Kieli(luokka)kammoa ja särkyneitä unelmia

Amerikkalainen kielitieteilijä Claire Kramsch kirjoittaa englannista uusien globaalien eliittien kielenä, kielenä, jonka avulla unelmat toteutuvat mutta myös särkyvät. Englannin osaaminen Suomessa on itsestäänselvyys, mutta suomalaisessa yliopistossa jotakin vielä paljon enemmän. Englantia osataan yliopistolla hyvin, jopa erinomaisesti. Se on opiskelun kieli, akateemisen osaamisen ja asiantuntijuuden kieli, vapaa-ajan kieli, ja kieli, johon yliopisto-opiskelijan äidinkieli vaihtuu päivittäin joko oman alan artikkelia lukiessa, luentoa kuunnellessa tai vaihto-opiskelijan kanssa rupatellessa, sen kummemmin asiaa pohtimatta.

Ja kuitenkin Helsingin yliopistossa on opiskelijoita, jotka kertovat toisenlaista tarinaa: tarinaa englannista häpeän kielenä. ”Pakollisen” englannin kurssin alussa kuuntelen usein kertomuksia siitä, kuinka ilo uuden kielen oppimisesta vaihtui pelkoon ja ahdistukseen, usein jo ala-asteella. Nyt yliopisto-opiskelijana englannin osaamattomuuden taakka ja häpeä on valtava. Opetan Kielikeskuksessa ns. Eri-kursseja, joita aloimme tarjota syksyllä 2009, samaan aikaan ruotsin Eri-kurssien kanssa. Englannin Eri-kurssit ovat vaihtoehtoinen tapa suorittaa tutkintoon kuuluva vieraan kielen vaatimus. Suosio on ollut suuri molemmissa kielissä.

Ylen nettisivuilla kerrottiin syyskuussa kuinka Itä-Suomen yliopistossa opiskelijat toivovat erillisiä pienryhmiä niille, joita englannin opiskelu jännittää. Jännittää niin paljon, että tärisyttää ja hikoiluttaa ja kurssi keskeytyy, kun luokkahuoneesta on päästävä ulos. Varsin voimakkain sanoin kuvaavat omat opiskelijanikin tarvettaan päästä Eri-ryhmään. Esimerkiksi näin: ”Ahdistun luokkahuonetilanteissa / Menen lukkoon ja häpeän / Englannin puhuminen kaikkien kuullen on pahinta mitä tiedän / Haluan kyllä kehittyä englannissa, mutta luokkahuoneympäristössä en pysty siihen / Pelkään valmistumiseni kaatuvan englannin vaatimukseen.” Kyllähän monella kurssilaisella on jokin oppimisen ongelmakin, vaikkapa lukivaikeus tai sosiaalisia pelkoja yleisemminkin, mutta kieli(luokka)kammo yhdistää kaikkia kurssilaisia.

Miten siis taistella kieli(luokka)kammoa vastaan? Perusfilosofia kursseillani on lainattu Tove Janssonilta: ”Kummakos on olla rohkea, jollei pelkää” (Muumipapan urotyöt). Rentous, ilo, kannustus, arvostus ja rohkaisu, niillä mennään. Kukin opiskelija tekee ikioman oppimissuunnitelman ja on oppimisensa omistaja ja sen paras asiantuntija. Tavoitteet asetetaan realistisesti ja elämänlaajuista ja kokemuksellista oppimista arvostetaan. Moni opiskelija tuntee saavansa luvan sanoa ääneen: ”Luokkahuoneen ulkopuolella opin paremmin.”

Eletään siis englanniksi ja pidetään hauskaakin. Kunkin oma oppijapersoona nauttii koskemattomuutta. Valta on hajautettu, ja yksilöllisen ohjaamisen tavoite on turvata oppimismatka ja avata polkua, kun kulkeminen vaikeutuu. Ryhmätapaamisissa tavoitteena on aina matalan stressin luokkahuone, jossa pakkoa ei tunneta eikä virheistä välitetä. Hiljaisuutta ja kuuntelemistakin kunnioitetaan kommunikoinnin muotona.

Eri-kurssin edetessä kertomuksiin alkaa tulla tulevaisuusulottuvuus, jossa englannin taidoista puhumiseen ilmestyy realistisempia sävyjä ja armollisuutta itseä kohtaan. Englanti-minä tarinoituu uusin sävyin, mustasta mennään jo kirkkaampiin väreihin. Ja uskalletaanpa jo unelmoida siitäkin, miten jonain päivänä englannilla ehkä, sittenkin, kykenee keskustelemaan Amerikan serkun kanssa tai kirjoittamaan sähköpostit kollegalle tai osallistumaan oman alan konferenssiin. Henkilökohtaiset ja akateemiset unelmat, jotka tuppasivat jo karkaamaan kauas, ovat taas unelmoitavissa.

Leena Karlsson

Kirjoittaja on englannin yliopistonlehtori Kielikeskuksessa ja Opettajien akatemian jäsen.