Opetukseni vuotuinen huippukohta

Taas on oman opetukseni vuotuinen huippukohta takana. Eläinlääketieteellisen tiedekunnan 3. vuosikurssin opiskelijat purkivat kolmen aamupäivän aikana 1,5 kk:n ajan työstämänsä projektityöt: 8 ryhmää, 8 eri aihetta, 8 erilaista purkua.

Syyskuun alussa eläinlääketieteellisen infektioepidemiologian kurssin 72 opiskelijaa jaettiin satunnaisesti ryhmiin. Jokainen ryhmä sai muutaman Suomessa vastustettavan eläintaudin nimen. Heidän tehtävänsä oli kehittää skenaario siitä, millä tavalla taudit voisivat aiheuttaa taudinpurkauksen, selvittää, miten niitä vastustetaan Suomessa, miten ne saataisiin hallintaan ja mitä kaikkea – ja kenen ja millä hinnalla – pitäisi tehdä, että voidaan lopulta palata normaaliin. Opiskelijat saivat vapaat kädet toteuttaa projektinsa, kunhan tekevät tautien ja niiden vastustamisen faktoista tiivistelmän jaettavaksi toisille ja esitys mahtuu 45 minuuttiin.

Näin on jatkunut jo 12 vuoden ajan. Aiheet ovat jonkin verran muuttuneet, arviointikriteerit ja alkuohjeistukset erityisesti ryhmätyöskentelyyn selkiytyneet, mutta opiskelijoiden osaamisen kirjo ja toteutusten yllätyksellisyys, nerokkuus ja taidokkuus säilyneet.

Projektityön arviointikriteerit annettiin kurssin alussa. Sen lisäksi ryhmät loivat heti pelisäännöt ja joko loivat itse tai hyväksyivät mallina olleet ryhmätyöskentelyn arviointikriteerit, joiden mukaan jokainen ryhmän jäsen arvioi itsensä ja muut ryhmän jäsenet työn lopussa. Jokaiselle ryhmälle oli nimetty mentoriksi tarttuviin eläintauteihin erikoistuva eläinlääkäri, joka samalla kerää itselleen opintopisteitä. Mentorien rooli on lähinnä sparrata ja ohjata uusille tietolähteille, jos ryhmä tuntuu jämähtävän.

Purkutilaisuuksissa jokainen ryhmä arvioidaan heti heidän esityksensä ja keskustelun jälkeen; arvioijina kurssin vetäjä eli minä, muiden kuin arvioitavan ryhmän mentorit ja tiedekunnan ulkopuolisia asiantuntijoita, mm. läänineläinlääkäri. Arvosana koostuu kymmenestä osa-alueesta ja mentori vie arvion kommentteineen ryhmänsä viimeiseen kokoukseen, joka on pian purkutilaisuuksien jälkeen. Samalla ryhmä myös käsittelee ryhmätyöskentelynsä vertaisarvioinnit.

Opiskelijat ovat joka vuosi esittäneet vastalauseitaan ryhmien satunnaiseen jakamiseen, mutta työn jälkeen kommentoidaan kuitenkin, että oli hienoa tutustua uusiin kurssilaisiin; kahden vuoden hyvin koulumaisen opiskelun aikana tietyt ryhmät ovat jo ehtineet muodostua. Perustelen satunnaisuuden sillä, että eivät he työelämässäkään voi itse valita ryhmää, jossa vastustavat tauteja. Enemmistö on kurssipalautteessa todennut, että projektityö oli parasta koko kurssissa, vaikka veikin aikaa. ”Ryhmän eteen jaksoin vielä ponnistella.”

Mentoreilta ja purkutilaisuuksiin osallistuvilta asiantuntijoilta kuulen huokauksia siitä, että olisipa meidänkin aikana saanut oppia tätä asiaa näin, eikä vaan luennoilla. Olemme vuosien kuluessa saaneet luentosalissa käydä monenlaisissa eläintenpitopaikoissa, nähneet videoita, näytelmiä, uutiskatsauksia, loppukevennyksiä, joissa niissäkin on opittu, kuulleet kuunnelmia ja olleet mykkäelokuvissa popkorneja mutustellen. Kerran kohtauksesta toisen siirryttiin elävän musiikin, viulunsoiton, säestyksellä ja opiskelijaryhmä lauloi suruvirren, kun kalankasvatuslaitoksen kaikki kalat piti taudin vastustamiseksi lopettaa.

Opiskelijat ovat enenevässä määrin ottaneet mukaan interaktiivisuutta kuulijoiden kanssa. Olemme nauraneet, liikuttuneet, vaikuttuneet … ja oppineet tautien vastustuksesta, ryhmässä työskentelystä, yhteistoiminnasta ja opettamisesta kaikkien aistien kautta. Tarkoitus on myös välittää opiskelijoille, etteivät projektityön virheet ole vaarallisia, vaan mahdollisuus oppia lisää. Luottamukseni opiskelijoiden kykyihin on vuosi vuodelta vain kasvanut.

Anna-Maija Virtala

Kirjoittaja on eläinlääketieteellisen epidemiologian yliopistonlehtori ja Opettajien akatemian jäsen.