelmista ja toiminnan painopisteistä. Dekaanille neuvottelukunta on ollut tärkeä heijastuspinta yhteiskuntaan tällaisena vaikeana aikana.

Oikeus-lehdessä vastikään jopa vihjailtiin, että oikeustieteellinen tiedekunta olisi ollut epäluotettava kumppani lahjoittajille. Tällaisellakaan väitteellä ei ole pohjaa.

Jos varainhankintakampanjan kautta välillisesti tai suorilla lahjoituksilla on saatu rahoitusta esimerkiksi jonkin alan professuuriin, tämä tietenkin suuntaa henkilöstörakennetta. Yhtään professuuria ei ole tullut tiedekuntaan sellaiselle alalle, etteikö resurssista olisi ollut aitoa hyötyä kokonaisuuden kannalta. Tiedekunnan tilanne olisi kaikkiaan ollut vielä paljon hankalampi, jollei tällaisia professuureja olisi ollut. Myös muulla kuin perusrahoituksella rahoitetut professuurit joudutaan kuitenkin ottamaan sopivalla tavalla huomioon henkilöstösuunnittelussa.

Lahjoittajienkin on hyvä nähdä, ettei lahjoitusprofessori ole tiedekunnan näkökulmasta täysin ylimääräinen resurssi, vaan aito oikea resurssi siinä kuin muutkin. Tietenkin tiedekunta pyrkii turvaamaan sen, ettei lahjoitusprofessuuri tule korvaamaan olemassaolevaa resurssia, vaan tuo aidosti lisäarvoa. Maailma on kuitenkin mutkikas, ja välillä voi tulla hankalia tilanteita. Esimerkiksi ympäristöoikeudessa jäi eläkkeelle niin sanottu henkilökohtainen ylimääräinen professori, jonka palkka kustannettiin muista kuin tiedekunnan varoista samaan aikaan, kun varainhankintakampanjan kautta rahoitettiin uusi professuuri. Juuri tässä tilanteessa kahden ympäristöoikeuden professorin rekrytointi ei kuitenkaan ollut sen paremmin taloudellisesti mahdollista kuin järkevääkään. Toisen senioritutkijan palkkaamista professorin rinnalle ympäristöoikeuteen on jo koetettu, ja niin sanottujen profilointitoimien kautta koetetaan saada kestävyyteen (sustainability) kohdentuva apulaisprofessuuri. Asia on siten edelleen työlistalla, se ei ole unohtunut. Olemme tavattoman kiitollisia kaikesta siitä tuesta, mitä olemme saaneet, ja teemme kaikkemme, että olisimme luottamuksen arvoisia.

Tiedekunnan täytyy toiminnassaan sovittaa yhteen erilaisia näkökohtia. Esimerkiksi vastuut kansainvälisestä maisterikoulutuksesta vaikuttavat resursoinnin tarpeeseen. Yliopiston tutkimustoiminnan profiloinnit edellyttävät tietenkin, että oikeustiede on monialaisissa hankkeissa mukana. Esimerkiksi digitalisaatio on uusi painotus Keskustakampuksen tutkimustoiminnassa, ja tiedekunta tulee saamaan rahoitusta oikeuden ja digitalisaation apulaisprofessuuriin. On lupa odottaa kiinnostavaa avausta. Ja on aivan varma, että tuleva professori tulee hyödyttämään monin tavoin nykyistenkin oppiaineiden toimintaa, vaikka hän ei edustaisi suoraan mitään entisistä.

Kyse on siis erilaisista tasapainoista. Tarvitaan edelleen vahvaa ja laaja-alaista osaamista oikeuden yleistieteissä, mutta yhtä lailla monipuolista osaamista tarvitaan lainopissa. Jos jotkin rekrytoinnit pitää eri syistä suunnata kapeasti, toisten tulee olla alaltaan laajempia, jotta saadaan avoimen kilpailun hyödyt. Tarvittaessa pitää jonkin oppiaineen resursseja erityisesti vahvistaa, mutta ei ole tätä päivää edellyttää, että resursseja aivan erityisesti kohdennetaan jonnekin, missä ei ole jo valmiiksi hyvää pöhinää. Professoreiden odotetaan myös itse luovan ja kerryttävän erilaista infraa ympärilleen. Ne ajat ovat ohi, jolloin toiminnan kaikki rahoitus saatiin suoraan valtion budjetin momentilta.

Tiedekunnan suunnitelmissa on avata seuraavaksi eräiden muiden tehtävien ohella laaja-alaiset apulaisprofessuurit yksityisoikeuteen, rikos- ja prosessioikeuteen sekä oikeuden yleistieteisiin samoin kuin julkisoikeuteen. Perusrahoituksen käyttö oppiainekohtaisten tohtorikoulutettavan tehtävien rahoitukseen käytännössä lakkaa. Tiedekunta pyrkii kuitenkin ylläpitämään ”poolin” tohtorikoulutettavia, ja tästä poolista sitten jaetaan apua oppiaineille.

Tiedekunnan menestys on entistä selvemmin kiinni siitä, että saadaan tehtäviin parhaista parhaat. Professorien rekrytointi on siirtynyt kanslerilta rehtorille. Rehtorin seula on tiiviimpi kuin kanslerilla oli. Yliopisto edellyttää, että myös oikeustieteilijöiden tulee edustaa kansainvälisen tason asiantuntemusta. Yliopistonlehtorin tehtävät tulevat ainakin osaksi väistymään urapolkutehtävien tieltä.

Kaiken touhun ja hälyn keskellä on monelta jäänyt huomaamatta, että hyviäkin merkkejä on ilmassa. Viime vuonna valmistui 22 oikeustieteen tohtorin tutkintoa. Vaihto-opiskelijoiden määrät ovat huipussaan. Oikeustapauskilpailuissa menestytään. Globaali yhteiskuntavastuu on tullut kuvaan mukaan.

Oikeustieteellisen tutkimuksen luonne on muuttunut, mutta ei niin, että kansallisen lainopin merkitys olisi vähentynyt. Pikemmin tutkimustoiminta on monipuolistunut. Tutkimusta tehdään eri kielillä. On todella syytä toivoa, että avoimeksi tuleviin tehtäviin saadaan monipuolisia osaajia, jotka täydentävät tiedekunnan osaamista.

On turha enää korostaa jyrkkää ristiriitaa kansallisen ja kansainvälisen rekrytoinnin välillä. Suomesta löytyy kansainvälisen tason osaajia, joista me kilpailemme. Parikymmentä vuotta sitten tiedekunnassa keskusteltiin siitä, pitäisikö meidän ajaa asiaamme rehtorin suuntaan esittämällä, että oikeustiede on alana ihan toisenlainen kuin muut. Tietenkin alassamme on erityispiirteensä. Mutta nykyään yliopiston johtokin katsoo, että oikeustiede on yliopiston vahvoja aloja, ei heikkoja. On kuitenkin paljon helpompi kehittää toimintaamme eri suhteissa – perinteisissäkin tehtävissä – silloin, kun kuulumme yliopiston menestystekijöihin.

 

Kimmo Nuotio
dekaani
Tuhat-sivu

Twitter: @KimmoNuotio