Opetusasioista vastaavan varadekaanin tehtäväkentässä opetustaidon kehittäminen ja arviointi ovat keskeisiä teemoja. Ne koskettavat kaikkia yliopisto-opettajia samoin kuin opiskelijoita, jotka odottavat yliopisto-opetukselta paitsi laadukkuutta myös monipuolisuutta. Tätä taustaa vasten esitän tässä blogikirjoituksessa eräitä henkilökohtaisia näkemyksiä opetustaidon kehittämisestä ja arvioinnista pitäen silmällä varsinkin opetusta oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Opetustaidon kehittäminen

Aloitin jatko-opinnot Helsingin yliopistossa kesällä 2005 ja pääsin käytännössä ilman minkäänlaista pedagogista valmennusta vetämään harjoitusseminaareja sekä erilaisia luento- ja oikeustapauskursseja. Minulla – kuten varmasti monella muullakin kollegalla – opetusmenetelmien hallinta perustui imitointiin: kun olin opiskelijana nähnyt, miten oikeustieteen opetus käytännössä hoidetaan, oli yllättävänkin helppoa siirtyä pöydän toiselle puolelle opetettavasta opettajaksi. Omien opetustaitojeni kehittäminen perustui alkuvuosina lähinnä opetuskokemuksen kartuttamiseen ja opiskelijapalautteen seuraamiseen. Varsinkin annettu palaute antoi hyvät edellytykset arvioida, missä olin onnistunut ja millä osa-alueilla minulla oli parantamisen varaa. Myös erilaiset kaupalliset koulutustilaisuudet kovettivat nuoren opettajan nahkaa ja opettivat huolellisen valmistautumisen merkitystä, koska palaute näiltä kursseilta oli aina rehellistä ja raakaa.

Näin jälkikäteen on helppo myöntää, että olisin jo opetusurani alkumetreillä hyötynyt pedagogisesta ohjauksesta ja vertaispalautteesta. Ajattelin alkujaan, että nuoren tutkijan on hankittava ensiksi riittävästi kokemusta opetustehtävistä ja vasta tämän jälkeen yliopistopedagogisesta koulutuksesta on hänelle aidosti hyötyä. Nyt mielipiteeni on kuitenkin toinen: pedagogisten taitojen kartuttaminen on hyvä aloittaa mahdollisimman varhain, koska pedagoginen varttuminen vie oman aikansa. Ei ole realistista ajatella, että heti koulutuksen jälkeen opettaja olisi opetusmenetelmien ja esiintymisen mestari, vaan voi mennä pitkäänkin ennen kuin kursseilla opittu heijastuu aidosti omassa opetuksessa. Lisäksi yliopistopedagogiikan ammattilaisilta saa paljon sellaisia käytännön neuvoja (mm. opetusteknologian hyödyntämisestä), jotka ovat arvokkaita kaikille opettajille opetustehtävien laatuun katsomatta.

Toinen tärkeä syy hankkia yliopistopedagogista koulutusta riittävän ajoissa on se, että pinttyneistä tottumuksista ja uskomuksista on vaikea päästä myöhemmin eroon. Esimerkiksi viime syksynä osallistuessani YA 6 kurssille (opetusharjoittelu yliopistossa) koin voimakasta muutosvastarintaa saadessani kriittistä palautetta mielestäni erinomaiseksi hiotusta massaluentokurssista. Opetustani havainnoinut yliopistopedagogiikan lehtori oli onneksi jämäkkä ja sai minut rakentavien keskusteluiden myötä näkemään eräitä heikkouksia opetustekniikassani. Jo saman luentosarjan aikana onnistuin pienillä muutoksilla kehittämään muun muassa vuorovaikutusta suhteessa opiskelijoihin ja tämä näkyi ilahduttavasti palautteessa. YA 6 harjoitteesta jäi kokonaisuudessaan sellainen olo, että pyrkimys parempaan tuo rutiineiksi muuttuneisiin työtehtäviin uudenlaista mielekkyyttä. Suosittelen kurssia lämpimästi kaikille.

Uraansa aloittelevat opettajat hyötyvät yliopistopedagogiikan opiskelusta myös siinä mielessä, että kursseille osallistuvat seniorit pystyvät osaltaan auttamaan nuorempia kollegoja opetustaitojensa hiomisessa. Olenkin havainnut, että monien kurssien aikana tapahtuu eräänlaista tiedostamatonta mentorointia muun muassa ryhmäharjoitteiden yhteydessä. Vastavuoroisesti varttuneemmat opettajat hyötyvät nuorempien kokemuksesta, koska viimeksi mainituilla on monesti tuoreessa muistissa se, millaista on yliopisto-opiskelijan arki. Senioreitten kannalta onkin hyödyllistä kuulla, miten opiskelijat näkevät tällä hetkellä opetuksen tilan sekä millaisia odotuksia he opintoihin kohdistavat ja mitä taitoja potentiaaliset työnantajat painottavat.

Edelliseen havaintoon liittyen voin omasta kokemuksesta todeta, että yliopistopedagogiikan kurssit tarjoavat myös mitä oivallisimman tilaisuuden verkostoitua. Varsinkin keskustelut muiden tieteenalojen edustajien kanssa antavat virikkeitä oikeustieteen opetuksen kehittämistä varten ja parhaimmillaan kursseilta löytyy jopa uusia yhteistyökumppaneita – ja ystäviä. Tämän takia pidän tärkeänä, ettei yliopistopedagogiikan koulutus ole yksinomaan tieteenalakohtaista, vaikka toki tieteenalojen erityispiirteet on hyvä ottaa jossain määrin huomioon.

Oikeustieteellisessä tiedekunnassa ulkomaalaistaustaisen opettajien määrä on kasvanut merkittävästi 2000-luvulla. Tästä syystä on suorastaan välttämätöntä, että Helsingin yliopisto tarjoaa yliopistopedagogista koulutusta kotimaisten kielten lisäksi englannin kielellä. En sen sijaan pidä välttämättä hyvänä trendinä sitä, että suomalais- ja ulkomaalaistaustaiset opettajat osallistuvat eri kursseille. Tällöin edellä sivuttu verkostoitumishyöty jää osittain saavuttamatta. Voisikin ehkä ajatella, että yliopisto panostaisi suhteessa enemmän englanninkieliseen pedagogiseen koulutukseen, jolloin äidinkielenään suomea ja ruotsia puhuvat osallistuisivat helpommin samoille kursseille ulkomaalaistaustaisten kollegoidensa kanssa.

Lopuksi on paikallaan muistuttaa, ettei yliopistopedagoginen koulutus ole suinkaan ainoa tapa kehittää omaa opetustaitoa. Olen koulutusohjelman (ma.) johtajan roolissa käynyt havainnoimassa International Business Law -ohjelmassa annettavaa opetusta ja uskon, että vertaispalaute on eräs tehokkaimmista keinoista nostaa opetuksen tasoa. Lisäksi kokemuksen hankkiminen erilaisista käytännön lakimiestehtävistä on omiaan tuomaan uusia näkökulmia opetukseen. Käytännönläheisyyden painoarvo saaneekin tulevaisuudessa entistä enemmän merkitystä oikeustieteen opetuksesta, koska Iso pyörä -uudistuksen eräänä keskeisenä tavoitteena on kehittää tutkintoja vastaamaan työelämän tarpeita.

Opetustaidon arviointi

Opetustaidon arviointi on sen kehittämisen ohella ensiarvoisen tärkeää. Käytännössä opetustaitoa voidaan arvioida sekä rekrytointivaiheessa (ml. dosentuurin myöntäminen) että työsuhteen aikana. Näistä kahdesta opetustaidon arviointi vaikuttaisi painottuvan ainakin oikeustieteellisessä tiedekunnassa ehkä turhankin yksipuolisesti ensiksi mainittuun vaiheeseen. Sen sijaan työsuhteessa olevan opettajan opetustaitoa ei juurikaan testata, vaan arviointi tapahtuu ennemminkin opiskelijapalautteeseen perustuvana itsereflektiona.

Opetustaidon arvioinnin osalta haluan esittää kaksi kehitysehdotusta, joita en tarkoita suinkaan konkreettisiksi aloitteiksi, vaan toivon niiden lähinnä provosoivan keskustelua tiedekunnassa. Ensinnäkin pitäisin tarkoituksenmukaisena rekrytointimenettelyyn liittyvän opetusnäytekäytännön hiomista: se ei anna mielestäni luotettavaa kuvaa opettajan pedagogisista valmiuksista, esiintymistaidoista tai motivaatiosta. Huonona päivänä hyvä opettaja voi paineen alla murtua ja vastaavasti hyvänä päivänä huono opettaja saattaa pystyä tavanomaista tasoaan huomattavasti parempaan suoritukseen. Nähdäkseni parhaimmillaan opetusnäyte erottaa kelvolliset opettajat kyvyttömistä, mutta muiden johtopäätösten tekeminen sen pohjalta on hankalaa.

Tätä taustaa vasten pitäisin eräänä varteenotettavana ajatuksena sitä, että 20 minuuttisen ”koe-esiintymisen” sijasta arvioitavalle opettajalle tarjottaisiin mahdollisuus kutsua opetustaitotoimikunnan edustajia havainnoimaan hänen oikeaa opetustaan. Helsingin yliopiston ulkopuolelta tulevien osalta tämä voitaisiin järjestää esimerkiksi videoimalla opetustapahtuma. Edelleen mahdollista voisi olla esimerkiksi se, että tiedekunnan opettajille annettaisiin säännöllisin väliajoin tilaisuus arvioituttaa opetustaitonsa ja siis ilman liityntää mihinkään vireillä olevaan tehtäväntäyttöön. Tällöin arviointia voitaisiin hyödyntää myöhemmissä tehtäväntäytöissä ja kehityskeskusteluissa. Ymmärrän toki, että ehdotettu uudistus kuormittaisi merkittävästi opetustaitotoimikuntaa, mutta rekrytoinnit ovat tärkeitä ja niihin panostaminen maksaa itsensä pitkällä tähtäyksellä takaisin.

Toiseksi pitäisin harkinnanarvoisena uudistuksena opetustaidon jatkuvaa seurantaa opiskelijapalautteen systemaattisen ja keskitetyn keräämisen ja analysoinnin muodossa. Joissain suomalaisissa yliopistoissa tällainen systeemi on käytössä ja käytännössä se toimii niin, että opiskelijoiden on pakko antaa sähköisesti palautetta jokaisen kurssin jälkeen. Opettaja ei itse pysty ”peukaloimaan” palautetta, vaan hän saa vain vakiomuotoisen yhteenvedon siitä. Näitä raportteja voidaan sitten käyttää apuna paitsi opetustaidon kehittämisessä myös esimerkiksi kehityskeskusteluissa ja vaati/henki-tasojen määrityksessä.

Kuvatun järjestelmän käyttöönotto edellyttäisi sopivan ohjelmiston hankkimista ja mahdollisesti myös arviointiin erikoistuneen henkilökunnan palkkaamista. Opiskelijapalautteen keräämisen järjestäminen ja varsinkin sen analysointi on työläs tehtävä, minkä lisäksi luotettavien johtopäätelmien tekeminen palautteen perusteella vaatii ammattitaitoa. Kaiken kaikkiaan en ole varma, olisiko näin raskasta arviointijärjestelmää tarkoituksenmukaista omaksua oikeustieteellisessä tiedekunnassa, mutta selvää on, että opetuksen laadun seuranta olisi järjestettävä nykyistä paremmin ja kattavammin. Ehkä tämä on tehtävä, joka jää tulevaisuudessa ON-, OTM- ja IBL-koulutusohjelmien johtoryhmien vastuulle.

Ville Pönkä
varadekaani (opetusasiat)