Etsintäkuulutus: Innostamista ja johtamistekoja

Kuva: Päivi Salmesvuori

Kuva: Päivi Salmesvuori

”Innostava ja hyvinvoiva työyhteisö on yliopiston strategian mukainen kehittämiskohde. Työhyvinvointi syntyy työssä, työtä tekemällä. Perusteet innostavalle ja hyvinvoivalle yhteisölle luodaan selkeillä johtamiskäytännöillä, esimiehen tuella, työtehtävien hyvällä organisoinnilla, palautteella ja arvostuksella, työn mielekkyydellä ja palkitsevuudella, luottamuksella ja hyvällä tiedonkululla.”

Yllä oleva teksti on lainaus Helsingin yliopiston henkilöstöpoliittisesta linjauksesta. Miltä todellisuus näyttää syksyllä 2016?

Katsaus on syytä aloittaa noin reilun vuoden takaa. Tuolloin Iso pyörä -koulutusuudistus oli toden teolla lähdössä käyntiin ja esimerkiksi elokuussa 2015 vararehtori Keijo Hämäläinen avasi uudistuksen tavoitteita Opettajien akatemian keskustelutilaisuudessa. Kaikesta innostuvat opetuksen huiput näkivät hankkeessa paljon mahdollisuuksia. Kokeneina opetuksensuunnittelijoina he myös toivat selvästi esiin, että aikataulu on liian tiukka. Kyseessähän on monilla aloilla sekä rakenteet että sisällöt mullistava uudistus.

Uusien kandi- ja maisterikoulutusohjelmien suunnittelu on nyt syksyllä 2016 edennyt vaiheeseen, jossa ohjelmille haetaan johtajia ja johtoryhmän jäseniä seuraaviksi vuosiksi. On todella tärkeää, että niihin löydetään parhaat mahdolliset vastuunkantajat.

Monessa koulutusohjelmassa on ollut Opettajien akatemian jäseniä johtajana tai johtoryhmän jäsenenä. Heidän monipuolinen ja luova osaamisensa on erittäin tärkeää, kun pyrimme luomaan korkeatasoisia yhteiskunnan etua palvelevia koulutusohjelmia. Syksyn Opettajien akatemian kokoontumisissa olen kuitenkin nähnyt valtavan muutoksen ihmisissä: ennen kaikesta innostuvat ja muita innostavat huippuopettajat ovat kuin varjoja entisestä itsestään.

Takana on raastava kevät, josta ”kiitos” kuului Suomen hallitukselle. Tämän lisäksi yliopiston henkilökunta ja erityisesti lukuisat koulutusohjelmien eteen työtä tekevät on asetettu epäinhimillisen aikataulun alle. Oman normityönsä (opetuksen, ohjauksen, tutkimuksen ja hallinnon) lisäksi he luovat Helsingin yliopistolle uudet koulutusohjelmat alkaen niiden rakenteista aina opetuksen toteutukseen asti. Aikataulu on peräisin yliopiston johdolta.

Kireän aikataulun seuraukset ovat hälyttäviä: hyvin suuri osa yhtä hyvin opetushenkilökunnasta kuin opetushallinnon väestäkin on tällä hetkellä katkeamispisteessä. Osa on jo jäänyt sairaslomalle. Osa odottaa sitä, että pääsee joulun jälkeen eroon vastuunkantamisesta. Osa on vaihtamassa alaa kokonaan, muun muassa hallinnosta olemme menettämässä osan parhaista osaajista. Miten yliopiston johto, rehtorit etunenässä, ovat suhtautuneet tilanteeseen? Opettajien akatemian johtokunnan jäsenenä olen kuulostellut eri kampusten tuntoja. Kaikkien kokemus on samansuuntainen: henkilökunnan jaksaminen on äärirajoilla, mutta se ei tunnu kiinnostavan ketään. Joku on jopa viitannut johtajien teflonpintaan: ollaan kuuntelevinaan, mutta sanoilla ei ole mitään käytännön vaikutusta.

Luottamus on johtamiseen liittyvä peruskäsite. Toimivassa työyhteisössä se on olemassa johtajien ja johdettavien välillä; suhde toimii molempiin suuntiin. Yliopiston johto on viimeisten uudistusten myötä etääntynyt tiedekunnissa ja laitoksissa tehtävästä ruohonjuuritason työstä. Samoin on näyttänyt käyvän hallinnonuudistuksen kohdalla. Minusta se ei ole mikään ongelma, kunhan voin luottaa siihen, että johtajat, dekaanit ja rehtorit, tietävät mitä työmme hyvin tekeminen vaatii. Rehtorit ovat itsekin tutkijoita ja opettajia, heidän pitäisi tietää millaisissa olosuhteissa työt tulevat kunnolla tehdyiksi – muun muassa niin, että voimme toteuttaa yliopiston strategiaa.

Pelkkä tieto ei kuitenkaan riitä luottamuksen ylläpitämiseen, johtajien tehtävänä on huolehtia siitä, että henkilökunnalla on realistiset mahdollisuudet suoriutua töistään. Heidän vastuullaan on riittävien resurssien takaaminen, jotta kenenkään ei tarvitse menettää liiallisen työn takia terveyttään tai edes yöuniaan.

Tämän vuoksi johtajien edellytetään tekevän johtamistekoja.

Koneen ja Nokian entinen johtaja, Matti Alahuhta, korosti, että yrityksen menestyksen takana on kirkas suunta ja ihmisten voima. Alahuhta kiersi innostamassa ihmisiä toteuttamaan yhtiönsä strategiaa ympäri maailmaa yli 200 päivää vuodessa. Samalla hän aktiivisesti havainnoi ihmisten jaksamista ja tarvittaessa tuki heitä konkreettisesti. Hän myös korosti, että työlle ei pidä omistautua kokonaan, pitää olla muutakin elämää. Se lisäsi hyvinvointia myös työssä.

Uusien koulutusohjelmien vetäjien ja johtoryhmien jäsenten odotetaan tällä hetkellä ryhtyvän työhön, josta he eivät tiedä kuin murto-osan. Edelleen on monia esimerkiksi työnjohdollisia asioita ratkaisematta. Mistä heille löytyisi innostus ja motivaatio toteuttaa uudistus?

Johtajat, tällä hetkellä Helsingin yliopisto on menettämässä omien ihmistensä voiman. Nyt tarvitaan johtamistekoja. Ketterästi.

Jos ei ole mahdollista ottaa aikalisää koulutusuudistukseen, niin on elintärkeää huolehtia ihmisten jaksamisesta ja siten työkyvystä. Konkreettisesti se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että yliopiston johto linjaa koulutusohjelmien johtajille aikaa toteuttaa vastuullista työtään. Tasapuolisuus on tässä tärkeää, sen vuoksi linjauksen pitää tulla yliopiston eikä tiedekunnan taholta.

Käytännössä se voisi toimia näin: koulutusohjelmien johtajat vapautetaan osasta opetuksesta ja sen korvaamiseksi osoitetaan tuntiopetusmäärärahoja. Lisäksi sanotaan avoimesti, että vastuullinen tehtävä näkyy myös palkan vaati-tasoa määriteltäessä. Sama koskee myös johtoryhmien jäseniä ja tulevia lähijohtajia. Uudet ja vastuulliset tehtävät eivät saa olla vain lisä muiden töiden päälle, vaan ne tulee ottaa täysimääräisesti huomioon työsuunnitelmissa ja jostain pitää voida vähentää tunteja. Vielä yksi konkreettinen ehdotus on suunnittelu- ja toteutusresurssien lisääminen aivan uudenlaisissa oppiaine- ja tiedekuntarajat ylittävissä ohjelmissa. Esimerkiksi koordinaattorien tai opetusassistenttien palkkaamiseen osoitettavat määrärahat helpottaisivat vakituisten opettajien työtä huomattavasti.

Onko alussa oleva yliopiston henkilöstöpoliittinen linjaus pelkkää teflonpintaa? Vastaus kysymykseen tulee näkymään yliopiston johdon käytännön teoissa.

Entä mistä innostusta? Yliopiston kentältä kuulunut pyyntö yliopiston johdolle on jo yli vuoden kuulunut seuraavasti:

Antakaa meille aikaa tehdä työmme hyvin.

Päivi Salmesvuori

Kirjoittaja on yleisen kirkkohistorian ja sukupuolentutkimuksen dosentti sekä Opettajien akatemian jäsen

Opiskelija Helvetistä

Photo: Ryan Hyde

Photo: Ryan Hyde

Kyllä, luit aivan oikein, Opiskelija Helvetistä. Ehkä olet tavannutkin hänet – tai jonkun heistä. Ainakin, jos olet opettanut tarpeeksi pitkään, et ole voinut välttyä tapaamasta tätä opiskelijaa, vaikka onkin liioiteltua väittää että joka luokassa oli sellainen.

Opiskelija Helvetistä voi olla mies tai nainen, vasta-alkaja tai vanhempi, vetäytyvä tai hyökkäävä. Yhteinen nimittäjä on vihamielisyys oppiainetta, opetustilannetta tai opettajaa kohtaan. Joskus tämä vihamielisyys ilmaistaan avoimesti, joskus peitetymmin mutta kuitenkin niin, ettei se jää kenellekään epäselväksi.

Parker Palmer, tunnettu yhdysvaltalainen pedagogi, kertoo yhden oman kokemuksensa mainiossa kirjassaan The Courage to Teach.

Tällä kertaa Opiskelija Helvetistä oli mies, joka retkotti pulpetissa lippalakki silmillä, takki tiukasti napitettuna ja valmiina poistumaan heti kun se olisi mahdollista. Parker oli jo kokenut opettaja, mutta teki omien sanojensa mukaan alkeellisen virheen ja yritti kaikin keinoin saada tämän opiskelijan innostumaan. Samalla kaikki muuta opiskelijat jäivät huomiotta ja opettaja turhautui entisestään.

Luennon jälkeen Palmerille oli järjestetty kuljetus lentokentälle. Autonkuljettaja oli – arvaatte jo – sama Opiskelija Helvetistä. Kyyti alkoi jäätävässä hiljaisuudessa, mutta yhtäkkiä opiskelija kysyi: ”Tohtori Palmer, voidaanko vähän jutella?”. Ja sitä juttelua Parker ei koskaan unohtaisi. Opiskelija Helvetistä oli alkoholisoituneen yksinhuoltajaisän poika, joka sai joka päivä kuulla, kuinka hänen pitäisi lopettaa typerät opintonsa collegessa ja hankkiutua oikeisiin töihin.

Kukaan ei ole Opiskelija Helvetistä syntyjään. Parkerin autonkuljettajalla oli oma tarinansa, ja niin on jokaisella muullakin Opiskelijalla Helvetistä. Vihamielisen kuoren alla voi lopulta piillä pelko.

Parker kertoo kirjassaan muitakin hyviä tarinoita ja tiivistää usein sanomansa aforismien tapaan, esimerkiksi näin:

”Opetustekniikka on sitä mitä opettajat käyttävät kunnes oikea opettaja saapuu paikalle.”

”Itsensä tunteminen on ihan yhtä olennaista opettamisessa kuin oppialan tunteminen.”

”Hyvän opetuksen jälkeen opiskelija voi poistua luokasta vihaisena – vihaisena siitä, että hänen ennakkokäsityksensä on haastettu. Tällainen tyytymättömyys voi olla merkki siitä, että todellista oppimista on tapahtunut.”

Pekka Louhiala

Kirjoittaja on yliopistonlehtori lääketieteellisestä tiedekunnasta ja Opettajien akatemian jäsen.

Maisteri-ja tohtoriopiskelijoiden kirjoittamisen tukeminen

Kuva: Tuula Lehtonen

Kuva: Tuula Lehtonen

Matkustin Consortium on Graduate Communicationin järjestämään konferenssiin kesäkuun alkupuoliskolla. Konferenssi “Bridging English Language Teaching and Writing Studies in Supporting All Graduate Writers” oli koonnut Yalen yliopistoon 85 asiasta kiinnostunutta, eri yliopistoissa toimivaa opettajaa, lähinnä Yhdysvalloista. Osallistujat toimivat tehtävissä, joissa he ideoivat tai järjestävät erilaisia kirjoittamisen tukimuotoja erityisesti englantia toisena kielenä puhuville, mutta myös englanninkielisille opiskelijoille. Usein heidän työpaikkansa on ainakin jossain määrin Helsingin yliopiston kielikeskuksen kaltainen paikka.

Konferenssi opetti, laittoi ajattelemaan ja auttoi ymmärtämään. Muistiinpanojeni perusteella konferenssissa nousivat esiin seuraavat teemat eri yhteyksissä.

Kommunikaatiotaidot ja opintomenestys

Kieli-ja kommunikaatiotaitoja Yhdysvalloissa opettavia kiinnostaa ulkomailla syntyneiden maisteri- ja tohtoriopiskelijoiden opinnoissa menestymisen ja kommunikaatiotaitojen välinen suhde. Konferenssiosallistujat toivat eri muodoin esiin, että mitä paremmat kieli- ja kommunikaatiotaidot opiskelijalla on, sitä parempi on opintomenestys. Useimmiten huomiota on kiinnitetty kirjoitustaitoon, mutta yhä useammin kuulin keskusteluja lukutaidosta ja tarpeesta tukea myös sitä. Myös kommunikaatiotaitojen tärkeys työelämässä vaikutti esiin yhä useammin tulevalta teemalta.

Kansainvälisten opiskelijoiden lisääntynyt määrä

Kuva: Tuula Lehtonen

Kuva: Tuula Lehtonen

Ulkomailla syntyneiden maisteri- ja tohtoriopiskelijoiden määrä on kasvanut selkeästi viimeisten parinkymmenen vuoden aikana yhdysvaltalaisissa yliopistoissa. Suurin kasvu on tapahtunut maisteriopiskelijoiden määrässä. Nämä trendit ovat lisänneet tarvetta järjestää erilaisia kommunikaatio-opintoja ja tukimuotoja, erityisesti kirjoittamisessa, mutta myös lukemisessa ja esimerkiksi esiintymistaidoissa. Näitä tukimuotoja ovat toivoneet sekä opiskelijat että kansainvälisiä opiskelijoita opettava henkilökunta. Mitä enemmän erilaista kielellistä tukea järjestetään, sitä enemmän myös englantia äidinkielenään käyttävät maisteri- ja tohtoriopiskelijat käyvät siitä kyselemässä ja sitä pyytämässä.

Erilaisia tukimuotoja kirjoittamiseen

Maisteri- ja tohtorivaiheen opiskelijoille on vuosien saatossa kehitetty yhdysvaltalaisyliopistoissa erilaisia tukimuotoja, joista yleisimpiä ovat kirjoituskurssit, kielen/kommunikaatio-opettajan antama kielellinen ohjaus, koulutetun vertaistuutorin antama kielellinen ohjaus ja opiskelijoiden keskinäiset kirjoitusryhmät, joita koordinoi joko henkilökunnan jäsen tai opiskelijat itse. Useimmiten näitä tukimuotoja järjestetään kieli/kirjoituskeskuksessa, mutta jonkin verran kommunikaatio-opettajat rantautuvat myös laitoksille. Konferenssissa keskusteltiin myös opiskelijan oman gradu- tai väitöskirjaohjaajan roolista kielellisen palautteen antajana, ja joissain yliopistoissa on järjestetty ohjaajille koulutusta kielellisen palautteen annossa. Tärkeänä nähtiin, että opiskelija ei jää yksin vaan että hänellä on mahdollisuus saada kielellistä tukea ja löytää tarjolla oleva tuki.

Tuttua?

Kuva: Tuula Lehtonen

Kuva: Tuula Lehtonen

Vaikuttavatko nämä teemat tutuilta? Arvelen, että vaikka Yhdysvaltain ja oman korkeakoulujärjestelmämme erot ovat huomattavat joissain asioissa, on meillä paljon yhteistä kielellisen tuen tarpeen suhteen. Helsingin yliopiston kielikeskus järjestää erilaisia kirjoittamisen ja muun kommunikaation tukimuotoja osittain juuri siksi, että ei-suomenkielisten maisteri- ja tohtorivaiheen opiskelijoiden määrä on kasvanut. Kun Helsingin yliopiston Iso Pyörä myllertää opintoja, on hyvä jälleen pohtia opiskelijoiden kielellistä tukea, erityisesti kun kansainvälisten tai muiden englanniksi opiskelevien opiskelijoiden määrä saattaa edelleen kasvaa. Tuelle on taatusti tarvetta myös omassa kontekstissamme.

Tuula Lehtonen

Kirjoittaja on englannin kielen yliopistonlehtori Kielikeskuksessa ja Opettajien akatemian jäsen.

TYÖELÄMÄ ON!

Kuva: Terhi Ainiala

Kuva: Terhi Ainiala

Opettajien akatemian työryhmän järjestämä, kaikille yliopistolaisille avoin työpaja VALMIINA TYÖHÖN! kokosi perjantaina 20.5. keskustakampukselle nelisenkymmentä kiinnostunutta. Alustukset kuultiin muutama vuosi sitten valmistuneelta lääkäri Kari Heinoselta, opiskelija-aktiivi ja yrittäjä Maria Loimalta, urapalveluasiantuntija Minna-Rosa Kanniaiselta ja kulutustutkija Mika Pantzarilta.

Mitä puheenvuoroissa sitten tuli esiin? Yliopistojen paikkaan ja aikaan sidottuja opintosuunnitelmia ja oppimisympäristöjä tulisi rohkeammin avata kohti muuttunutta ja muuttuvaa työelämää. Moniammatilliset ja globaalit työyhteisöt kertovat tarpeesta lisätä tieteiden välistä yhteistyötä ja kehittää erilaisia vuorovaikutus-, kieli- ja ongelmanratkaisutaitoja. Yliopistotutkinnon on koettu antaneen hyvät teoreettiset valmiudet työelämään, mutta oman asiantuntijuuden ja osaamisen tunnistaminen ja sanallistaminen voi olla haastavaa. Yksilö tarvitsee asiantuntijuuden tunnistamista vahvistaakseen pystyvyysuskomustaan ja erottuakseen muista ja lopulta toimiakseen itse työelämän muutoksen agenttina. Halu oppia kannustaa loikkiin, ei tieto itse.

Yliopiston strategiassa 2017–2020 nostetaan opiskelija keskiöön. Heidän lisäkseen myös opettajien tulee innostua opintojen työelämäintegraatiosta. HYY:n hallituksen jäsen Maria Loima ehdotti, että uusiin koulutusohjelmiin sijoitettaisiin ”tee se itse” -työelämäopinnot, joissa yliopisto määrittelisi osaamistavoitteet, mutta jotka opiskelijat itse suunnittelisivat, toteuttaisivat ja arvioisivat. (http://marialoima.blogspot.fi/2016/05/opiskelijalahtoista-tyoelamasisaltoa.html,)

Kuva: Terhi Ainiala

Kuva: Terhi Ainiala

Learning cafen teemaryhmät työstivät neljää teemaa, joista ”oppimismenetelmät ja -ympäristöt” nosti esiin monipuoliset oppimisympäristöt, kampusten välisen yhteistyön ja joustavat toimintatavat. Aidot tai simuloidut oppimistilanteet oikeissa tai keinotekoisissa työympäristöissä auttavat tekemään ihan itse sitä, mitä työssä joutuu ihan itse tekemään. Oman osaamisen sanallistamista tulisi harjoitella eri vaiheissa opintoja.

”Geneeriset taidot opinnoissa ja tieteidenvälisyys” teeman alla pohdittiin sitä, miten saadaan opiskelijan ja opettajan geneeriset taidot kohtaamaan ja miten kehitetään opettajan taitoja ja tietämystä nykyisen työelämän haasteista. Opiskelijat voivat oppia geneerisiä taitoja myös toisiltaan, mutta esimerkiksi tiivistämisen taitoa voi asiantuntijaopettaja tuoda mukaan. Geneeriset taidot tulisi ottaa mukaan arviointiin ja niitä tulisi integroida kaikkeen opetukseen. Opiskelijat tulisi sitouttaa työskentelyyn mm. pohtimalla osaamistavoitteita yhdessä. Lisäksi mietittiin työharjoittelujen integrointia muuhun opetukseen ja ns.”opiskelukiertoa”, jolloin eri tieteenalojen kulttuurit tulisivat tutuiksi.

Kuva: Kirsi Saarikangas

Kuva: Kirsi Saarikangas

Teemassa ”globaali kansainvälisyys” puhututti moneen suuntaan kansainvälistyvä työelämä ja opiskelu. Ulkomailla suoritettava harjoittelu ja vaihto-opinnot nähtiin tärkeinä globaalin kansainvälisyyden lisääjinä. Yhtä tärkeää on kotikansainvälistyminen. Jotta kotikansainvälistyminen onnistuu, tulee varmistaa vaihto-opiskelijoiden viihtyvyys ja tulevien maisteriohjelmien toimivuus. Jos 20 % tulevien maisteriohjelmien opiskelijoista on muualta tulleita, on ymmärrettävä heidän odotuksensa ja kuinka he työllistyvät. Toisaalta ei pidä ajatella vain maksavia opiskelijoita, kansainvälisyys koskettaa kaikkia opiskelijoita. Monenlaiset opiskelijat muuttavat opetusta ja yliopiston tulisi avautua itseriittoisuudestaan. Globaali asiantuntija osaa suhteuttaa oman asiantuntijuutensa muiden maiden asiantuntijoihin ja toimia jatkuvasti muuttuvassa, yhtä aikaa paikallisessa ja globaalissa työelämässä. Myös neljännessä teemaryhmässä keskusteltiin oman osaamisen suhteuttamisesta. Kuinka tunnistaa ja sanallistaa oma osaaminen ja täten erottua muista? Kandiportfolio oman osaamisen kokoajana ja reflektoimisen välineenä nähtiin yhtenä ratkaisuna.

Alustukset kylvivät monia uusia ajatuksensiemeniä, joiden työstämistä jatkettiin teemaryhmissä sen verran aktiivisesti, että joku jo ehti ilmaista sen, mikä kenties muillakin oli mielessä: Opettajien Akatemian työelämätyöryhmä jatkaa toimintaansa, sillä aihepiiri on tärkeä.

Terhi Ainiala, Hanna Korsberg, Tuula Lehtonen, Liisa M Peltonen, Kirsi Saarikangas ja Outi Salminen. Kirjoittajat ovat Opettajien akatemian jäseniä.

Minna-Rosa Kanniaisen PowerPoint-esitys: Opettajien akatemia_Täältä tulevaisuuteen_200516

Tiivistelmä Mika Pantzarin esityksestä: Mika Pantzar_Mikä ihmeen kuluttajakansalainen

Virheet voitoiksi

Photo: Celestine Chua

Photo: Celestine Chua

Sen potilasseminaarin muistan aina. Pitkän uran tehnyt sisätautilääkäri kertoi meille nuorille lääketieteen opiskelijoille potilaasta, jonka hän oli itse tavannut ollessaan ensimmäisiä kertoja lääkärin töissä. Potilaalle kävi huonosti, ja opettajalääkäri kertoi meille omasta virheestään tapauksen yhteydessä. Luulen, että meningokokkibakteerin aiheuttaman yleistulehduksen ensioireet jäivät kristallinkirkkaina mieleen muillekin kuin minulle – ja nimenomaan siksi, että opettaja kertoi omasta virheestään.

Pelkäämme virheitä – ja aiheesta. Joskus pelkäämme niitä niin paljon, että rupeamme välttelemään tilanteita, joissa on virheen mahdollisuus. Ja pahimmillaan emme virheiden pelossa ryhdy alalle – lääkäriksi, muusikoksi, opettajaksi – joka muuten tuntuisi hyvältä.

Virheiden tekemistä emme kuitenkaan voi välttää. Terveydenhuollon hallinnon emeritusprofessori Martti Kekomäki on sanonut osuvasti, että lääkäri joka ei tee virheitä, näkee liian vähän potilaita. Opettamisesta voisi varmasti sanoa samalla tavoin: opettaja, joka ei tee virheitä, opettaa liian vähän.

On myös sanottu, että potilaat antavat anteeksi melkein mitä vaan, jos lääkäri kertoo avoimesti asioista ja pyytää anteeksi silloin kun siihen on aihetta. Tätäkin voinee soveltaa opettamiseen: ainakin oman kokemukseni mukaan opiskelijat antavat opettajan virheet anteeksi, kun ne avoimesti myönnetään.

Pianisti Iiro Rantala sanoi hiljattain, että jos jazz-muusikko soittaa väärän nuotin, se on mahdollisuus. Ehkä tässä on koko jutun ydin, oli sitten kyse soittamisesta, lääkärin työstä tai opettamisesta: olennaista onkin se, mitä tapahtuu virheen jälkeen.

Pekka Louhiala

Kirjoittaja on yliopistonlehtori lääketieteellisestä tiedekunnasta ja Opettajien akatemian jäsen.

Kätevä emäntä eli miten kotikutoisesta tulikin hitti

clotho98

Photo: clotho98

Meilahden kampuksella on järjestäjien kannalta positiivinen ongelma, pedagogisella koulutuksella on kova kysyntä ja kursseille joudutaan pitämään jonotuslistaa. Osittain jonotuslistan pituuden selittää tiedekunnan ja sairaalan tiivis yhteistyö, sillä kaikki opetuksessa tiiviisti mukana olevat henkilöt eivät ole HY:n palkkalistoilla vaan mukana on myös kliinikkoja.

Meilahden kampuksella järjestetään peruskoulutuksen lisäksi myös erikoislääkärikoulutusta. Erikoistuvat tulevat yliopistosairaalaan hyvin erilaisten vaiheiden jälkeen, osalla on pitkä kokemus alalta ja toiset taas ovat lähes vasta-alkajia. Vaikka erikoistuvien oppimistarpeet vaihtelevat, osaamistavoitteet ovat kaikilla samat.

Aikaan perustuvasta koulutuksesta osaamisperustaiseen siirtyminen on sairaalassa suuri muutos. Kunkin klinikan on laadittava oma koulutusohjelma ja huolehdittava, että erikoistuvat saavat tarvitsemansa koulutuksen. Perehdytykseksi ei myöskään enää riitä, että uudelle tulokkaalle näytetään lähin WC ja leikkaussalin ovi. Opittavaa on paljon, säännöllistä arviointia ja palautetta tarvitaan, erikoistumispaikkojen kierron on pysyttävä käynnissä. Ei siis ihme, että pedagogiselle koulutukselle on kysyntää. Ikävä vain, ettei perinteinen yliopistopedagoginen koulutus oikein vastaa kliinikkotuutoreiden oppimistarpeita.

Aikani kollegojen ja pedagogisen yliopistonlehtorimme Eeva Pyörälän tuskailua kuunneltuani päättelin, että asialle pitäisi tehdä jotakin. Pyysin Eevalta aivan perustason oppimistavoitteet ja sovin oman tulosyksikköni johdon kanssa kaksivuotisesta koulutuksesta, johon liittyy yhteensä kuusi lähipäivää. Vaikka kontaktiopetusta onkin vain kolme tuntia kerrallaan, kliinisestä työstä on paradoksaalisesti helpompi irrottautua koko päiväksi kuin aamu- tai iltapäiväksi. Osallistujat käyttävät loppupäivän lukemiseen ja oman projektinsa työstämiseen.

Seitsemän mukaan lähteneen pioneerin kanssa on ollut hauskaa, mutten pitänyt pienyritystäni mitenkään huomionarvoisena. Yllättäen erikoisalamme eurooppalaiset akkreditoijat olivat tästä koulutuksesta hyvin kiinnostuneita. Kansallisessa koulutussairaaloiden anestesiologian akkreditoinnissa lähiohjaajakoulutus on noussut myöskin esiin ja syksyn Operatiivisille päiville pyydettiin pedagogista työpajaa. Eurooppalainen kongressimme pyysi luentoa tästä kiinnostavasta aiheesta. – Kuinka tässä näin kävi?

Tarinan opetus on, ettei pedagogiikka ole vain opettajien asia. Meille itsestään selvät asiat saattavat olla muille jotakin aivan uutta ja kiinnostavaa. Pienestä kotikutoisesta alusta voi kasvaa oikea innovaatio!

Leila Niemi-Murola

Kirjoittaja on kliininen opettaja lääketieteellisessä tiedekunnassa ja Opettajien akatemian jäsen.

Kahden kerroksen väkeä?

Kuva: Juha Laakkonen

Kuva: Juha Laakkonen

Istuin hiljattain tutkimuksen tilaa käsitelleessä tilaisuudessa, jossa yksi alustajista (tutkija itsekin) vaivutti kuulijat uneen tarjoamalla tason noston lääkkeeksi maamme päättäjien viljelemiä tyhjiä termejä huippututkimus, innovaatio ja kärkihankkeet, ikään kuin voisimme etukäteen päättää, minkälaisesta tutkimuksesta syntyy kaupalliselta tai yhteiskunnalliselta kannalta merkittäviä tuloksia. Kuulijat virkosivat äkillisesti, kun alustaja väitti, että ”osa huippututkijoista on niin huonoja opettajia, ettei heitä kannata päästää opettamaan”. Aiheellisesti OpeAkatemia -kollegani kyseli, että jos mekin opetamme tarpeeksi huonosti, siirretäänkö opetus meitä paremmille pedagogeille.

Kvartaalin mittaisessa keskustelussa tutkimuksesta, ja sen suhteesta opetukseen on täysin unohtunut, että kaikki tutkimus rakentuu aiemmin selvitetyn tiedon varaan. Tätä tietoa ovat vuorollaan yhteiseksi pääomaksi keränneet lukemattomat tutkijat ympäri maailmaa. Tietopääomaa käyttävälle tutkijalle saatavilla oleva tieto on aivan yhtä tärkeää riippumatta siitä, onko sen tuottanut ”huippututkija” tai opetuksen ohella paperin pari vuodessa julkaiseva ”opettaja”.

Osa meistä yliopiston opettajista kerkiää opetuspainotteisesta työnkuvasta johtuen tekemään vain vähän tutkimusta. Tällainen tutkimus harvoin yksinään riittää rahoitusta saavaksi “huippututkimukseksi” (ellei se satu sopimaan osaksi jotain isompaa tutkimuskonsortiota), mutta opettajan opetusalan kannalta se on erinomaisen tärkeää monestakin syystä. Vaikka tutkimusta ei välttämättä siteerata lukemattomia kertoja, esimerkiksi oppiaineen pienuudesta johtuen, tulokset voivat olla niin perustavaa laatua olevia, että ne tulevat osaksi alan oppikirjoja. Joskus julkaisussa onnistutaan esittämään visuaalisesti edustavasti joku vaikeasti havainnollistettava asia, jolloin julkaisu vie oppiainetta merkittävästi eteenpäin, ja siten osaltaan auttaa opettajia vastaamaan opiskelijoiden kysymyksiin. Tällainen tutkimuksellinen vaikuttaminen ei näy missään tuottavuusmittareissa, mutta voi olla hyvinkin merkittävää opetuksen laadun kannalta.

Oppiaineen peruskursseja kannattelevat tutkijat ja opettajat eivät voi yhtäkkiä siirtyä tekemään tutkimusta jostain ulkopuolisen tahon valitsemasta “kärkihankkeesta”, vaan heidän pitää seurata omaa opetusalaansa ja sen edistymistä, itsekin siihen lisätietoa tuottaen. Pedagoginen tutkimus opetuksen ja tutkimuksen suhteesta on pääosin hämmästyttävän nuorta ja yllättävän vähäistä aiheen tärkeyden huomioiden. Tulokset kuitenkin antavat viitteitä siitä, että aktiivisesti tutkimusta osaksi opetusta tuova opettaja on yleensä luova myös opetuksen suhteen. Tämä mahdollistaa paremman dialogin, ja tiedon tuottamisen ja käsittelyn yhdessä opiskelijoiden kanssa kuhunkin aikaan ja resursseihin sopivilla menetelmillä. Opetuksen ja tutkimisen keinotekoisessa erottelussa unohtuu toisinaan (kuten kyseiseltä alustajalta) myös se tosiseikka, että opinnäytetöiden ohjaaminen on tärkeä osa opetusta. Näinä niukkuuden, sivistymättömyyden ja ymmärtämättömyyden aikoina on entistä tärkeämpää, että me kaikki yliopiston tutkijat ja opettajat opetamme ja tutkimme, mielellään samassa kerroksessa.

Juha Laakkonen

Kirjoittaja on eläinlääketieteellisen anatomian yliopistonlehtori ja Opettajien akatemian jäsen.

Yliopistojen rahoitusleikkaukset vaarantavat opetuksen laadun

Photo by: Images Money

Photo by: Images Money

Suomen tulevaisuuden kannalta tärkein pääomamme ovat asiantuntijat, jotka uskovat itseensä ja kykyihinsä, ja ratkaisevat luovasti ja kekseliäästi tulevaisuuden ongelmia. Yliopistoissa on kehitetty pitkäjänteisesti opetuksen laatua ja panostettu oppimiseen. Viimeaikaiset rajut leikkaukset heikentävät molempia kauaskantoisesti, eikä niiden vaikutuksia opetukseen ja oppimiseen ole huomioitu riittävästi.

Vaarassa on nimenomaan opetus, sillä tutkimus tehdään jo pääosin ulkopuolisen rahoituksen turvin, mutta opetus toteutetaan perusrahoituksella. Opetustarjonta on supistunut ja opetusresursseja menetetty, kun tehtäviä on jätetty täyttämättä ja tuntiopetusmäärärahoja leikattu.

Opettaja-opiskelija -suhdeluku heikkenee, massaluentojen osuus kasvaa ja pienryhmäopetus vähenee. Ryhmäkokojen kasvu heikentää opiskelijan mahdollisuuksia harjoitella taitojaan ja saada palautetta osaamisestaan. Vaarana myös on, että vuorovaikutteisen opetuksen sijaan jatkossa yhä suurempi osa opintoja suoritetaan kirjatentein. Käytännön harjoittelun väheneminen esimerkiksi lääketieteen sekä hammas- ja eläinlääketieteen aloilla on suorastaan vaarallista, ja oppimisen laadun kannalta se on haitallista kaikilla aloilla.

Ratkaisuna osaan haasteista on tarjottu digitalisaation lisäämistä. Se ei kuitenkaan vähennä asiantuntevien opettajien tarvetta, ja teknisten välineiden ja uudenlaisten oppimisympäristöjen hyödyntäminen vaatii panostusta. Esimerkiksi verkkokurssien suunnittelu ja toteutus vie helposti enemmän opettajan aikaa kuin perinteinen luentokurssi.

Yliopiston hallintoon kohdistuvat dramaattiset leikkaukset vaikuttavat nekin haitallisesti opetuksen laatuun: hallintotyö ei vähene, vaan osa siitä siirtyy opettajille. Myös opintoneuvonnan määrä tulee jatkossa kasvamaan.

Suomen hallitus toivoo, että säästötoimet saavat yliopistot karsimaan päällekkäisyyksiä ja lisäämään tehokkuutta. Tähän tarvittaisiin tarkkaan harkittu kansallinen suunnitelma ja sekä aikaa että muita resursseja sen toteuttamiseen. Uudistaminen vaikeutuu kun vähenevin resurssein pyritään tarjoamaan nykyisille opiskelijoille heidän tarvitsemansa opintokokonaisuudet ja suunnittelemaan uusia, houkuttelevia ohjelmia tuleville opiskelijoille.

Käynnissä olevat leikkaukset ja säästötoimet eivät voi olla vaikuttamatta haitallisesti myös tutkimuksen laatuun. Aivovientiä on jo näkyvissä, eikä Suomi juuri nyt tarjoa kovin houkuttelevaa kohdetta ulkomaisille huippututkijoille tai -opettajille. On sangen ristiriitaista, että samalla kun hallitus vaatii yliopistoilta lisää kilpailukykyä ja tehokkuutta, se haavoittaa perinpohjaisesti yliopiston koulutustehtävää.

Suomalaiset yliopistot kouluttavat laadukkaita maistereita, lisensiaatteja ja tohtoreita yhteiskunnan palvelukseen – ei ainoastaan ylläpitämään, vaan myös kehittämään ja uudistamaan yhteiskunnan perusrakenteita: hallintoa, terveydenhuoltoa, sivistystä ja kulttuuripalveluita. Onko Suomella todella varaa leikata tätä pääomaa näin kovalla kädellä?

Nely Keinänen
Kirjoittaja on englantilaisen filologian yliopistonlehtori humanistisesta tiedekunnasta ja Opettajien akatemian jäsen. Kirjoitus on laadittu yhteistyössä Opettajien akatemian ja pedagogisten yliopistonlehtoreiden verkoston kanssa.

Nimien perässä kenttätöissä Loviisassa

Kuva: Terhi Ainiala

Kuva: Terhi Ainiala

Kielentutkijan iso ilo on se, että kieltä on kaikkialla. Ennen kaikkea kieli on puhujiensa käytössä, kielenkäyttäjän kielen päällä. Tutkimuksessa ja opetuksessakin tarkastellaan usein todellista ja spontaania kielenkäyttöä, sitä, jota joka päivä puhumme ja jolla olemme toistemme kanssa vuorovaikutuksessa.

Luentosalissakin tätä kieltä toki käytetään. Antoisampaa kuitenkin on lähteä yliopiston ovesta ulos tarkkailemaan kielenkäyttöä, lähteä niin sanotusti kentälle kenttätöihin. Näin teimme viime syksynä kurssillani Nimet ja kielet kentällä. Kurssilla perehdyttiin konkreettisen kenttätyön avulla siihen, miten kieliaineistoja koostetaan, analysoidaan ja arkistoidaan. Opiskelijat saivat valita oman tutkimuskohteensa ja suunnitella menetelmät, joilla aineisto kootaan. Työn sai tehdä yksin tai pareittain. Ennen kenttäretkeä perehdyttiin tutkimusalueen kieliin, nimistöön ja murteisiin sekä saatiin perehdytys aineistonkeruumenetelmiin.

Lähdimme nelipäiväiselle kenttäretkelle Loviisaan syyskuun lopussa. Kaksikielinen Loviisa oli erinomainen valinta kaksikieliselle kurssille, jossa osallistujina oli sekä suomen kielen että pohjoismaisten kielten opiskelijoita. Kurssi järjestettiin yhteistyössä Svenska litteratursällskapetin (SLS) kanssa, jonka hoiviin aineisto retken jälkeen luovutettiin. SLS:n tutkijoita oli myös mukana retkellä.

Kenttäretken jälkeen aineistot analysoitiin. Opiskelijat pitivät kurssilla aineistostaan ja tuloksistaan suullisen esityksen. Esitelmistä saadut kommentit ja käyty keskustelu auttoivat muokkaamaan omaa loppuraporttia, jonka tuli olla valmis kurssin lopussa. Erinomaisia raportteja tulokseksi tulikin, ja SLS:n kokoelmiin komea ja monipuolinen aineisto.

Mitä opiskelijat sitten tutkivat? Suurin osa valitsi nimistöaiheen. Marika tutki Loviisan vanhoja paikannimiä ja paikallisten asukkaiden käsityksiä siitä, ovatko nimet alkuaan suomen- vai ruotsinkielisiä vai jotakin muuta kieltä. Marjaana kiersi Loviisan kylissä ja haastatteli maanviljelijöitä. Hän selvitti sitä, millaisia nimiä viljelijät pelloilleen antoivat, kun peltojen virallinen nimeäminen EU:hun liittymisen myötä vuonna 1995 tuli pakolliseksi. Armi ja Erja haastattelivat eri-ikäisiä kaupunkilaisia siitä, millaisia epävirallisia ja slangiasuisia paikannimiä kaupunkilaiset omille tärkeille paikoilleen antavat. Kaupungista löytyi muun muassa Inkkarbyn eli Inkkarikylä. Laura ja Lasse keskittyivät puolestaan henkilönnimiin. Laura haastatteli kaksikielisten perheiden vanhempia ja selvitti sitä, millaisia etunimiä ja millaisia perustein Loviisan kaksikielisissä perheissä annetaan. Lasse vietti aikaa Loviisan yläkoulussa ja lukiossa ja kyseli nuorilta sitä, miten he suhtautuvat sukunimen valintaan avioituessa. Kävi ilmi, että tyttöjen ja poikien välillä ei juuri ollut eroja. Molemmat pitäisivät mieluusti oman nimensä, mutta muutkin ratkaisut olivat mahdollisia.

Nimiaiheiden lisäksi selvitettiin eri-ikäisten loviisalaisten käsityksiä kirosanojen käytöstä sekä puhuttelusta. Pauliina haastatteli ruotsinkielisiä kaupunkilaisia, joista osa sanoi kiroavansa suomeksi. Kallas puolestaan tutki sitä, miten vanhemman polven loviisalaiset suhtautuvat sinutteluun ja teitittelyyn. Moni koki sinuttelun tasa-arvoiseksi ja tuttavalliseksi.

Kirjoitimme kenttätöistä myös blogia, jonka antiin voi tutustua täällä. Paikallinen lehdistö oli myös kovin innostunut työstämme ja kirjoitti useita juttuja sekä kenttäretken aikana että sen jälkeen. Nyt maaliskuussa 2016 palasimme Loviisaan ja järjestimme parituntisen esitelmä- ja keskustelutilaisuuden kaupunkilaisille. Almintalossa oli paikalla innostuneita asukkaita ja paikallislehtien toimittajat. Opiskelijat kertoivat tutkimustensa lähtökohdista ja tuloksista kuin ammattilaiset. Ja sitähän he ovatkin. Toimittajat kirjoittivat muistiinpanoja kynät sauhuten ja kamerat räpsyen.

Tämä Opettajien akatemian määrärahan turvin järjestämäni kurssi oli yksi hauskimmista ja antoisista ikinä. Opiskelijoille kurssi ja kenttäkokemus olivat opettavaisia. Moni tunnusti, että oma mukavuusraja ylittyi, kun piti uskaltautua vieraiden ihmisten pariin. Ja kuinka palkitsevaa tämä sitten oli! Useimmat käyttävät kokoamaansa aineistoa vielä gradututkielmansa pohjana.

Ei tämä saa tähän jäädä. Suunnittelimme jo seuraavaa kenttäretkeä. Loviisassa mukana ollut opiskelija antoi tähän aikataulunkin. Kenttäkurssin tulee ehdottomasti olla ennen hänen maisteriksi valmistumistaan, jotta hän pääsee kentälle mukaan.

Terhi Ainiala

Kirjoittaja on suomen kielen yliopistonlehtori humanistisesta tiedekunnasta sekä Opettajien akatemian jäsen.

Moduliopetus huipentui Berliinin muurin muistomerkille

Kuva: Hanna Kuusi

Kuva: Hanna Kuusi

Miten totalitarismi läpäisee elämän eri osa-alueet ja miten yhteiskunta toipuu sen jäljiltä? Miten synkkää menneisyyttä käsitellään? Talous- ja sosiaalihistorian ja poliittisen historian oppiaineissa kokeiltiin syksyllä 2015 valinnaista moduliopetusta, jossa opiskelijoille oli tarjolla kolme kokonaisuuteen kuuluvaa 5 op:n kurssia. Vähintään kahdelle osallistuneet saivat hakea Berliinin ekskursiolle, joka toteutettiin joulukuussa Opettajien akatemian määrärahoilla.

Kurssien työtavat vaihtelivat, itse suunnittelin yhdessä jatko-opiskelija Riitta Matilaisen kanssa DDR:n arki ja ostalgia -kurssin, jossa opiskelijaryhmät pitivät luentoja ennakko- ja tuntitehtävineen. Saimme kuulla mm. kirkosta opposition sateenvarjona ja itäsaksalaisista lännenfilmeistä, joissa intiaanit olivat hyviksiä ja valkoiset pahiksia. Yliopistonlehtori Marja Jalavan Taide ja politiikka -kurssilla yksi opiskelijaryhmä tarkasteli Nukkumatti-animaatiota poliittisen kuva-analyysin keinoin. Prof. emer. Seppo Hentilän kurssilla perehdyttiin rakennetun Berliinin historiallisiin kerrostumiin.

Joulukuiselle ekskursiolle lähti lopulta 22 opiskelijaa, opettajat sekä mukaan kutsutut Berliinin asiantuntijat Seppo ja Marjaliisa Hentilä. Neljän päivän ohjelma oli tiivis mutta kaikkien mielestä onnistunut: viisi hyvää museo- ja näyttelyopastusta, neljä muuta yhteistä kohdetta ja kahtena päivänä seminaari Suomen Saksa-instituutin tiloissa. Opiskelijat olivat valmistelleet napakoita ryhmäesityksiä mm. itäsaksalaisesta yhdyskuntasuunnittelusta, Stasin jälkipyykistä ja Saksojen yhdistämisen seurauksista. Paikanpäälle viedyt esitykset olivat huolella toteutettuja ja pientä kihelmöivää jännitystäkin oli ilmassa.

Matkan aikana kävimme jatkuvaa dialogia siitä, miten eri hallintojärjestelmät näkyvät rakennetussa kaupungissa ja miten menneisyyttä on eri aikoina käsitelty. Yhden opiskelijan sanoin matkan parhaita kokemuksia oli kävellä opettajien kanssa kaduilla ja kuulla kaupungin eri kerrostumista. Opiskelijat myös huomasivat, kuinka omakohtaiset kokemukset herättivät uudenlaisen kiinnostuksen kaikkeen syksyllä opittuun. Näyttelyistä sai irti tavallista enemmän ja oppailta oli helppo kysellä lisää. Muutama opiskelija lähti seikkailemaan tutkimusartikkeleista tuttuun Marzahnin lähiöön.

Pedagogisena kokeiluna koko moduli oli onnistunut. Matkahaaveet kannustivat panostamaan syksyn kursseihin ja aktivoivat työtavat toivat syvyyttä oppimiseen. Synergia lisäsi yksittäisten kurssien antia. Ekskursion jälkeen opiskelijat kirjoittivat viidentoista sivun raportin, joka sisälsi sekä tutkimuksellisia näkökulmia valittuihin matkakohteisiin että omaa reflektiota. Raporteista paistaa tyytyväisyys: antoisa sisältö, hyvä ryhmähenki ja rento tunnelma auttoivat tekemään ekskursiosta ikimuistoisen. Kaiken kaikkiaan kokonaisuutta pidettiin sekä hyödyllisenä että mielenkiintoisena. ”On aivan uskomattoman hienoa, että tällaisia kursseja järjestetään!!” Myös opettaja on kiitollinen: ”Kurssien aikana sai käsiinsä aivan uudenlaisia työkaluja tutkia ympäröivää todellisuutta.”

Hanna Kuusi

Kirjoittaja on yhteiskuntahistorian yliopistonlehtori valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja Opettajien akatemian jäsen